 |
| Wittgenstein: elämänmuoto, elämänvirta |
1.
Viime vuosisadan ehkä eniten kommentoitu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein viittasi usein niin sanotun "elämänmuodon" merkitykseen ja määräävään asemaan suhteessa yksilöön ja yksilön omaan kokemukseen. Yksilön omaa elämää säätelevistä tekijöistä hän sanoi suunnilleen näin: "On kuin kuvittelisit voivasi vaihtaa keskenään miesten ja naisten pukeutumisen."
Todellakin. Uskooko joku meistä todellakin pystyvänsä jollakin mahtikäskyllä jossakin kulttuurissa, jonakin historiallisena aikana, jonkin tunnustuksellisen opin, sen ajanmukaisen ilmentymän tai kulloisenkin muodin tai muun trendin vallitessa pystyvänsä kääntämään sukupuolten pukeutumiskoodit päinvastaisiksi -- noin vain, eräänä päivänä, aivan kuin kysymys olisi vain löyhästä yhteisön sisäisestä sopimuksesta -- ylimalkaan jostain joka voitaisiin yhdessä pelkän yhtäkkisen mielenmuutoksen perusteella kääntää täysin päinvastaiseksi?
Todellisuudentajuton on se joka moista kuvittelee. Sellaista ei tapahdu. Sellaisen haihattelija voisi hieman katsoa luontoa ympärillään -- miten monien eläinlajien urokset ja naaraat poikkeavat ulkoisesti toisistaan, millainen miljoonien vuosien evoluutioperinne siinä vaikuttaa. Ihmisillä ilmenee vastaavanlaisia taipumuksia -- on myös omalle lajillemme ominaista taipumus erottaa sukupuolia toisistaan. Se ilmenee jo primitiivisissä yhteisöissä, ja vielä kaikkein kehittyneimmissäkin yhteiskunnissa yhteisöelämää perustavanlaatuisesti leimaavat kahtiajakavan ihmisyyden identiteetit. Nämä merkit kuuluvat esimerkiksi asusteisiin joilla itsekukin koemme itsessämme sekä ihmisidentiteetin että itseidentiteetin. Myös sen aivan erityisen osan kummastakin: sukupuoli-identiteetin.
2.
"Elämänmuoto" on wittgensteinilainen avainkäsite, jonka hän kytkee suoraan kielen ja ajattelun syvärakenteisiin. Kieli ja ajattelu ovat aina elimellinen orgaaninen osa tiettyä elämänmuotoa -- ja tuossa elämänmuodossa yhdistyvät kaikki kunkinhetkistä elämänilmenemää, elämänlaatua, maailmankokemista ja tiedollista ajatteluperinnettä kuten kulloistakin teknologiaa edustavat tekijät. Elämänmuoto on siis se kokonaisuus, jonka puitteissa kielen käsitteet ja ilmaisut saavat merkityksensä -- eikä ole olemassakaan mitään omasta käyttöyhteydestään irrotettua ja ikuiseksi "pysäytettyä" kieltä, jolla olisi jokin yli aikojen ylettyvä ja ulottuva ylihistoriallinen merkitys.
"Nur im Strome des Lebens hat ein Ausdruck Bedeutung", "Ilmaisulla on merkityksensä vain elämän virrassa", toisteli Wittgenstein vielä viimeisinä elinkuukausinaan. Se oli kiteytys johon hänen koko elämäntyönsä kielen, ajattelun ja totuuden suhteiden selvittäjänä kiteytyi.
Emme kuitenkaan ymmärrä tämän lauseen koko syvää merkitystä, ellemme ensin ymmärrä miten syvä tekijä lajityypillisen inhimillisyytemme kannalta "elämänmuoto" on. Jos meille on mahdollista todellakin pohtia esimerkiksi pukeutumiseen -- sanotaanko nyt näihin burka- ja muihin peitekaapuihin piiloutumisen -- kysymyksiä ikään kuin sellaisissa olisi kyse vain pinnallista pukumuotia koskevista makukysymyksistä, tarkoituksenmukaisuudesta tai vastaavanlaisista "arvovalinnoista", silloin meidän kannattaisi lyödä ajattelun hanskat tiskiin ja todeta että kaikki, aivan kaikki tällainen keskustelu on pelkkää tyhjää "hölpötinpölpötinhömppää".
3.
Jos käsitteen "elämänmuoto" koko merkityksen historiallisena ja sosiaalisena muodosteena ymmärtää, ymmärtää myöskin miksi kulttuurit eivät voi pohjatasoaan myöten koskaan "sopeutua" saati "sekoittua" toisiinsa. Maahanmuuttajasta ei voi ikinä tulla suomalaista. Kielen, ajattelun ja kulttuurin juuret ovat paljon paljon paljon syvemmällä kuin mitkään tavat tai se pintatason sanasto ja kieli joka on mahdollista opiskella.
Kielen ja ajattelun tajunnalliset alkuhahmot -- sellaiset jotka ilmenevät esimerkiksi kielten sanojen "suvuissa" tai sanaluokkien ominaisuuksissa, joiden pohjalta ajatukset ja lauseet saavat lokatiiviset rakenteensa ja jäsennyksensä -- ovat hyvin pysyväisluoteisia psyykkisen syvätason tekijöitä, jotka muuttuvat vain satojen ja tuhansien vuosien perspektiivissä. Ne eivät suinkaan kulje ja tule muuttokuorman mukana nurkan takaa. Nuo ajattelun alkuhahmot -- tavat joilla subjektin ja objektin roolit psyykemme syvyydessä saavat hahmonsa, muotonsa, toteutumansa ja johdannaisensa, tavat joilla hahmotamme asiat suhteisiin toinen toistensa kanssa -- ne sijoittuvat ihmis- ja itseidentiteettimme syntysijoille, kehityksellisesti niin syvälle meissä, ettei sitä syvemmällä ole enää mitään muuta kuin nimetöntä sikiönkauhua.
On tietysti ymmärrettävää mutta samalla tavattoman masentavaa, ettemme pysty käymään esimerkiksi maahanmuuttoa koskevaa keskustelua muuten kuin pelkällä pinnallisten "ismien" tai pinnallisten "ihmisoikeusjulistusten" tasolla. Syvyyspsykologinen ymmärrys ei voi olla niin laajalle levinnyttä että kansalaiskeskustelu saisi olennaisesti toisen syvyysasteen. Nykyisellään keskustelussa ovat vastakkain "rasistit" jotka ikään kuin vaistomaisesti oivaltavat syvätason perusasioita ja "sivistyneistö-suvaitsevaisto" joka taas oman "ihmisoikeusisminsä" ja muun näennäishumanistisen pinta-asennoitumisensa varassa kuvittelee että sosiaalisesti sitovia kulttuureita koskevat ongelmat olisivat ratkaistavissa länsimaisen yksilöpsykologian ja individualismin raameissa.
4.
Kielen ja ajattelun alkuhahmojen sijoittuminen syvälle mielemme pohjalle, tietoisuuden hämärän rajamaille, jossa intensiot, elämänvoiman intuitiiviset viriämät vasta hakevat muotoaan, merkitsee myös sitä, että käyttäytymistämme määräävimmät tekijät lähtökohtaisesti ovat muualla ja jotain muuta kuin käsitteitä, joilla muotoilemme lauseemme. Ihmis- ja itseidentiteetti, myös sukupuoli-identiteetti, on tosiasiassa perustaa, jolta tietoisempi ajattelu nousee -- esimerkiksi sukupuoliset poikkeamat eivät "tartu" sanojen mukana ihmisistä toisiin. Kuitenkin torjumme tai käsittelemme tuollaisia asioita käsitteellisellä tasolla ikään kuin meillä olisi aivan rajattomat mahdollisuudet "valita" mitä haluamme pohjimmiltamme olla.
Eurooppalaisella uudella ajalla empirismin perinne ja korrespondenttisen totuudellisuuden korostuminen ovat muuttaneet ajatteluamme laadultaan "opilliseen" suuntaan, niin että nykyisin elämme jonkinlaisessa "ismien" maailmassa jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa. Tämän kehityksen seurauksena kaikki käymämme kansalaiskeskustelu on muuttunut jokseenkin toivottomaksi -- käännellään käsitetodellisuutta joka todella koetaan sitä "pätevämpänä" mitä täsmällisemmin voimme vaikkapa wikipedia-sanakirjan avulla määritellä käsitteitä toisillaan. On tapahtunut laajamittainen paluu keskiaikaiseen skolastiikkaan ja käsiterealismiin, jossa käsitetodellisuuden uskotaan olevan "todellinen olemus".
Tällaisista omaa aikalaisajatteluamme laajamittaisesti vaivaavista harhoista johtuen meidän on jokseenkin mahdotonta käsittää esimerkiksi sitä pohjimmiltaan aika yksinkertaista totuutta, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Tai, no, sanotaan tämä nyt niin että ymmärryskykymme raja näyttäytyy selvemmin: emme pysty ymmärtämään, että ero joka miesten ja naisten välillä on, ei näy käsitteellisellä tasolla. Miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti erilaisia, mutta käytämme kaikki samaa kieltä -- ja niin kaikki ajatuksemme näyttävät käsitetodellisuudessamme sukupuolesta riippumatta aivan samanlaisilta. Sovinismi ja feminismi "ismeinä" saattavat nousta reaalisten erojen pohjalta, mutta niiden opilliset todistelut tapahtuvat käsitetodellisuudessa, jossa parhaimmillaankin vain harhaudutaan käsiterealismiin.
Miesten ja naisten sukupuolierot tulevat näkyviin lajihistoriallisissa raameissa, kehitysominaisuuksina ja ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden ilmenemismuodoissa. Esimerkiksi patriarkaatti ja matriarkaatti ovat todellisia sosiaalisia vakioita. Ne ovat yhteisöilmiöitä, elämänmuotoa, joka on yksilötasolle palautumatonta. Kielen käsitteet eivät saa sitä vangikseen, kieli on vain osa samaa elävää orgaania. Feminismistä väitteleminen käsitetasolla on vain "ismien" käsitesekaannusta, yritystä ylittää kehityksen yksisuuntainen silta vastavirtaan.
5.
Yleisinhimillinen kehitys on olemassa. Siinä ei ole kyse julistuksista. "Kaikki ihmiset eivät suinkaan synny vapaina", kuten YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus vaatii, vaan tosiasia on, että ihmiset kaikkialla maailmassa syntyvät symbioottiseen varhaislapsuuden riippuvuuteen. Kaikki ihmiset käyvät varhaisessa lapsuudessaan läpi samat lajityypilliset kehitysvaiheet. Siksi esimerkiksi kaikissa maailman uskonnoissa ilmenevät samat perustavat rakenne-elementit: ihmistä itseään suurempi auktoriteetti, oman tiedon ylittävä jumalallinen viisaus, moraalisen sanktioinnin jatkuminen kunkin tajuaman ajanhetken ja ajallisen jatkumon ulkopuolelle, niin että palkkiot ja rangaistukset tarvittaessa jaetaan vasta "tuonpuoleisessa".
Tällainen kaikelle ihmiselämälle lajityypillinen kehityskonteksti on nimenomaan se ainoa kokoava "kokonaisnäkökulma" jossa vain voidaan eri kulttuureita ja niiden yksilöitä tarkastella ja keskenään vertailla. Eikä siinä tietenkään ole kyse mistään "yhden kulttuurin asettamisesta toista paremmaksi", tai mistään muustakaan pinnallisella rinnastusten tasolla asetetusta "ismi vastaan ismi" -kilpailusta -- sillä mikä tahansa, miten pitkälle tahansa inhimillisiä kehityksen tikkaita kiivennyt kulttuuri saattaa kriisiydyttyään ja romahdettuaan taantua miten primitiivisen tilaan tahansa. Mutta sekin taantuma sitten kyllä noudattaa ihan samoja yleisinhimillisen kehityksen sääntöjä.
Burkan ja muiden peittävien vaatetusten käytössä on kyse historiallisesta sukupuoliseparaatiosta, ei mistään muusta pukeutumiseen, tapoihin, muotiin, yksilöllisiin valintoihin, tms. kuuluvista asioista. Jos hiusten näyttäminen koetaan rivona, silloin kyseisen kulttuurin piirissä elämänmuotoon kuuluvan sukupuoliseparaation täytyy olla aikalailla äärimmilleen viritettyä. Jos tällaisessa kulttuurissa jo lapsetkin koetaan sillä lailla sukupuolisina olentoina että poikalapset eristetään eri huoneisiin kuin tytöt, onko se sitten muka jokin "arvovalinta", jota pitäisi arvioida tuomatta kuvaan mukaan yleisinhimillisiä kehityskriteereitä? Eikö se ilmennä vain täydellistä kulttuurista kyvyttömyyttä käsitellä inhimillisen kasvun perusasioita?
Moni länsimaalainen näennäisen "edistyksellinen" ja arvoliberaali mutta elämänmuotoon liittyvistä syvistä inhimillisistä kytkennöistä täysin tietämätön ja mitään ymmärtämätön individualisti ei selvästikään ole perehtynyt siihen miten vastenmielisinä näissä kyseessäolevissa sukupuoliseparaatiota ylläpitävissä pubertaalisissa kulttuureissa karvoitus yleensä koetaan. Tapa jolla sukupuoliseparaatio viedään äärimmäisyyteen jää heiltä kuten näiden kulttuurien ihmisiltä itseltään yleisinhimillisessä kehitysperspektiivissä käsittämättä. -- Inhimillinen kehitys on niin lajin, kulttuurien kuin yksilönkin kannalta yksisuuntainen prosessi, vuori jonka huipulta nähdään eniten. Lapset eivät voi ymmärtää aikuisia, mutta aikuisten pitäisi ymmärtää lapsia.
He eivät esimerkiksi pysty ymmärtämään miten on mahdollista, että silloin kun sukupuoliseparaatio viedään äärimmilleen, psyykkisen syvätason ihmis- ja itseidentiteetit -- ajattelun alkuhahmot, subjektin ja objektin hahmot, palkitsemisen ja rankaisemisen vaikutussuhteet, kunnian ja häpeän perustunnot, jne -- voivat mennä niin sekaisin, että esimerkiksi raiskaustapauksissa syyllisen ja uhrin roolit voivat vaihtua. -- Siitä vaihtokaupasta länsimaiset humanistit eivät kysy, onko se ehkä jokin "kulttuurinen valinta", vai olisiko se merkki siitä että jokin yleisinhimillinen kehitystekijä on täysin kehittymättä ja sairas?
 |
| Psykoanalyysin varhaiset kansantajuistajat |
6.
Yksi kotimaisen kirjallisuutemme harvoista nerotyypeistä, Tatu Vaaskivi, lanseerasi kansantajuisesti psykoanalyysia suomalaiseen kansalaiskeskusteluun vuonna -37 julkaistuissa visionäärisissä teoksissaan "Vaistojen kapina" ja "Huomispäivän varjo". Vaaskiven neroutta osoittaa esimerkiksi se, että hän esitteli myös kulttuuriantropologisen sovelluksen freudilaisittain tulkituista patriarkaatin ja matriarkaatin teemoista. Alkukantaisten kulttuurien suhteen on havaittavissa, että siellä missä uskontojen jumalat ovat mieshahmoja, siellä yhteiskunta on autoritaarinen, hierarkkisesti järjestynyt ja käskyvaltainen -- siellä yhteisössä vallitsee yksilöitä yhdenmukaistava normipaine, ja yksilöiden välillä vallitsee oidipaalinen kilpailu, joka saa helposti valtataistelun luonteen.
Matriarkaatit, joissa jumalahahmot ovat naispuolisia tai panteistisia -- kuten esimerkiksi Äiti Maa käsitetään usein naispuolisena -- ovat elämänmuodossaan sallivampia, niissä ihmissuhteet ovat lähipiirin, perhe- tai sisaruussuhteiden kaltaisia, sukupuoliroolit ja -erot ovat pehmeämpiä -- eikä suinkaan ole yleisinhimillisesti ottaen sattumaa että naiset saattavat pukeutua sekä naisten että miesten vaatteisiin, mutta ei päinvastoin -- ja yhteisöstä -- yhteisyydestä -- karkottaminen on yleisesti käytetty rangaistuskeino.
Miesten ja naisten perustavanlaisten sukupuoli-identiteettien väistämätön erilaisuus juontuu siitä aivan perustavanlaatuisesta seikasta että pojat ovat eri sukupuolta kuin äiti -- siis synnyttäjä, fyysistä symbioosia ylläpitävä imettäjä ja hoivaaja, lapsen tajuntaan ylimalkaan hahmottuva alkuhahmo joka huolehtii ensin perusturvallisuudesta ja toimii sitten ensimmäisenä objektirakkauden kohteena. Tytöt taas ovat samaa sukupuolta kuin äiti, ja itseidentiteetti aikanaan muodostuu eri pohjalta. Näin jo sukupuolten psyykkiset alkuasetukset ovat erilaisia, ja myös sukupuoli-identiteeteistä tulee erilaisia. Kaikille feministisistä tai muista modernin ismimaailman opillisista pintateoretisoinneista ja aseksuaalisuusidealismeista kiinnostuneille on valittaen todettava, että luonto on miljoonien vuosien käytännön pohjalta järjestänyt nämä asiat tavalla jota millään opillisella ismillä ei muuksi muuteta.
Tällaisia kulttuuriantropologian freudilaisesti tulkittuja näkemyksiä viljeli myös yksi viime vuosisadan monipuolisimmista tietäjistä ja kriittisistä kirjoittajista, mm. BBC:n Horizon-tiedetoimituksen esimiehenä toiminut journalisti Gordon Rattray Taylor. Hänen teoksensa "Rethink" jatkoi siitä mihin edellinen teos, maailmanlaajasti keskustelua nostattanut, ekologista kriisiä eri puolilta käsitellyt "Tuomiopäivä" oli pessimismissään päätynyt. Tämä teoshan oli myös meillä tehnyt presidentti Kekkoseen niin suuren vaikutuksen että hän mainitsi kirjan uudenvuodenpuheessaan v. 1971 ja kertoi sen sisältämistä "mieltä järkyttävistä yksityiskohdista luonnon saastumisen nykyvaiheesta". Kirjassa "Rethink" Taylor halusi ilmeisestikin keskittyä siihen mikä esti kansalaiskeskustelua syvenemästä sille asteelle jossa todelliset asiat tulisivat ymmärretyiksi ja jokin todellinen muutos mahdollistuisi.
 |
| "Jäljestätulevien valtava lauma" jämähti "vihreään aatteeseen" |
Jos emme ymmärrä patrismiin ja matrismiin liittyviä perustavanlaatuisia kysymyksiä yhteisöjen perustekijöistä, meillä tuskin on edellytyksiä keskustella mistään yhteisöjämme syvästi kouraisevista kysymyksistä. -- Mitä tältä pohjalta voitaisiin sanoa nykyisten "suvaitsevaisten vihreidemme" niin sanomattoman pinnallisesta "yleishumanismista" tai "ihmisoikeuspaatoksesta"? Kannattaisiko paljoakaan kehuskella? Mitä pitäisi sanoa kun itsensä ihan valistuneiksi humanisteiksi noteeraavat ihmiset ovat inhimillisyyden perustekijöiden suhteen yhtä sokeita kuin uskonnollisia oppilauseitaan ja muita fraasejaan hokevat fundamentalistit, jotka ovat viimeisiä näkemään oman uskontonsa nimissä harjoittamansa ihmisyyden kieltämisen ja silpomisen?
7.
Eurooppalaisen uuden ajan paradigmaattisen ajatusjäsennyksen -- subjektin eriytymisen ja ulkomaailman objektivoimisen -- täydellistyminen sokean individualismin asteelle on länsimaissa tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen ja varsin nopeassa tempossa. Tätä kehitystä kuvaa ja heijastaa havainnollisesti esimerkiksi se keskustelu, jota perustaltaan psykoanalyyttisen ajattelun popularisoitumisen yhteydessä on käyty.
1940-50 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousivat "ylemmyys- ja alemmuuskompleksit" ja "estot", mikä enteili sosiaalista ja moraalista muutosta. Estoistaan vaivautunut yksilö otti jo etäisyyttä normittavaan yhteisötaustaansa - hän ei enää itsestään selvästi suostunut ja mukautunut ulkoaohjattuun ja moralismilla säädeltyyn rooliinsa. Kinseyn raportti oli tyypillinen tämän pyrkimyksen ilmentäjä.
60-70 -lukujen kulttuurivallankumouksessa oli kysymys sodanjälkeisen sukupolven suurimittaisesta itsenäistymistaistelusta, jossa vanha hallinnollinen yhteiskunta vanhoine arvoineen totaalisesti romutettiin. Yksilöllisyys ja "luovuus" purkautuivat esiin - niiden nimissä mitätöitiin autoritaarisia rakenteita, koulua, kirkkoa, armeijaa, koko toimimatonta rattaistoa. "Luovuuden" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin. Psykoanalyyttinen käsitejärjestelmä oli siis jo siinä määrin kansanomaistunut ja pinnallistunut, että "luovuudesta" voitiin puhua tavoitteena - kuviteltiin että jos ja kun vanhat instituutiot korvataan oikeaoppisilla uusilla, yksilöiden kyvyt puhkeavat esiin. Harrastettakoon siis rauhankasvatusta ja koulutettakoon kirjailijoita!
Tämän innostuneen edistysuskon huumassa kukaan ei tohtinut huomauttaa, että oikeasti luovat ihmiset kärsivät kipeistä sielunvammoista, ovat syvästi epävarmoja ja usein epäsosiaalisia, eivätkä ollenkaan sellaisia seurallisia ja vapautuneita ilopillereitä, jotka loistavat keskusteluissa ja väittelyissä.
Yleiseen ajatteluun oli kuitenkin jo istutettu taustalla vaikuttava vahva paradigma, jonka mukaan kasvutapahtumilla ja ympäristöllä on yksilöä muokkaava ja hänen kohtaloaan ainakin jossain määrin määräävä merkitys.
Yhtäältä tämä tuli esiin, kun Amerikassa huomattiin, että alkoholistiperheiden lapset kärsivät koko ikänsä psyykkisistä selviytymisongelmista ja riittämättömyyden tunteesta, joita keksittiin ruveta nimittämään "itsetunto-ongelmiksi". Pian "itsetunnosta" tuli taikasana, jolla jokainen saattoi selittää yleisen pahan olonsa syyn. Kirjakauppojen "recovery"-hyllyt notkuivat aiheesta kyhättyjä käytännöllisiä populääripsykologisia oppaita. "Itsetunnon" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin.
Kun kuitenkaan läheskään kaikki itsetunto-ongelmista kärsivät amerikkalaiset eivät voineet olla alkoholistiperheiden lapsia, piti alkuperäistä selitystä jotenkin rukata. Pian psykologit havaitsivatkin, että mikä tahansa riippuvaisuutta sisältävä tekijä perheessä saattoi aiheuttaa perheen lapsille elämänmittaisia ongelmia. "Riippuvaiseksi" voi uuden selityksen mukaan tulla melkein mistä tahansa: juomisesta, syömisestä, työstä, pelaamisesta, seksistä, tv:n katselemisesta...
80-90 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousevatkin "itsetunnon" lisäksi "riippuvuudet", joista erityisen puhuttelevaksi nousee - individualistista pääteemaa toteuttaen - ns. "läheisriippuvuus", so. takertuminen toisiin ihmisiin. Tämä läheisriippuvuus on vapaudennälkäiselle individualistille ehdottomasti vastenmielisin riippuvaisuuden muoto, ja siksi sitä vastaan täytyikin kehittää todella vahvat ja tehokkaat vastalääkkeet. Sellaisiksi tulivat opit oman elämän herruudesta, autonomisesta minuudesta, sisäisestä sankarista, joka jokaisessa meissä vain odottaa toteutumistaan.
90-luvun laman aikaan epätoivoisissa suomalaisissa työvälitystoimistoissa järjestettiin työttömille kursseja joilla oman sisäisen sankarin saattoi valjastaa oman elämänsä pelastajaksi. Ne taisivat pelastaa monta työvoimavirkailijaa työttömyydeltä. Täydelliseltä järjettömyydeltä ne eivät ketään pelastaneet. Eikä järkeä ole tainnut sen jälkeenkään enää näkyä.
8.
Ollaan siis kuljettu pitkä matka "komplekseista" ja"estoista" yleisen sosiaalisen vapautumisen kautta alkoholistiperheiden lasten "itsetunto-ongelmiin" ja sitä tietä kaikenselittäviin "riippuvuusongelmiin", jotka estävät yksilöä olemasta oman elämänsä sankari ja oman onnensa seppä. Keskustelu on kaikissa vaiheissa ruokkinut itse itseään ja toteuttanut omaa koherenssiaan. Keskustelun jumalat ovat jyrähdelleet vuorellaan (ja naispuoliset jumalattaret kuiskineet kanssasiskojen korviin juoruja ja mielenylennystä), ja psyykkistä minuudentrimmausta esittelevät kirjat ovat maailmalla käyneet kaupaksi miljoonapainoksin.
Mutta todellisuudessakin on tapahtunut jotakin. Yksilö on, ainakin näennäisesti, ensinnäkin noussut esiin taustamassasta, sitten esittänyt demokratian, yksilönvapauksien ja -oikeuksien nimissä vaatimuksia koskien taustajärjestelmää, ja vihdoin, viime vaiheessa sulkeutunut täysin Minänsä sisäpiiriin ottamaan mittaa omasta itseriittoisuudestaan. Näin psykoanalyysin sisältö on popularisoitu. Se mikä popularisoitumisprosessissa hävisi pelin oli psykoanalyysi. Siitä tuli pinnallista mössöä pinnallisten mössöihmisten konsulttioppeihin.
Tämän kehityksen lopputuotteena on ihmislajin sosiaalisen peruslaadun suhteen sokea, kilpailumentaliteetin sisäistänyt "menestyjä", joka vastustaa toimeentulotukien jakamista köyhille väittäen, että "ihmiset vain tulevat tuesta riippuvaisiksi". Jos natsit saivat aatteelleen aikanaan kantavuutta Nietzschen Yli-Ihmisihanteesta, nyt, kun politiikka taas tekee kuolemaa tai antaa tilaa Taloususkonnon Todellisille Voimamiehille, edetään eräänlaisen Yli-Yksilöihanteen nimissä. On perusteltua syytä pelätä kolmatta maailmansotaa.
Sitä odotellessamme voimme käydä mitään merkitsemättömiä tyhjänpäiväisiä mukahumanistisia keskusteluja maahanmuutosta tai kulttuurien kohtaamisongelmista, burka- ja muista muotikysymyksistä, suostua "makthavare"-vallanpitäjien keskusteluohjeisiin ja varoa ettei mikään puhe koskaan kosketa mitään ihmisten syvärakenteisiin liittyvää ja oikeasti tärkeää asiayhteyttä. Hyvää yötä, Suomi.
 |
| "Itsetunto"-käsitteen kummat kehitystiet |
-------------------------
Lisäyksiä:
Huomautan, ettei tämä sukupuoli- ja kulttuuri-identiteettiä koskeva pohdiskelu tule täysin ymmärretyksi muuten kuin yhdessä kahden edellisen, niinikään freudilaisessa hengessä ihmis- ja itseidentiteettiä tarkastelleen kirjoitukseni kanssa. Näistä edellinen käsitteli uskontokeskustelua, ja jälkimmäinen "minuuden" syntyprosesseja ja mm. uhriajattelua.
En yritä -- tai halua -- sanoa tätä mitenkään "yksinkertaisemmin" tai "helpommin". Ja muistutan vielä, ettei tätä kirjoitusta oikein voi irrottaa noiden kahden edellisen blogini yhteydestä.
En kuitenkaan mitenkään odota, että kaikki jaksaisivat lukea tällaista maratonajattelua, tai että kaikkien pitäisi minua ymmärtää. Kun kritisoin kansalaiskeskustelumme yleistä tasoa, en odota sen nousevan sillä keinolla että ihmiset yhtäkkiä alkaisivat lukea tekstejä joista eivät ymmärrä mitään.
---------------------
Olen olettanut, että blogi -- joka yleisesti ottaen on jonkinlainen julki asetettu henkilökohtainen päiväkirja -- saa US-Puheenvuorossa olla "tekijänsä näköinen", mutta keskustelun suhteen olisi noudatettava palstan sääntöjä.
Olen aikalailla Neil Postmanin linjoilla tätä nykyistä yhteiskunnallista keskustelua arvostellessani. Yhä lyhyemmät ja lyhyemmät viestit vievät lopulta signaaleihin, joihin reagoidaan yhtä välittömästi. Keskustelua todellakin käydään ikään kuin jo olemassaolevilla mielipidetiivistelmillä -- formaateilla -- eikä pitempiin pohdiskeluihin juurikaan antauduta.
Lopputuloksena on sitten tuo tälläkin palstalla ja yleensä vallitseva asianlaita, että päiväkohtaiseen aktuelliin aiheeseen muotoillaan nopea stereotyyppinen kannanotto jota kommentaattorit sitten puoltavat tai vastustavat suunnilleen puoluekantojensa perusteella muuttamatta koskaan omia ajatuksiaan.
Kun itse sijoitun aikalailla politiikan ulkopuolelle, mutta asia-aiheet joita käsittelen ovat syvemmässä mielessä yhteiskunnallisia, en ole halunnut mennä mukaan signaalitason viestintään. -- Toisaalta en odota, että omia kirjoituksiani katsottaisiin kovinkaan suopeasti US-Puheenvuoron toimituksen taholta, jossa juuri lyhytmuotoista "poliittista keskustelua" näytään peräänkuulutettavan ja suosittavan.
--------------------------
Joskus 80-luvun lopulla ja sitten lamavuosien aikaan ja niiden vielä mentyäkin kirjoittelin aika paljon erilaisille valtakunnanviisaille, joilta todellakin sai siihen aikaan vastauksiakin. Se oli sitä aikaa -- luulen että tämän uuden tekniikan myötä myös asenteet ovat jotenkin muuttuneet, niin ettei tuota henkilökohtaista kosketusta enää kirjeiden välitykselläkään oikein voi syntyä.
Niin sanotuista "Narkissos-esseistä" oli monenlaisia versioita, joista otin noiden vuosien mittaan useampia satoja kopioita, joita sitten postittelin sellaisille joiden ajattelin olevan tuollaisista ajatuksista intresseerattuja. Sain niistäkin jonkin verran palautetta. -- Mutta ne olivat niitä aikoja. Ne kai katosivat elämän muuttojen -- muutosten -- mukana. Nyt meillä on vain tämä netti, kaikille sama auktorisoitu alusta.
Tekniikka -- tai ylimalkaan kaikki se välineistö joka elämänmuotoomme elimellisesti kuuluu -- tekee meistä oman aikamme aikalaisen. Tämänhän on Marshall McLuhanin suuri teesi -- ja esimerkiksi Neil Postman on ihan läpensä mcluhanilainen. Hän väittää että uusi sähköinen tekniikka ja varsinkin kuvien ylivalta kirjoitettuun sanaan nähden tekee meistä lyhytjännitteisiä nopeita reagoijia, jotka kadottavat lopulta ne kognitiiviset ominaisuudet jotka kirjallisen kulttuurin maailmassa vaikuttivat.
Ei pidä unohtaa, että toistaiseksi ihmiskunnan käänteentekevimmät -- vallankumouksellisimmat -- ajatukset on kirjoitettu kynällä paperille. Näin Einstein, näin Freud, näin Wittgenstein. Illuusio siitä että tekninen kehitys jotenkin parantaisi ajattelun "laatua" on aikalainen harha.
 |
| Postman huolestui tv:n vaikutuksista |
----------------------
Sorrumme arvioissamme niin helposti historiallisiin anakronismeihin. Jokainen aika tuottaa omat neronsa, mutta emme todellakaan voi tietää mitä aikalaisajattelijalle tapahtuisi jos hänet voitaisiin nostaa omasta ajastaan toiseen aikaan. On aivan mahdollista, että omassa joukossamme Newton olisi toivoton tolvana vailla mitään kehittymisen edellytyksiä.
Tämä on siis mielestäni periaatteessa tärkeä seikka. Kieli ja ajattelu ovat historiallista ja sosiaalista muodostetta, emmekä voi irrottaa aikalaisajattelusta mitään kuvitellen, että jokin ajattelutapahtumassa olisi ylihistoriallista. "Nur im Strome des Lebens hat ein Ausdruck Bedeutung", kuten Malcolm siteeraa Wittgensteinia. Tämä pätee myös niin sanotussa "tieteellisessä" ajattelussa.
Toki voisi ajatella ihan wittgensteinilaisittainkin niin, että kieli itsessään pyrkii kiteyttämään jotain pysyvää -- kieli on historiallista ja sosiaalista muodostetta, se on yhteisöominaisuus -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- ja yksi kielen keskeisistä tehtävistä on ylläpitää -- ja siis myös sementoida -- sosiaaliyhteyttä. Näin ollen kielimuodot -- jonkinlaiset kielen kautta toteutuvat ihmisidentiteetit -- olisivat olennainen osa kielen toimintatapaa.
Samaa ajatusta edelleen jatkaen voisi todeta, että niin sanotusti "uutta luovaa" ajattelua voi yhteisössä esiintyä vain määrällisesti rajallinen osa kaikesta ajattelusta. Kielen on säilytettävä jokin kiinteä alusta, jokin "varmuus" -- wittgensteinilaisittain -- jolta vain voi kriittinen epäily ja uutta luova ajattelu tapahtua. Yhteisössä kaikki eivät voi olla "luovia" eikä yhdenkään "luovan" ihmisen ajattelussa kaikki elementit voi yhtä aikaa irrota juuriltaan.
Tätä ei pidä sekoittaa Piaget'n määrityksiin "assimilativisesta" versus "akkommodatiivisesta" ajattelusta, tai kuhnilaisiin pohdiskeluihin "tieteellisistä paradigmaattisista vallankumouksista". Kyllä "luovassa" ajattelussa todellakin kaikki ajattelu muuttuu -- filosofiakin on sitä että filosofisen tiedon muuriin lisätään aina se alimmainen kivi jolloin koko tiedon muuri muuttaa asemiaan -- mutta silti luovan ajattelun määrällinen rooli yhteisössä on rajoitettu.
----------------------------
Minusta inhimillistä kehitystä koskevan tragedian voisi ilmaista näinkin: primitiivisten kulttuureiden primitiivisissä piirteissä ei ole mitään säilyttämisen arvoista, eikä niihin pidä suhtautua kuin ne olisivat suojelukohteita jonkinlaisen yleistä pyhitystä nauttivan pieteetin tai "ihmisarvon" nimissä.
Yleisinhimillisen lajityypillisyyden pohjalta lähdetään, mutta kehityksen tosiasia on myönnettävä ja otettava huomioon. Sellaisella ympäripyöreällä mussuhumanismilla, joka velloo nyt yhteiskuntakeskustelun ylimpänä legitimoituna äänensävynä, on roolinsa vain "makthavare"-vallanpitäjien ilkeilyjen välikappaleena.
Yhteiskunnallisen keskustelumme koko surkeus kiteytyy siinä inkvisitiossa, nykyajan noitaoikeudenkäynneillä, rasistijahdeilla ja vihapuhevainoilla uhkaavassa oikeuden miekassa, joka nyt leijuu jokaisen älyllisesti rehellisen kirjoittelijan pään päällä. Noitaoikeudenkäynnit ovat nyt yhteiskunnallisessa keskustelussamme eniten vaikuttava realiteetti.
 |
| ...ja sosiaalisesti sitovasta normimoraalista |
----------------------
Uskon siihen, että inhimilliselle kasvulle ja kehitykselle niin lajin kuin yksilöiden kohdalla on tyypillistä symbioottisista lähtökohdista irti kasvaminen ja autonomian tavoittelu. Primitiiviset yhteisöt ovat hyvin ryhmäsidonnaisia -- sosiaalisesti sitovia -- eikä yksilöllisyydellä niissä ole juuri sijaa. Aivan samoin jokainen syntyvä yksilö lähtee liikkeelle täydellisesti symbioottisesta riippuvuussuhteesta kasvaakseen sitten lopulta itsenäiseen aikuisuuteen.
Ja tässä törmäämme paradokseihin: vain varhaisen lapsuuden rautainen perusturvallisuus takaa myöhemmässä elämässä pitkälle jatkuvan yksilöllisen eriytymisen. Elämän pohjan on oltava luja, jotta autonomiakehitys täydellistyisi.
Ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden tulkitsen tässä yhteydessä niin, että yksilöllä on mahdollisuus kasvaa autonomiaan vain oman kasvukulttuurinsa piirissä. Oman kasvukulttuurin ulkopuolella ei kokonaispersoonallisuutta tukevaa kasvuprojektia voi tapahtua.
Yhteisöt -- tai nuo "kulttuurit" -- eivät ole mitenkään "samanarvoisia" siinä suhteessa että ne kaikki sijoittuisivat samalle viivalle tietyn niissä vallitsevan "yhteisöllisen vedenpinnan" suhteen. Sillä tarkoitan yhteisön sisäisen sosiaalisen sidonnaisuuden astetta -- toiset yhteisöt ovat sosiaalisesti sitovampia kuin toiset. On siis olemassa myös yhteisöllinen, ryhmäpsykologinen tekijä, joka asettaa katon yksilölliselle eriytymiselle.
Olemme kuitenkin huonoja määrittelemään tällaisia ryhmäpsykologisia tekijöitä, koska joukkopsykologia jäi tiedonalana kehittymättä. Sosiologian ja psykologian väliin jäi viime vuosisadan alussa aukko, jota ei ole pystytty myöhemminkään täyttämään. Siksi esimerkiksi sellainen ilmiö kuin hypnoosi on meiltä yhä selittämättä -- emme osaa edes käsitteellistää "kollektiivista tahtotoimintoa", joka hypnoosissa tulee esiin.
Kehittyneet yhteisöt sallivat yksilöille henkilökohtaisia vapauksia, ja esimerkiksi paljon puhuttu "moniarvoinen demokratia" mahdollistuu vain ja ainoastaan yhteisössä jossa vallitsee hyvin pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen. Sellaisessa yhteisössä vain ihminen ja elämä ovat korkeimpia arvoja -- ja moniarvoisuus on siis jonkinlainen arvojen arvo, johon ei sisälly sisällöllistä "tunnustuksellista totuutta".
Moniarvoinen demokratia ei pysty sulkemaan piiriinsä ensimmäistäkään omiin ryhmäsidonnaisiin tunnustuksellisiin totuuksiinsa käpertynyttä "kulttuuria". Näinmuodoin moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat de facto toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Tätä tärkeintä, koko maahanmuuttokeskustelua pohjustavaa tosiseikkaa ei toistaiseksi juurikaan yleisesti ymmärretä.
------------------------
Periytymisessä se periytyminen on ongelmallista. Jos susilapsia tarkastellaan, edes pystyasento ei näyttäisi kuuluvan periytyviin ominaisuuksiin. Paljonkin enemmän esimerkiksi matkiminen, apinointi. Olemme todellakin tavattoman "sopeutuva" laji.
Mutta se vain korostaa kulttuurievoluution ja sitä kautta välittyvän perinnön merkitystä. Kysymykset epigenetiikasta tai meemeistä ovat osin pelkkää semantiikkaa -- itse ominaisuus on olemassa ja todellinen. Myös se on kielessä ongelmallista, että metsästäessämme mahdollista mekanismia sen-ja-sen piirteen tai ominaisuuden perinnöllisyydelle, emme koskaan tiedä onko kuvauksessamme ominaisuudesta mitään "oikein".
Voimme kuvata joillakin käsitteillä "ajatuksen", mutta emme tiedä miltä "ajatus" näyttää aivosoluissamme. Vielä vähemmän voimme koskaan tietää miten "tosi" ajatus eroaa "epätodesta" ajatuksesta. Sen voimme kuvitella, että kaikella ajattelullakin on tajunnalliset alkumuotonsa, jotka joko siirtyvät perimässä, tai äidinmaidossa, tai sitten aivan varhaisen lapsuuden vielä symbioottisissa vaikutuksissa -- niin että voimme olettaa kaiken "kulttuurisen" perimän tulevan omaksutuksi jo paljon ennen kuin ensimmäinenkään "tietoinen" ajatus ihmistaimen päässä syntyy.
---------------
Kerroin tuon freudilaisen tulkintakuvion, ja taisin mainita nuo lanseeraajat, omat pioneerimme olivat siis Kulovesi ja Vaaskivi, ja sama idea löytyi nelinkentäksi sovitettuna G Rattray Taylorilta. Olennaista oli tässä se että päädymme tätä tietä arvioimaan esimerkiksi sukupuolieroja kokonaan toisissa kuin yksilökohtaisissa puitteissa. Siis patriarkaatti ja matriarkaatti ovat valideja tarkastelun kohteita, ei esimerkiksi kysymys siitä "ovatko yksilölliset erot suurempia kuin sukupuolten väliset erot".
Sanoisin näin: meidän pitäisi saada itsemme kiinni vääristä lähtökohta-asetuksista jo siinä vaiheessa jolloin ylimalkaan kalkitsemme jonkin suoritusradan jolle asetamme sukupuolet vertailtavaksi ja kilpailtavaksi. Tasa-arvoisuuden ei ole pakko syntyä yksillä ja samoilla kumpaakin sukupuolta kilpailuttavilla radoilla ja säännöillä, vaan tasa-arvoisuus voi syntyä nimenomaan ja vain hyväksymällä lähtökohtainen erilaisuus. Jokainen lapsi voi kasvaa omiin mittoihinsa naisena tai miehenä -- ei niinkään "ihmisenä", jos tähän käsitteeseen sisällytetään jokin sukupuolet kieltävä sävy.
------------------------
Vain freudilaisen "teorian" pohjalta on mahdollista selittää miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä, tai miksi äärimmäistä sukupuoliseparaatiota ylläpitävissä kulttuureissa raiskaustapauksissa syyllisen ja uhrin roolit voivat vaihtaa paikkaa.
Freudilaisuus ei kylläkään ole mikään "teoria" -- käsitys freudilaisuudesta teoriana on oman aikamme "opillisen" ajattelulaadun tuotetta. "Teoriana" freudilaisuutta on toki "kumottu", ja vahvasti uskottu kumoutumiseen.
En tarkoita "lähtökohtaisen erilaisuuden hyväksymisellä" muuta kuin ennalta asetettujen rooliodotusten tiedostamista. Kasvu on tukea vaativa prosessi, ja myös kasvattaja on kulttuurinen artefakti. Vertailuun sorrutaan helposti.
Patriarkaatin rinnalla raamattu on kuiskaus historian myrskyssä. Raamattu on teoria -- oppi, ohjelma ja ohjeisto. Psyykkiset pohjavirtamme -- joita Freud jäljitti -- ovat paljon paljon paljon syvemmällä kuin mitkään opit.
----------------------------------
Suomalaiset ovat historiallisesti alistettuna kansana taipuvaisia keskinäisiin kahtiajakoihin, ja meillä esimerkiksi työpaikkakiusaaminen on kaksi kertaa yleisempää kuin muissa eurooppalaisissa maissa keskimäärin.
Kiusaamisilmiöt keskittyvä erityisesti yhtenäiskulttuuri-instituutioihin, kirkkoon, kouluun, kasarmille. Nämä ovat perinteisesti laitoksia, joissa eletään omaa sisäistä suljettua elämäänsä -- ollaan tavallaan kuin valtioita valtioissa.
Jos Alppilan tapauksesta nyt vedetään johtopäätös, että tulevaisuudessa vastaavat tapaukset pitäisi käsitellä koulunsisäisesti niistä muulle yhteiskunnalle tiedottamatta, mennään kokonaisuutena ottaen ojasta allikkoon.
Tässä Alppilan tapauksessahan julkisuus tuli ylireagointien mukana kuvaan, mutta voidaan mielestäni todeta, että asian julkisuus on ollut nimenomaan tervehdyttävä tekijä, ei suinkaan millekään yleiselle edulle haitaksi.
Koulujen ei saa antaa sulkeutua sisäänlämpiäviksi piilopaikoiksi, joissa kehittyy ja vallitsee säännöstö joka yhä enemmän irtoaa siitä mitä yhteiskunnassa yleisesti pidetään hyväksyttävänä. Jokainen vastaava tapaus on tuotava mahdollisimman avoimeen julkiseen käsittelyyn, eikä edes tällaisten varsin onnettomilla "monikulttuurisuuden" edellytyksillä toimivien koulujen asioita saa jättää vain koulun sisäisiksi.
Alppilan tapauksessa kaiken paljon kohun joukkoon hautautuu kaksi asiaa, joista mielestäni ei ole puhuttu tarpeeksi tai ehkä ei juuri ollenkaan -- kaksi asiaa, joita voitaisiin pitää koko jupakan antamina varsinaisina opetuksina. Siis jos haluaisimme asiasta jotakin oppia, eikä meille riittäisi se että vain ilmoitamme oman puoleen tai toiseen tuohtuneen kantamme.
Ensimmäinen jatkopohdiskelua tarvitseva asia koskee laajasti ja yleisesti ottaen kouluinstituution suhdetta julkisuuteen.
Koulu on yhtenäiskulttuuri-instituutio -- ja juuri yhtenäiskulttuuri-instituutioissa, koulussa, kirkossa ja kasarmilla, jotka kaikki toimivat jonkinlaisina "valtioina valtiossa", suomalaisille ominaiset kiusaamisilmiöt ovat yleisimpiä. Jos Alppilan tapauksesta nyt vedetään johtopäätös, että tulevaisuudessa vastaavat tapaukset pitäisi käsitellä koulunsisäisesti niistä muulle yhteiskunnalle tiedottamatta, mennään kokonaisuutena ottaen ojasta allikkoon.
Niin paljon kuin omien valtakuntiensa, reviiriensä, itseoikeutetut itsevaltaiset kuninkaat, rehtorit, sitä haluaisivatkin, koulujen ei saa antaa sulkeutua sisäänlämpiäviksi piilopaikoiksi, joissa kehittyy ja vallitsee säännöstö joka yhä enemmän irtoaa siitä mitä yhteiskunnassa yleisesti pidetään hyväksyttävänä. Jokainen Alppilaa vastaava tapaus on tulevaisuudessakin tuotava mahdollisimman avoimeen julkiseen käsittelyyn, eikä edes tällaisten varsin onnettomilla edellytyksillä toimivien koulujen asioita saa jättää vain koulun sisäisiksi.
Toinen seikka jota ei mielestäni ole mietitty kylliksi on kysymys siitä minkä asteinen "voimankäyttö" on tämänkaltaisissa tapauksissa legitiimiä. Voimankäyttö on nimittäin suhteellinen asia, eikä tämä suhde muodostu pelkästään absoluuttisen väkivallattomuuden ideaaliin, kuten monet näyttävät asian kokevan.
Niin virastoissaan papereitaan pyörittelevät kouluvirastoihmiset, joille asiahallinta on lähinnä verbaalisen hallintaslangin sanakäänteillä tapahtuvaa virallisen kuvauksen ja selityksen päälleliimaamista mitä raadollisempien yksittäistapausten päälle, kuin myös monet kansalaiskeskustelijat ovat puhuneet tuohtuneeseen äänensävyyn siitä että "opettaja ei saisi menettää malttiaan".
Itse asiassa kaikki tuomitseminen lähtee juuri tästä merkillisestä lähtökohdasta -- opettajalta edellytetään vain "järkiperäistä" toimintaa, ilmeisestikin siis jonkinlaista "pokan pitämistä" tai "harkinnan säilymistä". Onko kukaan ajatellut mikä tässä tavoiteasettelussa olisi seuraava aste? Ehkä "jäätävän kylmä ammatillisia otteita käyttävä oppilaan siirtäminen ulos tilasta"?
Avainkysymys on se, pitäisikö opettajan säilyttää malttinsa vai inhimillisyytensä. Maltin säilyttäminen vie nimittäin epäinhimillisyyteen -- ja jos joku haluaa tietää mikä on julmin, epäinhimillisin tapa jolla ihmistä voidaan kohdella, se on rangaistuksen antaminen olematta aidosti suuttunut tai vihainen, pelkän kylmän järkiharkinnan perusteella.
Tunteet eivät siis periaatteessa ole mitään kielteistä tällaisissa yhteyksissä -- sen sijaan täydellinen tunteettomuus olisi jotain aivan kammottavaa. Vain elämällevieraat omiin teorioihinsa ja idealistiseen ihanteellisuuteensa kuin Liisa ihmemaahan eksyneet kasvattajat kokevat että suuttumuksen tunteet ovat itsessään "pahoja".
---------------------
Näissä kysymyksissä päädytään perimmäisten äärelle.
Yhteisöjen sidosaine on moraali, ja kaikki yhteisöt ovat erilaisia ja niissä vallitsee erilainen moraali. Omassa "opillisessa" ajattelussamme kuitenkin käytämme sellaisia yleiskäsitteitä kuin "yhteisö", "sosiaalisuus" tai "moraali" ikään kuin ne olisivat puhtaina ilmiöinä olemassa, ja niistä esiintyisi eri yhteisöissä vain erilaisia sovelluksia. Se on käsiterealismia keskiaikaisimmillaan, sanoisin.
Ihmisyhteisön moraalista ominaislaatua ei tajuta, joten kuvitellaan olevan mahdollista sovittaa erilaisia yhteisöjä yhteen jonkin integroivan moraalin puitteissa. Monikulttuurisuusajattelu perustuu tällaiseen aivan perustavanlaatuiseen valtavaan harhaan.
Kulttuurit kuvitellaan erilaisten opittujen tapojen, jne, irtaimen kulttuuririhkaman varastoiksi, ja uskonnolliset opinkappaleet, fetissit, reliikkiesineet, vaateparret, ruokalajit, yms, kerätään mielikuvissa tulitikkulaatikkoon jota ravistelemalla saadaan aikaan monikulttuurisuusefekti. -- Täysin mitäänymmärtämätöntä, mutta syvällisintä mihin monikultturistit pystyvät.
Se mikä missäkin yhteisössä koetaan legitiiminä valtana on yhteisökohtainen kysymys. Yhteisönsisäiset laillisuus- ja moraaliskismat ovat yhteisön olemassaolonkysymyksiä. Meillä aletaan olla taas kerran sellaisessa historiallisessa vaiheessa jossa vallan legitimaatio on syönyt omat eväänsä.
Virkapalleilla istuu liian paljon "makthavare"-vallanhaltijoita joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eikä tietenkään mitään sairaudentuntoa, vaan aivan päinvastoin -- vain halua kurittaa kansaa, tehdä kurinpalautusta. Ja monilla olisi varmaan kova halu vaihtaa koko kansakin, jos se nyt jotenkin olisi mahdollista. Ehkä sekin vielä tulee mahdolliseksi.
Koulutoimissa pinnanalaiset paineet -- tai ehkä pikemminkin paiseet -- näyttävät nyt puhkeilevan. Koulu on perinteisesti paha, kiusaamisilmiöitä sisällään synnyttänyt, säilytellyt, kasvattanut ja kehittänyt instituutio. Kiusaamisen lisääntymisen myötä se on levinnyt opettajakunnan ja virastojen väkeen. Siellä virkamieskielen hirveimmät verbalisaatiot päälleliimataan arkitason surkeaan raadolliseen todellisuuteen -- ja jälleen on laatikkoon vangittu yksi monikulttuuritotuus joka surisee siellä mukavasti kuin kärpäsradio.
------------------
