 |
| Natsi-Trierin natsitervehdys? Taustalla joku natsiväreissä? |
1.
Yhteisesti omistamamme -- tai kustantamamme, mutta ei hallitsemamme -- YLE oli viime viikolla Teema-tv-kanavalle koonnut kokonaisen elokuvafestivaalin. Valikoima elokuvan historian merkkiteoksia edusti taiteenalan eri aikoja ja eri lajityyppejä, yhtenä poimintana ihan viime vuosilta nähtiin Lars von Trierin ohjaama mestariteos, masennuksen psykologista eskatologiaa kuvaava "Melancholia".
Tanskalainen kansallinen elokuvapolitiikka satsasi taannoin rohkeasti rahaa nostaakseen maan filmituotannon maailmankartalle, ja tämän määrätietoisen valtiollisen panostuksen ansiosta voimme nyt nauttia uraa aukovista laatuelokuvista kuten Lars von Trierin tuotannosta. Mitään vastaavaahan Suomessa ei ole koskaan tapahtunut eikä taida tulla tapahtumaankaan, sillä suomalaiskansalliselle elokuvalle riittää sisäsiittoisuus, perinteinen tekotapa ja aiheisto.
Meillä tuotantotuki valitaan kylätappeluiden ja sotakuvausten väliltä, takametsien pontikankeiton ja kaupunkilaisnuorison keskikaljan, vanhakantaisen mustasukkaisuusdraaman tai nykyisten puolipornojen, baareissa ja bileissä viihtyville "nuorille aikuisille" suunnattujen parisuhdesekoilujen kesken. Mekastusta riittää, "kriisi" tarkoittaa Elokuva-Suomi -sanakirjassa todellisuusefektiä tavoittelevaa karkeata kiroilua. Kun suomalainen näyttelee, se ei osaa näytellä, se katsoo kameraa haastavasti, naama peruslukemilla, vakavasti ja tosissaan. Ja uskottavuusongelman se osaa ratkaista vain kääntämällä aggressionappulaa rajusti kaakkoon.
2.
"Melancholia"-elokuvassa peliin pannaan perusihmisen perustavanlaatuisimmat ikuisimmat elämäntunnot ja -ongelmat -- Eros ja Thanatos, elämävoimat ja kuolema, itsetuhon ja tuhon voimat. Kaikki mikä edustaa, tai minkä pitäisi edustaa, onnea ja turvallisuutta, esitetään täyteläisin värikylläisin sävyin, ja ihmisen miltei elimellinen, syvä symbioosi ja harmonia ympäröivän luonnon ja oman itsensä kanssa nostetaan ensin korkeimman yltäkylläisyyden asteelle. Ja sitten se kaikki muuttuu niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Täydellisen täyteyden sisältä kasvaa täydellinen tyhjyys, ja mikä hirvittävintä, se näyttää olevan väistämätön totuus.
Täyttymyksen vastakohdaksi kasvaa aste asteelta kaikki mitä nimenomaan onnellisin ihmissydän eniten pelkää: onnen tyhjyyttä, kestämättömyyttä, epävarmuutta, turvattomuutta. Näitä kuvataan yhtäältä yliherkän näyttelijätyön keinoin -- ne kaivetaan arkirealismista ulos kohtaus kohtaukselta ja annostellaan katsojalle ihmiskasvoista kasvoihin -- ja toisaalta ihmismielen kuin itsestään synnyttämän symbolisen kuvaston kautta. Tämä myyttinen visuaalisuus, yhteys kaiken inhimillisen kesken ja ihmisen ja luonnon, elämänvoimien välillä, on "Melancholiassa" erinomaisen korostunutta ja vaikuttavaa.
Pienen ihmisen henkinen haaksirikko tällä pienellä maapallolla suhteutetaan kosmisiin mittoihin. Yksityisistä yksityisimpien elämäntuntojen totaaliseksi vastakohdaksi tuodaan kuvaan uhka avaruudesta, koko maapalloa uhkaava jättiläisplaneetta. Näin vedetään väkisin mukaan tunteiden rinnalle armoton tiedollisten realiteettien -- ihmisestä riippumattomien faktojen -- maailma. Ja -- sanottakoon tämä tässä myös -- tiedonfilosofian kannalta tämä kuvasto kestää kaiken kritiikin: ihmisen tiedollinen maailma on nimenomaan symbolien maailma.
Samaan tahtiin kuin psyyken sisäiset sillat romahtavat, ulkoinen tuho tulee todellisemmaksi. Kun onnen kulissit karisevat, kuvitteelliselta vaikuttanut maailmanlopun eskatologia muuttuu raa'aksi realismiksi. Se mikä ensin on ihanteellista ja ideaalista, vaihtuu siihen mikä on konkreettista ja pakoon pääsemätöntä. Voimme tulkita masennukseen ajautuvan tosielämän koko ihmissuvun kohtalona, tai voimme tulkita uhkaavan maailmanlopun vain vertauksena, metaforana -- yksi ja sama asia, jonka ohjaaja selittää meille kirjaimellisesti rautalangasta vääntäen.
"Melancholian" loppukohtauksessa nämä kaksi näennäisesti divergoituvaa linjaa sulatetaan suureksi symbioosiksi jossa hirvittävä taivaankappale nielaisee maapallon. Yhtäältä päähenkilöt tuodaan pirullisen tarkkaan psykologiseen lähikuvaan, toisaalta koko todellisuus muuttuu mahtavaksi metaforaksi. Ja pohjattomassa humanismissaan ohjaaja elokuvan kurkkua kuristavissa katharsiksessa opettaa, että vaikka maailmanloppu olisi vain muutaman hetken päässä, on yksi asia jota maailmasta ei koskaan saa tuhota: lasten luontainen optimismi. Mikään eikä kukaan ei saa tuhota lasten optimismia. On pidettävä huolta, rakennettava rauhan satama ja turvallinen koti, tartuttava käteen ja puristettava loppuun asti.
 |
| Uhka ajatusavaruudesta |
3.
Siitä on kysymys -- ihmisestä. Pelastusta ei ole. Ei missään mielessä, ei missään tapauksessa. Tiedämme, että maapalloamme uhkaavat ihmisen koko lajihistorian valtavimmat vaarat -- sellaiset kuin väestöräjähdys ja toisilleen täysin sopimattomien kulttuurien yhteentörmäys -- joita mitä ilmeisimmin torjumme tietoisuudestamme ja yritämme käsitellä niitä suurelta osin illusoristen tuhokuvitelmien kuten "ilmastonmuutoseskatologian" valheellisissa lavasteissa.
"Melancholiassa" kudotaan ehjästi umpeen se kuilu mikä tiedollisen ehdottoman totuuden ja inhimilliselle kielelle metaforisena symbolijärjestelmänä ominaisen esitystavan välillä on. Elokuva on siis elokuvan kielellä kerrottu mestariteos niin puhtaan psykologian kuin puhtaan filosofian valkokankailla. Käsiteltävänä on ihmisyys, ikuinen ihminen, ja ihmisen maailma. Se mitä elokuvassa nimenomaan ei ole, on politiikka.
Esitellessään elokuvaa Cannesin filmijuhlilla 2011 ohjaaja kuitenkin ajattelemattomuuttaan ajautui vahvaan sarkasmiin aina "Tiedättehän että olen maailman paras elokuvantekijä" -repliikeistä alkaen. Jossain vaiheessa lehdistötilaisuutta hän astui yli sovinnaisuuden rajojen ja esimerkiksi totesi tietyssä mielessä "ymmärtävänsä miltä Hitleristä bunkkerissaan tuntui". Lausunto tulkittiin tietenkin natsi-ihannoinniksi, ja von Trier bannattiin juhlilta.
Jokainen elokuvan nähnyt ymmärtää miten hirvittävät asenteelliset ja ajatukselliset vastakohtaisuudet tuossa bannaushölmöilyssä ilmitulivat. Cannesissa näyteltiin panikoituneiden järjestäjien hätääntynyt näytelmä, joka ikään kuin "arkipäivän banaaleimman fasismin" hengessä toteutti tekopyhimmälle totalitarismille tyypillisen nollatoleranssin. Elämä pani taas kerran raadollisessa rujossa raakuudessaan paremmaksi kuin mikään taide.
Maailmassa on tuskin tehty mitään niin inhimillisyydessään sietämättömät ja valtavat mittasuhteet reaalitasolla käsittelevää elokuvaa kuin "Melancholia". Jos jotakin voi nimittää sanan koko laajassa ja syvimmässä mahdollisessa mielessä ja merkityksessä "humanismiksi", niin nimenomaan von Trierin ihmiskuvausta. Ja tuskin taas toisaalta on mitään niin pieniin järjen mittoihin käpertyvää kuin päätös ajaa ohjaaja lausuntojensa vuoksi pois festivaalilta.
Monesti aiemmin Cannesissa palkittua, myös pääpalkinnon vuonna 2000 islantilaislaulaja Björkin tähdittämällä elokuvalla "Dancer in the Dark" voittanutta von Trieriä ei tietenkään voitu nyt noteerata palkintojenjaossa. Kuitenkin elokuvan päätähti Kirsten Dunst palkittiin parhaana naisnäyttelijänä, ja myöhemmin Euroopan Elokuva-Akatemia valitsi "Melancholian" parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi 2011.
4.
Miten syvällisin mahdollinen inhimillisyyden kuvaus -- todellinen humanismi -- ja lapsellisin mahdollinen reaktio -- ohjaajan bannaaminen elokuvajuhlilta natsileimojen pelossa ja nimilappuhumanismin nimissä -- voivat törmätä yhteen näin täysin järjettömällä tavalla? Siis niin että järjettömyys jyrää täydellisesti järjen?
Jotenkin tämä elokuvataiteen episodi tulee toistuvasti mieleen kun on muutamia vuosia seurannut tapaa jolla suomalainen "yhteiskunnallinen keskustelu" jatkuvasti herkistää itseään noitaoikeudenkäyntejä muistuttavan rasistijahtaamisen ja vihapuhevainon suuntaan. Jokin todellisuuden- ja suhteellisuudentaju on nyt täysin eksyksissä -- totaalisesti katoamassa. Cannesin tapahtumien yhteys nykypäivän Suomeen on järkyttävä.
Myös meillä itsensä "humanisteina" noteeraavat ihmiset osoittavat samaa mekanistista, kaavanmukaista suvaitsemattomuutta kuin Cannesin järjestäjät, jotka sortuivat suorastaan totalitaristiseen nollatoleranssiin. Arvostelukyvytön ylivarovaisuus johti järjettömyyteen.
Natsikortteja ja rasistikortteja pelataan nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa nimilappu- ja leimahumanismin itselleen omineiden, tosiasiassa vain toinen toisiaan pelkäävien sensorien toimesta. Ajattelukyvyttömyys lisääntyy koko ajan -- ja ajatusavaruuden tabuaukot kasvavat valtaviksi kuin koko kognitiivista maailmaa uhkaava valkoinen aukko -- ja järjestä kiinni pitäminen käy yhä mahdottomammaksi. "Poliittinen korrektius" on syöpä joka jättää jälkeensä vain myrkyttyneitä soluja. Siinä on kyse pelkästään yhteisesti tunnustetusta valheesta -- valheen varassa harrastetaan keskinäistä ryhmävahvistautumista. Se on itse asiassa nimenomaan se pelätty projektiivisen natsismin sielunmekanismi.
Julkilausumattomin sopimuksin sensuuria ja puhumattomuutta ylläpitävässä ja yksilötasolla ryhmävahvistautumiseen "totuutensa" perustavassa kahtiajakautumisen maailmassa ihmiset saavat voimaannuttavia oikeassaolemisen kokemuksia samaistuessaan erinimisiin ideologisiin rintamiin. Tunnustuksellisten totuuksien vallassa aika harva tajuaa, että "rasismia" vastaan vaadittu nollatoleranssi ja natsien automotiivinen juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu voivat olla yksi ja sama itse itsensä oikeuttava totalitaristinen psyykkinen kuvio.
Täytyy olla todellinen humanisti -- ihmisystävä joka päästää ihmisyyden koko syvyydessään, kaikessa hyvässä ja pahassa, oman nahkansa alle, läpäisemään itsensä -- jos haluaa ymmärryksensä kasvavan ja ylettyvän nimilappujen reunojen yli.
 |
| Turvassa |
5.
Kun kaikki pelkäävät aivan sietämättömästi sitä että paholaiselle annetaan pikkusormi, seurauksena tulee vuorenvarmasti olemaan, että on padottu ja siten pahuudelle lopulta luovutettu inhimillisyydestä aivan kaikki -- aivojen jokaista ajattelevaa solua myöten. Pelastuksen voi kokea vain se pikkusormi johon on tuijotettu ja jota on visusti suojeltu. Nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa legitimoitu rasistijahti ja vihapuhevaino tulevat syömään nimilappuhumanismin nimissä kaiken ihmisyyden.
Psykologinen ja tiedonfilosofinen totuus eivät tässä tule olemaan ainoat uhrit. Tulemme menettämään myös itse elämän -- tulemme menettämään toivon ja mielenterveyden -- ja melankolia tulee murskaamaan alleen mielemme. Menetämme ensin sosiaalisen keskinäisyhteyden, lajityypilliseen sosiaalisuuteemme olennaisesti ja elimellisesti kutoutuvan yhteisömoraalin, kaiken sen perustavanlaatuisen mikä yhteisöelämästämme tekee yksilöelämää ylläpitävän perustekijän.
No, ehkä olen toivoton väärällä tavalla. Kuinka menettäisimme jotakin jota meillä ei todellakaan edes ole? Kuinka menettäisimme järjen, jota meille ei toistaiseksi ole edes siunautunut? -- Emme voi menettää yhteistä YLE:ä moniarvoisuuden edustajana, koska YLE ei poliittisessa ohjelmatoiminnan säännöstössään ole kyennyt tähänkään asti erottamaan moniarvoisuutta ja monikulttuurisuutta toisistaan. Nämä käsitteethän ovat todellisuudessa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Tai ottakaa käsiinne kymmenen suurinta suomalaista sanomalehteä, selatkaa ne läpi. Aivan sama kuinka monen tahansa kuukauden tai vuoden ajalta -- montako sellaista sanaa kuten esimerkiksi "sosiaalinen sidonnaisuus", "lajityypillinen moraali", "ryhmävahvistautuminen", "yhteisöilmiö", "kollektiivinen tahtotoiminto", jne, voitte lehdistä lukea? Täsmälleen nolla kappaletta.
Miksi tällaiset ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia kuvaavat kaikki sanat loistavat keskustelusta poissaolollaan? Siksikö että olemme niin suuria humanisteja kaikki tyynni? -- Voisiko ajatella toisenlaista vastausta. Siksi että olemme sietämättömiä pelkureita kaikki tyynni.
------------------------------
Lisäyksiä:
Kansakunta voi sairastua samalla tavalla kuin yksilökin sairastuu, jos suttuiseen alitajuntaan painetaan liikaa likaa ja lokaa, ja julkispinnalle täytyy vastaavasti nostaa projektiivista ihanteellista kiiltokuvaa.
Kansakunnan kaapin päälle nousevat nyt sairaimmat -- ja samalla ihanteellisuudessaan projektiivisimmat valtataistelijat. Elämme tragikomedian aikoja. Orwellilaisen uuspuheen saattoi ajatella suuntautuvan Valvoja-Isoveljestä alas rahvaaseen, mutta sellaisena se ei ollut mitään näiden nyt itse itseltään ja omilta ajatuksiltaan karkuun päässeiden poliitikkojen itsepetoksen rinnalla.
Takinkäännön sijasta kannattaisi puhua tästä tragikomediasta. Kyse on paljon laajemmasta ja syvemmästä sosiaaliyhteisön sairastumisesta kuin vain joidenkin puolueiden ohjelmajulistuksista. Projektiivinen ajattelu alkaa tosiaan saada sairaudessaan traagisia ja toisaalta naurettavuudessaan hervottomia piirteitä. Esimerkiksi nämä rasistijahdit alkavat muuttua todelliseksi sirkukseksi.
Tulemme pian todistamaan täydellistä mielettömyyttä. Leivonnaiset ja karamellit kielletään, inhimillisen pahuuden uskotaan tarttuvan jos panee päälle vääränväriset vaatteet -- ja sitten, todellakin, voi olla niin, että maan ylin oikeusaste alkaa paukuttaa kovenevia rangaistuksia jotta rahvas jaksaisi uskoa ettei rasistijahtia käydä leikin takia. Näin synkkä syöksy kohti hyvien aikomusten siivittämää ja "oikeiden arvojen" mukaisen ideologioiden nimissä toteutuvaa totalitarismia käynnistyy.
Vallanpitäjiä mikään ei pysty uhkaamaan niin pahasti kuin se että heidän itsepetoksensa naurettavuus paljastuu ja he joutuvat naurunalaisiksi. Valitettavasti mikään ei tunnu pelastavan poliitikkoja nolaamasta itseään yhä täydellisemmin. Naurettavuus kasautuu -- ja he tekevät sen kaiken ihan itse. Mutta varmaan kaikki kurinpalautuksen ja alistamisen keinot tullaan kokeilemaan ja käyttämään -- sensuurista koviin vihapuherangaistuksiin.
---------------------------
Leimasanat ovat jumalasanoja, ne voivat toimia selityksen päätepisteenä. Leimasanoja ei kyseenalaisteta, niiden totuuteen uskotaan ja merkityksiin sisältyy niiden itseoikeutus. Riittää että leimasanalla lyödään, silloin toteutuu absoluuttinen totuus ja oikeus.
Uskova ei osaa kysyä, onko jumala syy vai seuraus, koska jumala on uskovalle selityksen päätepiste, Absoluuttinen Hyvä. Samoin käsitteeseen "rasisti" uskova ei kysy onko rasismi syy vai seuraus, vaan sana on vain leimaamisen päätepiste -- Absoluuttinen Pahuus.
Meidän pitäisi päästä kaikesta keskustelusta jossa ei jokaisen "rasisti"-sanan kohdalla selvitettäisi puhutaanko rasismista syynä vai seurauksena. Mitään yleistä kaiken selityksen päätepistettä ei mikään järkevä keskustelu tarvitse.
Uskonasiat ovat sitten erikseen. Nykyisin rasismikeskustelu on nimenomaan magian muoto, ja rasismijahdit ovat nykymuotoisia noitaoikeudenkäyntejä.
----------------------
Kurt Vonnegutin "Äiti yö", Albert Speerin muistelmat "Diktaattorin työkaluna" ja tuo amerikkalaisten psykoanalyytikkojen raportti Hitlerin persoonallisuudesta, Walter C Langer "Hitler - mies ja myytti" ovat ne kolme kirjaa jotka ovat opettaneet minulle kaiken mahdollisen fasismista, natsismista ja toisesta maailmansodasta.
Luulen siis, että ne todellakin opettavat kaiken mahdollisen. Vaikka siis toisesta maailmansodasta on kirjoitettu satoja hyllykilometrejä mitä oppineinta tekstiä, mitä hartaimmalla paatoksella.
Rosenbergiltä noteerasin miten lapsenasteelle taantunut normatiivisen moraalin miellemaailma on taktiilisten ja muiden ruumiintuntoihin liittyvien mielteiden läpäisemä. Motorinen, mekanistinen. Siinä on jotain arkaaisen lajinkehityksen varhaisvaiheisiin palautuvaa, primitiivistä.
Husserlin ja Heideggerin panos fenomenologiaan on heidän oman oppialansa alustalla puhdas. Poliittisessa arviossa Heideggeria pitäisi mielestäni lukea rinnan Hannah Arendtin kanssa. Arendt on opettanut minulle miltei kaiken poliittisesta vallasta ja väkivallasta.
G H von Wright osallistui poliittisesti myös myöhemmällä iällään. Se oli toisella tavalla tietoista ja valittua. Tosin hän kertoi, että tämä rooli "ajattelutti häntä usein". Toinen valinta olisi ollut se mikä Wittgensteinille oli niin ominainen: keskittyä vain ajattelun ongelmiin.
--------------------
