perjantai 1. marraskuuta 2019

Suomi saksalainen, pankki tankki (23.3. 2013)








1.

On mielenkiintoinen ilmiö, että keskenään sotivien maiden ammattisotilaat tai korkea-arvoiset upseerit saattavat tuntea yli rintamalinjojen ammatillista kollegiaalisuutta ellei peräti sympatiaakin toisiaan kohtaan. Eri maiden sotaherrat voivat ymmärtää toisiaan paremmin kuin mitä oman maan päällystö ja miehistö koskaan voivat toisiaan ymmärtää. Jatkosodan ajalta on kertomuksia myös siitä miten miehet saattoivat joissain tilanteissa kaveerata yli rintaman keskenään. Mutta sellaista kertomusta en ole koskaan kuullut, jossa tällaista poikkeavaa taistelu-ystävyyttä olisi harrastettu tilanteessa jossa sekä päällystöä että miehistöä olisi ollut läsnä.

Mikä ilmiö tällainen on ja mistä sen olemassaolo kertoo? Muistelen miten muuan konfliktintutkija eräässä seminaarissa puhui siitä että jokaisen sotaakäyvän maan sisällä muodostuvat sisäiset rintamajaot ovat olennaisempia kuin sotivien maiden välinen rintama. Luulen ettei siinä ole kyse vain sotatilan julistaneen hallituksen ja rauhanopposition väleistä, vaan myös sellaisista sosiaali- ja ymmärryskuiluista jotka peruuttamattomasti eristävät upseerit ja jermut toisistaan. Sota on olemassa toisenlaisena tosiasiana käskijöiden kuin käskettävien päissä.

Myös se kieli, jolla sotatapahtumista sotahistoriassa kerrotaan, on erilaista riippuen esimerkiksi siitä käytetäänkö kuvauksessa valtiosubjekteja toimijoina, vai kuvataanko taistelujen kulkua rintamatapahtumien tasolta. Kansa taisteli, miehet kertovat. Sotahistorian kirjoittajilla on periaatteessa ratkaisematon dilemma: valtiosubjekti on käsiteharha, mutta kaikki mitä virallisella tasolla tapahtuu, se pitäisi kuitenkin kuvata todellisuutta vastaavasti. Miehet siellä missä tulitaistelut käydään viis veisaavat valtiollisista tavoitteista, tuskin useimmat edes ymmärtävät millaiset valtasalien ovet ja valtahierarkian rappuset heidät erottavat yläkerran sotaseurapiireistä.


2.

Lueksin joskus itsenäisyyspäivän hupirituaalina J O Hannulan "Vapaussodan historiaa", ja sen jälkeen siirryn Heikki Ylikankaan massiiviseen "Tie Tampereelle" -teokseen . Se yksilöitymisen määrä, joka Ylikankaan kuvauksessa on, tuntuu sokeeraavalta. Kyse ei ole ainoastaan kahden historioijan tyystin erilaisista kuvaustavoista tai arvomaailmoista, vaan myös siitä että eri aikojen ihmisille on tyypillistä eriasteinen yksilöllisen eriytymisen määrä. Tämä persoonakohtaista maailmakokemusta määräävä jäsentyneisyys kasvaa yleisen individualisaation lisääntymisen myötä, eikä siitä vielä 30-luvun yksiarvoisessa yhtenäiskulttuuri-Suomessa missään militaaripiireissä ollut tietoakaan.

Sisällissodan ratkaisuvaiheista, Tampereen valtauksesta antaa J O Hannula kirjassaan "Suomen vapaussodan historia" (1938) seuraavan kuvauksen:







"Suomen vapaussodan ratkaiseva voitto oli saavutettu. Kapinallisten armeijan paras osa oli muserrettu, sen vahva tukikohta, Tampere, valkoisten hallussa. Tampereen taistelut olivat muodostuneet valkoisen armeijan suureksi tulikokeeksi; se oli suoriutunut kunniakkaasti mitä suurimpia vaatimuksia asettavasta hyökkäysliikkeestä -- hyökäten se oli murtanut vihollisen vastarinnan. Suomen valkoinen armeija oli osoittanut vakuuttavasti, että ylipäällikön luottamus oli ollut oikeutettu. Epäilijät ja onnettomuuksien ennustajat olivat joutuneet häpeään. Tampere oli muodostunut täten myöskin ylipäällikön koetuskiveksi. Hän oli osoittanut "hallitsevansa taidon vaatia mahdottomuuksia saavuttaakseen mahdollisuuksien rajoissa olevan, ja sytyttävällä tarmolla hän oli pakottanut raskaan, puutteellisen ja liitoksissaan natisevan koneiston työskentelemään niinkuin hän tahtoi". Valkoinen armeija oli tullut suuren hyökkäysliikkeen ja ratkaisutaistelun aikana tuntemaan johdossaan olevan voimakkaan tahdon, se tiesi nyt toimivansa suuren johtajan alaisena..."







Vastaavaa vaihetta kuvaa Heikki Ylikangas monumentaalisessa "Tie Tampereelle" -teoksessa (1993):

"Loppuselvittelyissä nähtiin se merkillinen seikka, että "ihmeen rauhallisesti ihmiset sentään suhtautuivat teloituksiin." Hysteerisiä kohtauksia esiintyi harvoin. Tilanne oli niin sataprosenttisesti voittajan hallinnassa, että minkäänlaiseen mielennäyttöön muutoksen toivossa ei ollut mahdollisuuksia. Tietenkin "tuskasta oli miesten kävely" mentäessä metsää tai kuoppaa kohti, ja joku vastasi, kun teloitettaville annettiin aikaa lukea viimeinen rukous: "Kehtaatteko vielä puhua rukouksista raakalaiset!" Useimmat säilyttivät ylpeytensä viimeiseen asti. "Muutamat menivät teloituspaikalle pientä polkantahtia ottaen, toiset unenpöpperössä, jos teloitus tapahtui aamulla, vähääkään näyttämättä mielenliikutustaan."

Sopii miettiä, mitkä seikat näitä kuvauksia erottavat, ja kumpi kuvaajista lienee niin sanotusti "objektiivinen". Sopii miettiä, kumpi "totuus" on yhteiskunnan yläkerran totuutta, kumpi taas nähdään katutasolta, tapahtumien todelliselta tapahtumapaikalta.

Nykypäivänä Hannulan "valkoinen totuus" ei kosketa ketään, koska valkoiset kuvauksen mukaan olivat ulkoaohjautuvia, psyykkisesti ylevöitettyjä ja kiertoilmaisuissa eläviä, hmmm, jonkinlaisia ideaalisotilaita, joille kunnian ja häpeän tunnot olivat ainoita totuuksia. Ei heistä voi kirjoittaa ihmisten historiaa. Sensijaan Ylikankaan kuvaustapa tavoittaa ihmisen.







3.

Pitkässä historiassa Ruotsi on saksalainen, sen kieli germaaninen. Jos historiasta etsisi hahmon, joka parhaiten henkilöisi Ruotsin niin sanottua suurvaltahistoriaa, se voisi olla rokokookeikari Armfelt, naisellinen naistenmies ja liehittelijä, loistava sankari joka suvereenisti sukkuloi eurooppalaisten hovien, myös Venäjän välillä, aina askelen edellä kateellisia maanmiehiään ja muita vainoajiaan -- todellinen ruotsalaisen kukkopojan ja Hannu Hanhen mallikuva. Samaan aikaan kun Hannula väkersi vastenmielisiä militaari-intoisia ylevöitettyjä vapaussota-historioitaan, Tatu Vaaskivi, aito intellektuelli, yksi harvoista suomenkielisen kirjallisuuden nerotyypeistä, meillä ensimmäisiä Freudin ja Spenglerin esittelijöitä, itseoppinut originelli ajattelija, kirjoitti Armfeltin elämänkerran.

Jos suomalaisuudesta etsisi suomalaisinta kohtaa, sormi historiankirjassa asettuisi epäilemättä talvisodan kohdalle. Historiallisen järjen kannalta ristiriidattomin kokonaiskuva Suomen talvi- ja jatkosodasta laajenee vuosisataisiin sivistyksellisiin siteisiin Saksan suuntaan -- sieltä käytiin oppia hakemassa jo keskiajalla. Sieltä myös tulivat ne filosofiset vaikutteet jotka vaikuttivat ruotsinkielisen suomenmielisyyden taustalla ja jotka lopulta johtivat itsenäisyyspyrkimyksiin. Siellä saivat jääkärit koulutuksensa, ja sieltä vielä käytiin kosiskelemassa uudelle valtiolle kuningastakin, aluksi. Sieltä saapui paraatinomaista sota-apua sisällissotaan, sieltä siirtyivät fasistiset opit kommunismikielteiseen lapualais-Suomeen. Saksanmaalle kaikki suomenmielisyys oli aikojen myötä ankkuroitu.

Niinpä oli varsin syvälle pedattua, että talvisodan kestäessä käännyttiin siihen suuntaan ja rauhanehtoja hyväksyttäessä luotettiin lupauksiin, joiden mukaan menetykset korkojen kera palauttettaisiin revanssissa, joka saksalaistaholta oli Kivimäelle ilmoitettu tulevaksi. Jatkosota alkoi sitten hyökkäyksellä N-liittoon -- alusta alkaen yhdessä Hitlerin sotakoneen kanssa. Historiallisessa laajakuvassa saksalaisen kuriyhteiskunnan ylemmyydentuntoiset asenteet sisäistänyt ruotsinkielinen eliitti ohjasti suomalaista kansaa, joka kansalaistasolla oli talvisodan syttymisen aiheuttaman sokin seurauksena kokenut todellisen kropotkinilaisen kaikenyhdistävän mutuaalireaktion, mutta joka oli jatkosotaan mennessä jo sisäisesti taas hajoamassa, niin että rintamilla vallitsivat yhtäältä päällystön saksalaissuuntautuneet ylevöitetyt tunnot, toisaalta taistelevan kansan ainainen epäily ja purnaaminen.


4.

Vasta kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen sotatrauma oli lievittynyt asteelle, jossa ensimmäinen sotaa varsinaisesti rintamamiesten näkökulmasta kuvannut teos, Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" saattoi ilmestyä. Siitä tuli välittömästi jättimäinen myyntimenestys ja kiivaan yhteiskunnallisen keskustelun kohde. Pinnanalaiset paineet olivat kasautuneet ja saivat nyt tien purkautua ulos. Keskustelussa rintamajako repesi uudestaan: vastakkain olivat sodanjohtoa ja upseeristoa puolusteleva "virallinen" tulkinta ja se ääni, jonka Linna oli antanut jermuille. Vastakkain asettuivat myös lammiolainen ja koskelalainen johtamistyyli -- ylhäältämääräävä kuriyhteiskunta ja joukkojen tasalta tapahtuva yhteishengen varaan rakennettu yhteistyö.

Bizarrina perverssinä yksityiskohtana kannattaa muistaa, että yhteiskunnan yläkerros kantoi kirjan sisällöstä huolta myös oman sinänsä hellyttävän sivistyneisyytensä näkökulmasta, ja niinpä kirjan kuudennesta painoksesta alkaen sotilaiden repliikeissä esiintyneitä kirosanoja karsittiin. Sen täytyi olla mieltätyydyttävä voitto rumasta kielenkäytöstä järkyttyneille herkkähipiäisille mamselleille.

Se, että Saksa ja Suomi hävisivät, oli historiallinen onnenkantamoinen, josta emme osaa olla kyllin kiitollisia kohtalolle. Ei kannata paljoa ajatella, mitä olisi tapahtunut jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet. Hävityn sodan seurauksena Suomessa toteutui ensimmäinen edes muodolliset ehdot toteuttava demokratia, jossa kaikki mielipidesuunnat saivat vapaasti toimia. Risaisen parlamentaarisen hapuilun taltuttamiseksi tarvittiin kuitenkin vielä neljännesvuosisata Kekkosen autoritaarisella ohjauksella toteutettua talmonilaisen "totalitaristisen demokratian" aikaa, ennen kuin orastava sisällöllinen demokratia saattoi hieman nostaa päätään.

Sekin oli vain lyhytaikainen toivon pilkahdus, koska jo Kekkosen seuraajan Koiviston masinoima rahataloustotalitarismi ja sittemmin EU-ylikansallinen rahavalta ajoivat kaikkien kehittymässä olevien demokratian itujen yli mennen tullen. Tätänykyä Suomi on menettämässä kaikki terveen yhteiskuntakehityksen edellytykset ja jakautumassa jälleen tylysti kahtia -- ja kahtiajakautuminen on aina totalitarismiin sortumisen ensimmäinen aste.






5.

Sodasta on nyt taas puhuttu, koska on puhuttu Natosta. Puheet Natosta kietoutuvat puheisiin ylikansallisista yhteyksistä, ne kietoutuvat puheisiin EU:sta, keskushallinnosta, keskuspankista, rahaliitosta ja liittovaltiosta. Ei tarvinne muistuttaa siitä, että eurokriisimaissa pian säädettävät pankkirahalait vastaavat sotatilalakeja.

Meillä on nyt vain sairaita puheita, vääristynyttä käsitetodellisuutta, epätodellisuutta. Meidän olisi puhuttava näistä puheista puheina, tavoista joilla nimenomaan inhimillinen kieli jakaa yhteisöt niin sisäisiin kuin ulkoisiin rintamalinjoihin. Sodan kieli on aina yhteiskunnan yläkerroksen, eliitin kieltä.

Sotatilassa valtion rakenteet autoritarisoituvat, eliitin valta auktorisoituu ja valtaeliitti eriytyy yhteiskunnasta. Sodan ensimmäiset uhrit ovat totuus ja rivikansalainen, ne taantuvat ja kaatuvat jo ennen ensimmäisiä laukauksia. Rintamilla taantuminen jatkuu raaistumiseen ja lopulta elukoitumiseen saakka. Jos sodalle on olemassa vastavoima, se on demokratia. Kansalaistasolta ei järjestäydytä taisteluriveihin ja rintamiin. Sotatilassa vallan voimaviivoilla on vain yksi suunta, ylhäältä alas. Demokratia on periaatteessa päinvastainen järjestelmä -- valtaa annetaan alhaalta ylös, eikä katkeamista luottamussuhteissa saa tapahtua. Todelliset demokraattiset valtiot eivät ole koskaan sotineet keskenään -- tämä tunnetaan ns. Doylen lakina.

Minä olen puhunut sotahistoriasta, koska haluan muistuttaa, miten todellisista asioista silloin puhumme kun puhumme kielifilosofiasta ja tiedonfilosofiasta. On totisinta totta, että sodat ovat yhteiskunnan yläkerran herrojen sotia. Eivät edes sotahistoriat niitä ylöskirjatessaan pysty kuromaan umpeen sitä kahden kokonaan eri todellisuuden kuilua joka valtapolitiikan kabinettien ja juoksuhautojen väliin jää. Itse asiassa seremonia, jossa valtapoliitikko tai sotaherra tarkastaa kunniakomppanian, on ehkä syvin inhimillinen tragedia johon järjestäytynyt yhteisö tekopyhyydessään pystyy.

En tiedä millä sotahistorioitsijat sitten itselleen selittävät sen, että esittäessään mahdollisimman vakuuttavasti ja uskottavasti omia valtiosubjektiharhaisia kuvauksiaan he jättävät säännönmukaisesti sanomatta etteivät miehet rintamalla olisi tajunneet sanaakaan niin hienoista sodan selityksistä. Että kun sotien syitä, syttymisiä ja taistelutapahtumia yleisellä tasolla kuvataan, kertomatta säännöllisesti jätetään miten veteraanit vielä vanhoilla päivillään sekavina sairaaloiden yöosastoilla käyvät läpi yksityiskohtia kaatuneiden vihollissotilaiden ruumiiden iljettävästä seksuaalisesta häpäisystä tai muista regressioon haudatuista traumoista.


6.

Ei ole olemassa mitään yleispätevää sääntöä sille miten todellisuutta tulisi kuvailla jotta se tulisi mahdollisimman oikein kuvatuksi. Ei ole olemassa mitään muiden yli asettuvaa tapaa, jolla jokin todellisuuden ilmiö asettuisi parhaaseen mahdolliseen valaistukseen. Kaikissa kuvailuissa on omat ansionsa ja omat puutteensa. Se että kuvauksissa käytetään vain "paikkansapitävää" tietoa ei ratkaise mitään, koska totuudellisuus ei tule mukaan kuvaan jostain kuvan ulkopuolelta, vaan on yksi kunkin kuvaustavan ominaisuus. Se mikä on totta on totta vain tietyissä asetetuissa kuvailuraameissa, ja jos päättelyissä on virhe, virhekin on virhe vain tietyssä käsitejärjestelmässä.

Nämä asiat koskevat kaikkea kuvailua ja ovat yleispäteviä. Voimme sanoa myös, että esimerkiksi tietyn ideologian mukainen kuvailu pyrkii esittämään todellisuuden ideologisen totuuden mukaisena, ja ideologinen tulkinta on usein muodostunut vastakohtana sille miten asiat todellisuudessa ovat. Aatteelliset hyveet korostavat niitä arvoja joita halutaan lisää -- joista todellisuudessa on pulaa. Ei ole mikään ihme että kristinusko käskee: "Älä tapa!" Samaan aikaan papit siunaavat aseita. Ei ole mikään ihme että jokin uskonto korostaa itseään rauhanuskontona -- ja samaan aikaan ääriuskovaiset lietsovat pyhää sotaa. Ei ole mikään ihme, että poliittinen ideologia julistaa taloudellista tasa-arvoa, ja samaan aikaan systeemi kasaa varakkuutta tehokkaammin kuin mikään muu riistosysteemi.

Systeemianalyytikko Immanuel Wallerstein oli sitä mieltä, että edesmennyt N-liitto oli maailman taloushistorian toistaiseksi tehokkaimmin varallisuutta kasannut ja eriarvoisuutta aikaansaanut järjestelmä. Se jos mikä olisi ansainnut nimen "kapitalismi". Mutta yhteiskunnissa nimet asetetaan yhteiskunnallisen keskustelun pintatasolla -- ja siellä varjellaan niitä käsiteraamituksia jotka enemmänkin pitävät valta-asetelmia yllä ja peittelevät totuuksia kuin paljastavat mitään raadollista. Yhteiskuntien viralliset julkisivut ovat aina vain virallisia julkisivuja, ja hullusti käy kaikille jotka erehtyvät ottamaan ne tosissaan. Se joka puhuu julkilausumien kieltä, asettaa paperinsa aina niin että todellisuus niillä peittyy.








Hirttäytyessään viralliseen uskontoon, viralliseen ideologiaan, viralliseen tulkintaansa ja totuuteensa mikä tahansa yhteiskunta lopulta sairastuttaa itsensä. Yhteiskunnassa syntyy rintamajako yläkerran väkeen -- yläkerran tunnustuksellisiin totuuksiin -- ja alakerran väkeen -- rahvaaseen, jonka työpanos on välttämätön jotta leipää löytyisi syötäväksi, mutta jonka puheet tuomitaan kelvottomiksi, koska rahvas ei ymmärrä eliitin hienoja ilmaisuja eikä kirjoita historiaa. Rahvaan osaksi jää ahkeruus, työ-, mies- ja sotakuntoisuus, lain ja oppisivistyksen kunnioittaminen. Niillä kunnollinen yksilö pääsee pitkälle, eliitin linnojen porteille asti, mutta sisään häntä ei kelpuuteta koskaan. Se on yksi rajalinja, jonka todellista olemusta kannattaisi pohtia. Oven takana puhutaan edelleen eri kieltä. Vain valtataistelija menee läpi, hän joka luopuu kunnollisuudestaan.


7.

Tapa jolla uusrikkaiden luokka ponnahti N-liiton sortumisen jälkeen esiin selittyy pitkälti jos pidämme oikeana Wallersteinin kuvausta sosialistisesta järjestelmästä maailman kapitalistisimpana ja varallisuuksia tehokkaimmin kasanneena talouskoneistona.

Muistelen miten tuo näennäinen valtakunnan romahdus näkyi itäsuomalaisessa rajakaupungissa, jossa tuolloin asuin. Venäläisturistien määrä räjähti, päivittäisten ostosmatkojen aikakausi alkoi. Se oli kurjistuneessa lama-Suomessa tervetullutta, tai enemmänkin: se tuli kuin pelastus suoraan taloususkonnon rahataivaasta. Kukaan ei kysellyt mistä nämä äveriäät venäläisvierailijat olivat rahansa saaneet -- pokattiin ja palveltiin, karjalalaisittain, lipevääkin lipevämmin, kysymättä mitään, suut visusti supussa.

Paikkakunnan kauppatorilla, kuuluisia "atomi"- ja "vety" -lihapiirakoita myyvien kahvikioskien liepeillä amerikkalaisvieraani osoittelivat minulle tuotteitaan pakettiautoista kauppailevia maalaisukkoja ja -eukkoja, harmaa-asuisia resuisia perunanmyyjiä ja kyselivät: "Ovatko nuo nyt niitä venäläisiä? Niitä on kuulemma täällä." "No eivät todellakaan", vastasin ja osoitin parkkipaikoilla rivissä seisovia uutuuttaan kiiltäviä jättikokoisia katumaastureita: "Nuo ovat niitä venäläisiä!"


8.

Suhtautuminen rahaan ei ole ainoa asia jossa virallinen totuutemme osoittaa totaalisen tekopyhyytensä. Rahan suhteen tosin teemme nyt maailmanhistoriallisia ennätyksiä. Ylikansalliset pimeät virrat ja maanalaiset mafiat elävät täysin omien lakiensa mukaan, ja julkisvalta vain keskittyy kurittamaan kansalaisia.

Kuten olemme huomanneet, juuri kurinpalautuksen henki läpäisee nyt yhteiskunnan laidasta laitaan. Budjettikurista palkkamaltin kautta köyhille ja syrjäytyneille räätälöityihin ryhtiliikkeisiin ja sivistyneistön kurikermakakkua kuorruttavaan rasistijahtiin ja vihapuhevainoon. Sivistystä ja suvaitsevuutta? Oikeastaan aivan päinvastoin -- ei ole enää sitä yhteistä ajattelun aluetta, jolla käsitetodellisuudet eivät olisi läpensä sairaita. Eikä se edes kiusaa edes eliittiä itseään. Olemme äärettömän sokeita ideologisella tasolla. Osaamme selittää kaiken parhain päin.

Samat ihmiset jotka kiivaimmin ovat tuomitsemassa N-liitossa vallinnutta järjestelmää voivat samaan hengenvetoon kannattaa tuloeroja kasvattavaa taloussysteemiä meillä. Ne jotka vahvasti tuomitsevat N-liitossa harjoitetun kansallisuuksien yhteenpakottamisen saman keskushallinnon alle saattavat aivan samaan hengenvetoon mitä jyrkimmin tuomita eurooppalaisissa valtioissa nyt nousevat kansallismieliset ja EU-keskushallintoa vastustavat liikkeet. Mikä siinä on juoni ja millä ajattelun tasolla se kulkee? Ollaan peittelemättömän iloisia pienten itäblokin kansojen itsenäistymispyrkimyksistä -- Georgian sotaa entistä emämaata vastaan piti joku aivan ajattelukyvytön jopa uuden maailmanhistorian alkulaukauksena -- ja samaan aikaan ollaan valmiita myymään oma suomalainen kansalaistunne europankkiirien noteeraamaan hintaan.

Kuvaukset ja todellisuus, puheet ja teot eivät kohtaa. Se on päivän tragedia. Yksi ja toinen ministeri missä tahansa nykyisessä järjestelmässä on omien sisäisten rintamalinjojensa pilkkoma. Siksi puheet ovat jakomielisiä ja teot jokseenkin mielettömiä. Yhteiskunta on läpensä sairas -- ei enää ole sitä käsitetodellisuutta joka kuvaisi reaalimaailmaa. Sanoipa kuka tahansa ministeri mitä tahansa, hän puhuu läpiä päähänsä. Eikä enää ole niinkään että jossain vallan kabineteissa jotkut itsensä ylentäneet itse tietäisivät mitä ajattelevat ja puhuvat, kaikkea muuta. Vallan portaat ovat valehtelun portaat, itsepetoksen portaat.

Kolmen apinan oppi on aina ajanmukainen mutta mafioiden maailmassa ainoa mahdollinen ideologia. Kaikki on hyvin niin kauan kun kukaan ei avaa silmiään väärässä kohdassa. Kaikki on hyvin kun kuulee vain sen mikä on sopivasti valittua ja muotoiltua. Oma suu kannattaisi sulkea ja pitää kiinni, koska sanoilla saattaa olla yleisiä merkityksiä ja on mahdollista, että joku sanoo vahingossa jotain mikä on totta.








------------------------------------


Lisäyksiä:


Todellakin: talvisodan "ihmeen" mahdollisti myös se, että kaikki tapahtui nopeasti ja suomalaiset tulivat yllätetyksi. Jos kansakunta olisi valmistautunut sotaan, sodan syttymistä ei olisi seurannut järkytys ja sokki.

Sokkivaikutus aikaansai "mutuaalireaktion", joka on siis kaikille yhteisöille äkillisissä kriisitilanteissa ominainen regressio äärimmäisen yhteishengen ja taisteluvalmiuden tilaan. Näin "talvisodan ihme" on nähtävä -- siinä ei ollut mitään erityisesti suomalaista, niin sanoakseni.

Sotahistoriaa harrastavat jälkiviisaat militantit mielellään käyttävät talvisotaa varoittavana esimerkkinä varustautumisen laiminlyönnistä -- sotaan jouduttiin valmistautumattomina. Silti taisteluhenki oli niin vahva, että pärjättiin. -- Näin "talvisodan ihmeen" merkitys saadaan entisestään korostumaan.

On kuitenkin mahdollista, että varustautuminen ja valmistautuminen olisivat pehmentäneet sokkivaikutusta, jolloin mutuaalireaktio olisi jäänyt syntymättä. Eli jos kansakunta olisi varustautunut sotaan, sota olisi ehkä hävitty heti alkuunsa.

Voidaan mielestäni sanoa, että "talvisodan ihme" on myytti. Mutta historia ei ole oikein jossitteluille sopiva alusta -- ne ovat viheliäisin tapa liimata jälkikäteen "historiallista järkeä" tapahtuneen päälle.

Muitakin tapoja rakentaa historiallisia harhoja riittää. Joskus valtiosubjektiharhaa elätellään rationalisaation -- varsinkin päämäärärationaalisuuden -- ajatuslavasteissa, ja se kyllä johtaa tolkuttomiin tulkintoihin. Siis tyyppiä: "Sen-ja-sen on oltava niin-ja-niin, koska ei palvelisi sitä-ja-sitä etua, jos se olisi toisin."

"Historiallinen järki" tekee perustavimmanlaatuisimman virheensä kun kuvitellaan, että ihmisen toiminta olisi järkevää ja järjellä selitettävissä -- vaikka ihminen on aina toimiessaan sekä järkevä että epäjärkevä olento.

Ehkä psykohistorian suunnasta voidaan sanoa, että historiallisesti alistettuna kansana meillä on luontainen altavastaajan tai puolustautujan rooli. Se löytyi hakematta. Sitäkin kitkerämpi saattoi sitten olla jo jatkosodassa tapahtunut jakautuminen päällystön ja miehistön, kurin ja aidon kunnioittamisen välillä.

--------------------------

Yhteiskunnassamme on nyt vallalla hyvin vahva kurinpalautuksen henki. Sanoisin että melkein kaikki mistä nyt puhutaan, palautuu kurinpalautukseen. Kuri taas palautuu historiallisessa laajakuvassa saksalaisuuteen.

Sitä on EU-rahapolitiikka, talouskuri, ja perussuomalaisuutta kurissapitävä hallitus-Suomen hallituspolitiikka, sitä on köyhyyttä ja syrjäytymistä tosiasiassa institutionalisoiva lokeropolitiikka, sitä on pakkoruotsin typerääkin typerämpi varmistelupolitiikka, sitä ovat noitaoikeudenkäynnit rasistijahdin ja vihapuhevainon merkeissä. Kurittamista.

Sotienjälkeisessä historiassa Kekkonen on vedenjakaja. Hän oli joutunut sisällissodassa teloituskomppanian toimiin ja luultavasti asia vaivasi häntä läpi elämän. Hän ei juurikaan kunnioittanut militantteja, mikä konkreettisesti kävi ilmi esimerkiksi siinä että hän armahti niin sanotussa aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynnissä tuomittuja. Hänen suvereniteettinsa perustui sille että hän oli ottanut opiksi omista virheistään, ja hänen mukanaan vetäytyi suomalaisesta politiikasta tietty ylivertainen kyky selviytyä likimain mahdottomista "ystävyyspolitiikan" haasteista arvaamattoman lähinaapurimme kanssa.









En koskaan kokenut että Kekkonen olisi toiminut kansan kokonaisedun vastaisesti. En koskaan. Farssi astui kuvaan mukaan kun Koivisto masinoi rahataloudellisen ekspansion ja postiluukusta putosi pankin mainos, jossa he pyysivät lupaa saada sijoittaa nimissäni rahojaan, koska heidän omat kiintiönsä olivat jo täynnä.

----------------------------

Kansallinen identiteetti voi rakentua kontrollin varaan eri perustoilta. On eroa sillä onko taustalla esimerkiksi patriarkaatti vai matriarkaatti. On ehkä mahdollista sanoa, että kapitalismilla on -- weberilaisittain -- protestantismin henki -- ja se tarkoittaisi sitä, että senkin taustalla on jokin yhteinen, pitempään historialliseen perspektiiviin asettuva patriarkaattinen tekijä.

Myös marxismi oli saksalaista ajatushallintaa, samalle perustavanlaatuiselle käsitteenmuodostukselle rakentuvaa kuin liberalismikin. Jos Wallersteinin tavoin päädytään siihen, että N-liiton järjestelmä oli maailman taloushistorian tuntemista eniten varallisuutta harvojen käsiin kasannut, meidän on ehkä ajateltava niin, että matriarkaattiin istutettuina vieraat kurisysteemit tuottavat vieläkin julmemman lopputuleman kuin millaisina ne vaikuttivat läntisissä markkinatalousyhteiskunnissa.

Äitivenäjä nimittäin on matriarkaatti. Sisarkateus on vahvempaa kuin oidipaalinen kilpailu, ja yhteisöstä eristämistä, poislähettämistä, käytetään rangaistuksena. Huolehditaan, huolehditaan ja huolehditaan, vaikka oidipaalisen kilpailun puuttuessa mikään ei koskaan tule huolehdituksi.

Suomalaisten tuntema venäläisviha viittaa siihen, että olemme todellakin mentaalisesti lähempänä itäisiä kuin läntisiä naapureitamme. Projektiivinen ryssäviha kertoo siitä osasta omaa sieluamme, jota emme itsessämme hyväksy. Emme ole sen kanssa sinut.

Esimerkiksi hartaus ja melankolia ovat hyvin luonteenomaisia niin suomalaisille kuin venäläisillekin. Ruotsalaiset taas halveksivat suomalaisia juuri samalla tavalla kuin me halveksimme venäläisiä.

-------------------------

Myös historiallinen aika oli Kekkosen puolella -- Koiviston hallinnon aikana tapahtunut muutos, rahatalouden niskalenkki reaalitaloudesta ja monetarismin voitto, olivat yleismaailmallisia ilmiöitä. Ne käynnistyivät dollariohjasteisessa maailmassa hieman aikaisemmin kuin meillä -- meillä ne starttasivat jossain 80-luvun puolivälissä.

Koiviston tilille kirjautuu se että hän ei nähnyt rahatalouden ekspansiossa mitään vaaroja, päinvastoin. Hän hurahti pankki- ja numerotalouteen totaalisesti. Hän oli se, jonka nimi löytyy kaikkien rahamarkkinoita vapauttaneiden aloitteiden alta.

Tuota historiallista virhettä -- rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamista ja vastakkain asettumista -- ei ole toistaiseksi kyetty korjaamaan missään. Siinä vaikuttavat hyvin pitkään historialliseen kehitykseen perustuneet ja rationaalisuuden laatua muuttavat voimat. Ei mikään taloudelle ominainen korjausliike kykene oikaisemaan todellisuudentajun vääristymää. Hyvinvointivaltiot tullaan siis ajamaan alas -- se on täysin älytön liike mutta sitä ollaan täysin kyvyttömiä estämään -- ja päädytään numerotaloudelliseen taikauskoon -- taloususkontoon -- ja kaaokseen.

EU on yritys rakentaa ylikansallista yhteistyötä -- jopa liittovaltiota -- nimenomaan rahatalouden, ei siis reaalitalouden, varaan. Siksi EU projektina tulee epäonnistumaan ja aiheuttaa romahtaessaan tavattomasti kärsimystä nimenomaan niille, jotka rahatalouden ongelmiin ovat kaikkein viattomimpia. Eurooppalaiset kansallisvaltiot taistelivat sääty- ja luokkayhteiskuntaa vastaan, mutta pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan perustuva "raha" tulee voittamaan kaikki taistelut.



-------------------------