 |
| Scopes trial (1925), Daytonin apinajuttu elokuvana "Joka tuuleen kylvää" (1955) |
1.
Fakta on, ettei maailmasta ole löytynyt yhtäkään ainoaa ihmisyhteisöä, jossa ei jonkinmuotoista uskonnollisuutta esiintyisi. Tästä tosiseikasta voidaan vetää kahdenlaisia johtopäätöksiä.
Uskonnolliset ihmiset voivat pitää sitä uskontojen olemassaolon oikeutusta puolustavana seikkana. Heiltä voisi kysyä, todistaako uskontoilmiön yleisinhimillinen laatu jotenkin erityisesti heidän oman uskontonsa -- tai ylimalkaan jonkin yhden tietyn uskonnon -- paremmuutta kaikkiin muihin nähden? Tällaista todisteluahan joihinkin uskontoihin sisältyy -- kristityt saattavat opinkappaleenaan varjella näkemystä siitä miten Jumala ilmoittaa itsensä kaikissa maailman uskonnoissa. Samoin islam pitää islamia ainoana alkuperäisenä uskontona, johon kaikki maailman ihmiset lopulta palaavat.
Toisaalta uskonnottomat ihmiset puolestaan katsovat uskontoilmiön yleisinhimillisyydestä seuraavan, ettei uskonnollisuudella ylimalkaan ole mitään arvoa. Jos mikään uskonto ei ole toistaan kummempi, eikö se muka merkitse, että kaikki uskonnot ovat yhtä väärässä? -- Tällöin kuitenkin itse uskontoilmiö jää kokonaan selittämättä. Se fakta, että aina ja kaikissa ihmisyhteisöissä esiintyy jonkinlaista uskonnollisuutta, on uskonnonvastustajien mielestä siis mukamas jokin mitätöimällä sivuutettava seikka? Vai pitäisikö fakta ottaa faktana ja tutkia tarkemmin mistä itse ilmiössä oikein on kyse?
2.
Uskontokeskusteluja käydään intohimojen sumennuksessa, jossa edes sitä mistä keskustellaan ei määritellä selvästi. Voisi olla asioita selventävää jos ensin rajattaisiin näkökulmat -- keskustellaanko uskontoilmiöstä yleisinhimillisenä tosiseikkana, vai keskustellaanko jonkin tietyn uskonnon joistakin tietyistä opillisista tai muista sisällöistä.
Jos uskontoa tarkastellaan vain uskonnollisen kokemuksen ehdoilla, silloin mitään mikä liittyy uskontoon ei voida kyseenalaistaa. Totuudet sulkeutuvat siinä omaan piiriinsä. Tätä voidaan uskontojen ulkopuolelta nimittää "tunnustuksellisuudeksi". Totuuksien sulkeutuminen omaan piiriinsä ei kuitenkaan ole vain uskonnollisen ajattelun ominaisuus, vaan uskontojen ulkopuolellakin se on kaikkeen tiedolliseen ajatteluumme ja tiedolliseen totuuteen kuuluva kuvio. Jos uskonnollisen totuuden vastakohtana ajatellaan yleensä tiedollisia totuuksia, nekin muodostuvat kysymyksistä ja vastauksista -- eli nekin muodostuvat tietynlaisessa kehässä, jota tiedonfilosofisesti voidaan nimittää vaikkapa "ontologiseksi kehäksi".
Uskontoilmiöstä voidaan uskonnon tunnustuksellisuuden ulkopuolella puhua esimerkiksi sosiologian tai psykologian näkökulmista -- tai sitten "uskonnollisen ajattelun" ominaisuuksia voidaan analysoida filosofisesti. Tällaista keskustelua voisivat periaatteessa käydä yhtä lailla uskonnolliset kuin uskonnonvastaiset ihmiset, mutta valitettavan usein tähänkin suuntaan edes alustavasti etenevä keskustelu vain jakaa vastapuolet kahteen leiriin joille ei yhteistä säveltä löydy.
3.
Joskus tuntuu siltä kuin uskonnolliset ajattelijat eivät välttämättä haluaisi ajatella ollenkaan -- uskonto on heille tunnustuksellinen tosiseikka, joka sijoittuu heidän sieluissaan niin syvälle ettei sitä syvemmältä löydy enää mitään. Niinpä kaikki "keskustelu" on tuomittu tapahtumaan vain uskonnollisen tunnustuksellisuuden ehdoilla. Uskovan ulkopuolelta nähden tämä näyttäytyy "tunnustuksellisena ajatteluna", mutta uskova itse kokee vain valaistumista ja oikeassaolemista, jota muiden on tietysti mahdotontakin tajuta.
Se paradoksi, että jokainen uskonnollisen kokemuksensa tai herätyksensä saanut ihminen voi omata henkilökohtaisen kosketuskohtansa jumaluuteen -- jolle on ominaista että Jumala puhuttelee vain itseä, etkä koskaan kuule Jumalan puhuvan jollekulle toiselle -- mutta toisaalta tämä jumaluus taas omaa ylivertaisen voiman ja aseman myös kaikkiin muihin ihmisiin nähden -- kuten uskonnoissa opillisina ryhmätotuuksina ilmenee -- tämä paradoksi ei uskovan mielessä tarvitse ihmisjärjen mukaista selitystä. Jumala riittää, usko on kaiken alfa ja omega, se on oma totuutensa, se sulkeutuu omaan piiriinsä, ja ihmisjärki jää tämän pyhän piirin ulkopuolelle.
Toisaalta tällaista selitystä eivät näköjään tarvitse myöskään uskonnonvastaiset ihmiset, joiden mielestä niin yksilön kokemus kuin historiassa esiintyvä uskontoilmiökin ovat vain yhtä samaa järjettömyyttä, jonka rinnalle asetettuna järki on jotakin aivan erilaatuista, aivan eri juttu. Järki on heille ainoa todellinen totuus, ajattelun alfa ja omega, itsensä sulkeutuva, omat puutteensa havaitseva ja niitä korjaava, itse itsensä itsellään täydentävä systeemi.
4.
Outoa on ylimalkaan, että uskontokeskusteluja käydään puolin ja toisin täydellisen varmuuden vallassa. Vastakkain ovat maailman varmimmat ihmiset -- omien näkemystensä ehdottomasta oikeellisuudesta aivan vakuuttuneet ihmiset. Tämä on uskontokeskustelujen ehkä tyypillisin piirre. Mielestäni se ei tee kunniaa uskontokeskusteluille, mutta keskustelijoiden mielestä nimenomaan varmuus kai todistaa että he ovat todella todella todella oikeassa. Totisesti totisesti totisesti.
Miksi epävarmuutta ei sallita? -- Tosiasiahan kuitenkin on että juuri uskontoilmiötä määrittävät faktat ovat seikkoja, joiden huomioon ottaminen johtaa meidät aivan kaikissa suunnissa nimenomaan epävarmuuden eteen. Eikö mitenkään olisi mahdollista, että aivan vastaavalla tavalla kuin luja ja sementoitu varmuus nyt värittää uskontokeskusteluja, aivan vastaavalla tavalla niitä voisi värittää aivan toiseen suuntaan pyrkivä, nimenomaan epävarmuutta tavoitteleva asenne? -- Nimittäin, varmoja voivat olla vain ne jotka kuvittelevat jo tietävänsä kaiken, eivät ne, jotka haluavat oppia jotain lisää.
Jos otamme tosissamme kysymykset uskonnosta yleisinhimillisenä ilmiönä, uskonnon esiintymisen kaikkialla ihmisen historiassa -- kuinka kuvitellaan että äkkiä voitaisiin luoda uskonnoton maailma? Ajattelevatko tiedollisiin, tai erityisesti "tieteellisiin" totuuksiin vihkiytyneet ihmiset että ihmislajia on vaivannut jonkinlainen "uskonnollisuuden" perisynti, joka nyt voitaisiin jonkin kokonaan uuden ajattelulaadun vaikutuksella pyyhkäistä olemattomiin? Vai mitä ihmettä tarkoittaa se itseään "tieteellisenä asenteena" noteeraava vähättely, jota uskontokeskusteluissa niin paljon esiintyy?
 |
| Uskon pääpuolustuslinjalla |
5.
Apologiaa, kristinuskon puolustelua, on harjoitettu kauan. Itse asiassa voi olla oikeutettua väittää, että uskonnon ja tieteen, tai yleisemmin ilmaistuna uskon ja tiedon, välinen taistelu oli kiivaimmillaan joskus 1800-luvun loppupuolella tai vuosisadan vaihteen ympärillä. Nykyinen väittely toistaa paljolti tuon ajan asetelmia ja teemojakin, onhan nytkin erityisenä säikeenä uskontokeskusteluissa kreationismin ja darwinismin välinen riita. Sen nykyinen erityisesti korostuva opillinen sävy on kuitenkin jotain juuri nykyisille tiedonkäsityksillemme ominaista -- me elämme nyt nimenomaan erilaisten "ismien" maailmassa, jossa "totuuden" muoto on aina korostetusti "opillinen".
Apologian paras ajattelu ei kuitenkaan koske mitään opillisia sisältöjä tai tiedollisia totuuksia, vaan on luonteeltaan enemmän ja yleisemmin puhtaasti tiedonfilosofista. Jos joku on tältä kannalta kiinnostunut apologiasta, suosittelisin Alan Richardsonin teosta, joka meillä julkaistiin ensin nimellä "Uskon pääpuolustuslinjalla" ja myöhempinä painoksina nimellä "Usko ja ajattelu". Tämä jälkimmäinen nimi onkin ehdottomasti parempi, sillä kirjassa käsitellään nimenomaan uskon ja ajattelun tiedonfilosofisia ongelmia.
Jos uskontokeskusteluista, tai siis pikemminkin näistä eri palstoilla käydyistä väittelyistä, tai ehkä vieläkin ikävämmin nimettynä riitelyistä, tai kaikkein parhaiten kai sanottuna lapsellisista kinasteluista, yrittäisi vetää esiin niiden kaikkein räikeimmän ja pinnallisimman kliseen, se varmasti koskisi sitä miten kirkonmiehet aikoinaan yrittivät inkvisitiolla pelotellen saada Galilein peruuttamaan näkemyksensä miten maa kiertää aurinkoa eikä olekaan kaikkeuden keskus. Tätä Galilei-draamaa kaikki uskonnonvastaiset ja itsensä "tieteellisen edistyksen" rintamiin mitoittavat ihmiset mitä leppymättömimmän uskontovihan vallassa jaksavat jatkuvasti ylöslämmittää.
Se on kuin nurinkäännetyn inkvisition ääni, sen julmin tuomiolauselma. Siihen rinnalle sitten astuvat kuvaan mukaan kaikenlaiset pilkan muodot ja pilakuvat Jumalasta joulupukkina, raamatusta satukertomuksina, uskonnosta parantumattomana ajatusharhana. -- En sano, että tässä "tiedeinkvisition" asenteessa olisi jotain joka ei historiallisten teesien ja antiteesien vaihtelun kannalta olisi ihan ymmärrettävää, ja osin jopa hyväksyttävääkin, mutta kyllä mieleni tekisi hieman avata uskonnonvastaisten kiihkoilijoiden silmiä ja todeta, että tämä väittely käytiin jo sata vuotta sitten, ja mikä vielä tärkeämpää, tämän väittelyn älyllinen taso ei todellakaan päätä huimaa.
6.
Yksinkertainen tiedonfilosofinen tosiasia on, että pysyvää tieteessä ovat sen metodit ja totuudellisuuden kriteerit, eivät suinkaan kulloisetkin tutkimustulokset, jotka ovat aina vain ajan mukaisia ja vaihtuvat jatkuvasti. Niistä emme edes tiedä "paranevatko" ne, sillä sellaisen tietäminen edellyttäisi että meillä olisi jokin mittatikku tositiedolle ja sen laadulle, ja jos meillä olisi sellainen mittatikku, me sen varassa voisimme edetä ja tietää jo ennalta kaikesta kaiken.
Ihminen ei tiedä kaikkea. Emme todellakaan tiedä mihin verraten tai missä suhteessa tietomme "lisääntyy". Emme voi edes sanoa, että se lisääntyy "aiempaan tietoon nähden", koska kysymys ei ole vain tiedon määrästä vaan myös sen laadusta. Historiassamme ei ole vain yhtä ainoaa tiedon ja totuudellisuuden laatua. On "tiedollisen edistymisen" mielikuvien varaan rakennettua ekstrapolaatiota ja harhaa uskoa, että tiedolla ylimalkaan lähestyttäisiin jotain lopullista kaikenkäsittävää selitystä koko todellisuudesta.
Elämä on meille mysteeri, ja jokainen päässämme syntyvä ajatus selittämätön ihme. Sitä kauemmas meidän ei tarvitse lähteä "ihmeitä" etsimään. Ne ovat koko ajan läsnä, tässä ja nyt, ja kaikki mikä liittyy mielikuviimme joistakin luonnonlait ylittävistä "ihmeellisistä" tapahtumista, ovat itse asiassa aivan tarpeettomia kuvitelmia. Ihme on meissä läsnä, koko ajan. -- Ajatukset ovat tosiaan kuin taivaan tähdet, joista on toki kirjoitettu monta romanttista runoa, mutta niiden selittämättömyys on myös ihan arkipäiväinen realiteetti. Emme vain normaalisti osaa ihmetellä realiteetteja.
Tuntemattoman olemassaolo on maailman kovin "fakta". Voimme suhtautua tuntemattomaan -- siihen mitä emme tiedä -- periaatteessa kahdella tavalla. Joko sen ystävänä tai sen vihollisena. Jokainen muoto jolla tuntemattoman maaperällä yritämme ystävystyä vihollisen kanssa voidaan jossain mielessä nimetä "uskonnoksi". Kaikki uskonnot ovat tiedon ja "järjen" tuolla puolen, koska ollaan tuntemattoman alueella, jossa tiedolla ei ole jalansijaa eikä valtaa.
Tieteen ja uskonnon, tiedon ja uskon, välinen suhde ei ole todellisuudessa sellainen teesi-antiteesi -suhde jollaisena vulgaaripositivismin visio sen eteemme asettaa. Tieteellä ja sen tositiedon kriteereillä on oma roolinsa, mutta tuo rooli on erilainen kuin nykyinen käsityksemme ja kokemuksemme siitä. Apologia voisi avata näitä ajatushistorian sitomia solmuja, mutta tiedonfilosofiaan perehtyminen ei taida kaikille olla likimainkaan niin houkutteleva vaihtoehto kuin oman oikeassaolemisen ja varmuuden voimaannuttava kokemus. Emme halua ottaa oikeasti selvää siitä mitä emme tiedä vaan olla varmoja siitä mitä uskomme tietävämme.
7.
Ajatushistoriallisesti jyrkin vedenjakaja uskonnon ja tieteen, uskon ja tiedon, väliin kylvettiin jo eurooppalaisen uuden ajan alussa niin sanotun "kartesiolaisen ajatteluparadigman" muodossa. Vastakohtana keskiajalla ihmismielissä vallinneelle likimain depersonalisoituneelle yksilöminuuden regressiolle kartesiolaisen Subjektin herääminen merkitsi aivan uutta maailmanjäsennystä. Syntyi maailmaa tarkkaileva Subjekti, ja vastaavasti ulkoinen todellisuus alkoi Objektivoitua. -- Tämä itsetietoisuuden havahtuminen, tajunnanmuutos, on ehkä suurin mitä ihmiskunnan historiassa missään on koskaan tapahtunut.
Eriytyvän Subjektin puolella kehittyivät uudella ajalla individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, ja vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Näiden ajatustyökalujen vaikutuksesta ihmisen maailma on nyt muutamassa viime vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden kuluessa yhteensä.
Tiedonfilosofisesti empirismi sai muotoilunsa loogisessa empirismissä ja positivismissa, jonka vulgaareimmassa muunnoksessa sitten perinteisen uskonnollisuuden on korvannut yhtä uskonvarma tiedeuskovaisuus. Juuri uskonnon korvikkeena toimiva tiedeusko on se jonka varassa nykyisiä uskontokeskusteluja käydään. Ajatushistoriassa kehittyneet ajatusmuodot eivät kuitenkaan antaisi oikeutta irrottaa "tieteellistä" ajattelua miksikään irralliseksi uudeksi "totuudeksi". Päinvastoin, mitä enemmän ajatushistoriaan tiedonfilosofian kannalta paneudutaan, sitä selvemmäksi käy, että myös "tieteellisen selittämisen" sisällä elää teologisen selittämisen perinne.
Viime vuosisadan ehkä eniten kommentoitu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein totesi tästä tilanteesta suunnilleen niin, että vanha järjestelmä, jossa Jumala asetti selitykselle päätepisteen, oli jossain mielessä selvempi kuin nykyinen, jossa totuuden on täytettävä sekä totuudellisuuden että kehittymisen ominaisuus.
Pysyväähän tieteessä ovat nimenomaan metodit ja totuudellisuuden kriteerit, eivät suinkaan kulloisetkin tutkimustulokset, jotka ovat aina vain ajan mukaisia ja vaihtuvat jatkuvasti. Jos ymmärtäisimme mitä tämä, hmmm, sanottaisiinko tässäkin: fakta merkitsee, emme ehkä niin innokkaasti käyttäisi uskontokeskustelussakaan tieteen tutkimustuloksia todistuksina raamatullisten satukertomusten kumoamiseen. Ne eivät nimittäin tavoita mitään olennaista eikä niillä ratkaista mitään niistä todellisista tositiedon laatuominaisuuksiin kuuluvista ongelmista, jotka uskonnon ajatusmuodot erottavat tieteen ajatusmuodoista. Eikä niillä varsinkaan saada totuudellista, hmmm, sanottaisiinko tässäkin: faktista käsitystä siitä miten heikoilla tiedekin omien ajatusmuotojensa kanssa on.
8.
Summataan. Uskontokeskusteluissa ei siis juurikaan käsitellä sen enempää uskontoilmiön kannalta olennaisia kysymyksiä kuin myöskään tieteen ongelmia, joihin kuuluu muun muassa nykyisin maallikoiden keskuuteen laajalle levinnyt vulgaaripositivismi. Uskontoihin kuuluva tunnustuksellinen ajattelulaatu on monin tavoin ongelmallinen, mutta uskonnolliset ihmiset näyttäisivät olevan täysin kyvyttömiä tätä tunnustuksellisuutta mitenkään kritisoimaan.
Voitaisiin esimerkiksi kysyä, onko olemassa mitään uskonnollisuutta yleensä -- siis uskontoilmiötä ilmiönä -- vai onko tunnustuksellisuus aina vain jonkinnimisen, jonkin nimenomaisen uskonnon mukaista tunnustuksellisuutta? Onko uskovilla ihmisillä ylimalkaan mahdollisuutta puhua uskonnoista yleensä? -- Jos uskonnolliset "totuudet" paljastuvat vain uskonnon "sisällä", eikä niitä tietenkään voida mistään uskonnon ulkopuolelta kyseenalaistaa saati kumota, mikä rooli sitten uskoville itselleen jää puhua uskonnoista jossakin yleisemmässä, kaikkia uskontoja koskevassa suhteessa?
Vastaavasti vulgaaripositivismi muodostaa tiedeuskovaisten keskuudessa ongelman, jota ei tiedeuskonnon sisältä käsin pystytä käsittelemään. Tiedonfilosofiset ongelmat mitätöidään -- ja mitätöinti on todella periaatteellista, perusteellista ja julmaa kuin vain uskonnollinen inkvisitio voi julma olla -- ja tiedeuskovainen käpertyy katsomaan maailmaa oman putkensa läpi -- joka ei todellakaan ole se Galilein kaukoputki vaan tarkkailijan ikiomiin kysymyksiinsä ja vastauksiinsa käpertävä itse itseensä sulkeutuva ontologinen umpiputki.
Tunnustuksellisuus on tunnusomaista uskontokeskustelun kummallekin rintamalle. -- Onko se jotenkin sattumaa? No, ei varmaankaan -- se on jotain omalle ajatushistorialliselle ajallemme aivan ominaista ja tavallaan siis asiaankuuluvaa. Me elämme nyt opillisen tunnustautumisen ja tunnustuksellisuuden maailmassa, jossa totuudellisuudella on opillisen ismin muoto. Meitä kutkuttaa opillinen oikeassaoleminen, emmekä ole kiinnostuneita siitä miten yleisesti olemme pahasti harhassa. Vain vastapuoli on harhassa, ja sitä koskevat todistukset kaikesta aivan sanomattoman lapsellisesta laaduttomuudestaan huolimatta tekevät hyvin kauppansa.
Se mikä uskonnoissa -- siis kaikissa uskonnoissa, ml. tiedeuskovaisuus -- on ajattelun laadun kannalta pahinta on tunnustuksellisuus. Tunnustuksellisuus merkitsee ryhmävahvistautumista. Kun yhteisössä vallitseva sosiaalisen sitovuuden aste alkaa merkitä samaa kuin totuudellisuuden aste, silloin yhteisön asiat ovat huonosti. Ryhmävahvistautumisen ilmiö näyttäytyy esimerkiksi lynkkausmielialan leviämisessä -- se on juuri se ilmiö, joka niin sanotuissa "vihapuheissa" on ainoa todellinen vaara.
Vihapuhekeskustelu on kuitenkin yhtä laadutonta kuin uskontokeskustelukin, eli faktat ja fuulat ovat siinäkin täysin sekaisin. Samat ihmiset, jotka harrastavat lapsellisista lapsellisinta propagandaansa vihapuheita vastaan, ovat juuri niitä, joiden mielestä kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä ja kaikkia uskonnolliseen ryhmäsidonnaisuuteensa käpertyneitä tunnustuksellisia ryhmiä pitää erityisesti suojella.
-----------------------
Lisäyksiä:
Minusta Feuerbachin oivallus siitä että yleiskäsitteet olivat primitiivisen ihmisen ensimmäisiä jumaluuksia on psykologisesti ja kulttuuriantropologisesti aivan tavattoman mielenkiintoinen. -- Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän kohtasi oikein suuren vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän koki sen VuoriHallitsijana tai VuoriJumalana.
Näin jumaluus siis olisi jokin alkuperäiseen maagiseen ajattelulaatuun kuuluva ja ensimmäistä yleistävää hahmonmuodostusta edustava idea. Kaikki niin sanottu "abstraktinen", siis yleistävä ajattelumme, jota jostain syystä pidämme nykyisin vain kehittyneille aivoille ja älylliselle ajattelulle ominaisena, saisikin siis jonkin "maagisen pohjasävelensä" tuolta aivan primitiivisistä mielen kerroksista.
Feuerbachin oivallus kuuluisi luontevasti sellaiseen "freudilaiseen" käsitykseen ihmisen minuudesta, jossa syvät kerrokset koko ajan vaikuttavat jossain kaiken tietoisen ja älyllisen ajattelun pohjalla.
Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, ettei millään vääriä tiedollisia käsityksiä levittävällä taikauskolla tule olla mitään sijaa sen enempää ihmisten sydämissä kuin älyllisessä ajattelussakaan. Kun puhun "tuntemattomasta" en todellakaan tarkoita että sen alue tulisi täyttää uskonnollisilla selityksillä.
Mutta puhun tuntemattomasta realiteettina, jonka olemassaolo tulisi tunnustaa. Tämä ei ole mielestäni sama asia kuin niin sanottu agnostisismi. En siis ole ottamassa etäisyyttä kysymykseen uskon ja epäuskon suhteesta, vaan esittämässä, että meidän on otettava tuntematon faktana. Tietomme on rajallista. Se on ollut, on, ja tulee aina olemaan rajallista.
Jos tarvitaan käytännön esimerkkiä siitä mitä tarkoitan, otan sen mieluusti keskustelusta joka koskee geenimanipulaatiota.
Olemme tieteemme ansiosta edenneet rajoille, jossa meillä on mahdollisuus puuttua elämän perusrakenteisiin ja tehdä valintoja, joista emme tiedä tekisikö luonto niitä koskaan. Emme tiedä mitä "elämä" loppujen lopuksi on. Jos pelkkä tieteellinen edistys meitä motivoi, ja pidämme käsityksiä "Luonnosta" lähinnä taikauskoina, en näe, että mikään estäisi meitä pelottomasti tunkeutumasta itse päättämiemme valintojen piiriin. Mutta jos otamme tuntemattoman realiteettina silloin harkintamme saattaa olla toisenlainen.
--------------------
Onko "tuntematon" vain jotain sellaista, jota ei vielä tieteellisin menetelmin ole voitu selittää?
En sanoisi noin. Tuntematon ei ole vain sitä millä ei toistaiseksi ole tiedollista selitystä, vaan tuntematon on pikemminkin tiedollinen vakio.
Yritän tarkentaa asiaa Wittgensteiniin viitaten. Tämä tiedonfilosofi maalaili eteensä sen mahdollisuuden että ihminen saisi kohdata Jumalan kasvoista kasvoihin. Saisiko ihminen silloin vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä -- eli toteutuisiko silloin tuo juuri tieteelle ominainen lisääntyvän ja tiedollisen täydellistymisen unelma?
Tämä kohtaaminen osoittautuisi kuitenkin juuri tiedon ja ymmärryksen kannalta täydelliseksi katastrofiksi. Ihminen ei voisi Jumalan älystä, tarkoituksista tai moraalista ymmärtää Jumalan kanssa kasvokkain yhtään sen enempää kuin mitä hän pystyi ymmärtämään silloin kun Jumala oli hänelle vain kuvitelma. Ihmisellä on ihmisen rajoittuneet resurssit -- hänen ymmärryksensä jää aina niiden resurssien varaan joita hänellä on käytettävissään. Mikään tiedon ja ymmärryksen mahdollisuuksien ja rajojen ylittävä ei tulisi sen lähemmäksi vaikka Jumala tulisi vastaan ja niin sanotusti valistaisi meille kasvonsa.
Emme voisi ymmärtää mitään yli-inhimillistä älyä, emme Jumalan suunnitelmia, emmekä mitään mitä Hänen päässään liikkuu. -- No, voimme sitten kuvitella, että ehkäpä tuossa tilanteessa Jumala kaikkivoipaisuudessaan lahjoittaisi meille ylimääräisen annoksen älyä -- jolloin havahtuisimme, oivaltaisimme: "Ahaa, tästä siis elämässämme oikeasti oli kysymys!" -- Mutta mitä tällainenkaan silmiemme avaaminen meitä enää auttaisi? Se olisi sitten jotain aivan muuta, kokonaan toinen todellisuus. Olisimme eläneet elämämme joka tapauksessa niiden järjen ehtojen varassa joita meillä oli käytettävissämme.
Jumalan kohtaaminen kasvoista kasvoihin olisi siis vain katastrofi. Se kuitenkin paljastaisi meille, mikä tuntematon tosiasiassa on. Tuntematon ei ole vain sitä ettemme vielä tiedä kaikkea, vaan se on ajattelumme pakollinen kuvio, ajattelumme vakio.
----------------
Tuntematon on tuntematonta aluetta, sitä ei pidä täyttää millään kuvitelmilla -- eikä mielestäni siis ylimalkaan millään. Tuntemattomalla ei voi perustella uskonnollisia kuvitelmia, mutta ei myöskään pidä kuvitella että se mitä jo tiedämme kattaisi jotenkin -- esimerkiksi ennemmin tai myöhemmin -- myös tuntemattoman alueen. Siis ikään kuin jonkinlaisena oikeutettuna ekstrapolaationa. Tämä olisi tiedeuskontoa.
Tiedon historiassa on ollut paljon " yliluonnollista" joka on saanut "luonnollisen" selityksensä. Niin sanottua "yliluonnollista" koskien oikeat kysymykset voisivat olla esimerkiksi muotoa: "Onko kaikki empiiriset havainnot jo tehty?"
-----------------------
Matti Luoma, suomalainen uskontopohdiskelija, kyseli aikoinaan uskonnonpsykologian perään. Miksi meillä ei ole sellaista? Ikään kuin ihminen lakkaisi olemasta psykologinen olento samalla hetkellä kun hän saa uskonnollisen herätyksen.
Matti Luoman kysymykset jäivät ilmaan -- tuuleen kylvettyä ja tuulelta vaan sä vastauksen saat. Uskonnollisuuteen ja uskoviin suhtaudutaan niin aristellen ettei uskonnoista edes ilmiönä ilmeisesti saisi puhua polvistumatta ja koko ajan huulten höpöttäessä rukouksenomaisia anteeksipyyntöjä. -- Ikään kuin koko uskonnonpsykologia voisi olla vihapuhetta joka loukkaa syvästi jotakin uskonnollista ryhmää.
William Jamesin kirjassa on koottu reilut viisisataa sivua pohdiskeluja ja analyyseja uskonnollisia herätyskokemuksia sisältävästä aineistosta. William oli veljeksistä se psykologi ja filosofi, Henry taas kirjailija, jonka ihmiskuvaukset heijastavat aivan esimerkillisellä tavalla 1800-luvun henkistä ilmapiiriä jossa yksilöt yhä nähtiin ja kuvattiin oman sosiaalisen taustansa määreillä.
Williamin kartoitus painottaa yhtäältä herätyskokemuksen vapauttavaa luonnetta, yhtäkkistä minuuden ja kaikkeuden rajojen häviämistä -- mikä toisaalta ehkä viittaa siihen henkiseen hätään ja paineeseen joka on saattanut tätä kokemusta edeltää. Samoin Reijo Työrinoja omassa väitöksessään usein mainitsee sen että uskonnollinen herätys koetaan usein henkisen hädän hetkellä ja toimii ulospääsytienä psyykkisestä ahdistuksesta.
Uskonnospsykologia olisi tarpeen. Samoin tietysti uskonnonsosiologia -- sen pitäisi tietysti olla jotain aivan muuta kuin seurakuntien sosiaalisen koostumuksen kartoittamista. Sen pitäisi paneutua esimerkiksi ryhmäpsykologian ja sosiaalisen sidonnaisuuden ongelmatiikkaan -- se voisi opettaa meitä ensin nimeämään tunnustuksellisesti ajattelevien ja fundamentalismiin taipuvaisten ryhmien ongelmat ja antaisi meille ehkä vihjeitä siitä miten tällaiset -- esimerkiksi tiettyihin maahanmuuttajaryhmiin liittyvät -- ongelmat voitaisiin välttää.
Ja tietysti uskonnonsosiologia voisi sanoa painavan sanansa näistä nyt niin niin niin pinnalle nostetuista teemoista -- rasistijahdeista ja vihapuhevainoista. Niissähän ilmenee tuo täsmälleen sama käsittämätön ylivarovaisuus joka on estänyt esimerkiksi uskonnonpsykologiasta puhumisen. Varotaan kajoamista arkoihin aiheisiin ja ylisuojellaan jotain joka ei ehkä ansaitsisi muuta kuin osuvampaa kritiikkiä.
-------------------------
Blogitekstiä kirjoittaessani ajattelin ensin laajentaa uskonnon edellyttämän tunnustuksellisuuden käsittelyä sen kysymyksen äärelle, onko jokaiselle kasvulle välttämätöntä läpikäydä aidon tunnustuksellisuuden kausi -- mutta jätin sitten tämän käsittelyn tekemättä. Ei vähiten siksi, ettei minulla tai ehkä kellään ole vastauksia noihin polttaviin kysymyksiin.
Muistan miten tajusin tämän ongelman suunnattomuuden ensimmäisen kerran lukiessani Neil Postmania, joka kirjassaan kysyi, onko mahdollista ilman lapselle aiheutettuja häpeäntuntoja kasvattaa lapsesta moraalinen olento. Se oli ensin järkyttävä, sitten, ajateltuani, vielä järkyttävämpi kysymys.
Jotenkin koen ja uskon, että noiden kaikkien välttämättömien ja läpikäytävien kehitysvaiheiden olisi mahdollista aikuisuudessa elää ristiriidattomana koherenttisena kokonaisuutena -- ja etteivät asiat olisi jakautuvia, toisistaan erottuvia, vaan kokonaisuus voisi ottaa seestyneen suhteen sisäiseen lapseen ja elää erilaista elämää suhteessa kokonaisvaltaiseen aikuisuuteen. Muuten ihmisyhteisöt ovat tuomitut sortumaan jossain demokratisoitumisvaiheessaan.
Mitä voimme tietää varmasti? -- Mielestäni voimme varmasti tietää sen, että yhteisöllisen sosiaalisen sidonnaisuuden aste määrää aika tehokkaasti sen katon, johon yksilöiden kohdalla yksilöllistymiskehitys keskimäärin voi yltää. Samoin voimme mielestäni varmasti tietää, että vain rautaista perusturvallisuutta lisäämällä yksilöllisen eriytymisen kattoa voidaan nostaa. Ja kolmanneksi, voimme mielestäni tietää, että tiedollisen pirstoutumisen -- niin sanotun postmodernismin -- mukana tulevat ismi-ideologiat taannuttavat ajattelun takaisin tunnustukselliselle asteelle ja romauttavat koko yhteiskunnan.
Mutta emme voi tietää, olemmeko todellakin tuomittuja romahdukseen. Emme tiedä, mutta, miten se pitäisi sanoa: onko meillä muuta mahdollisuutta kuin yrittää?
Ajattelen niin, että jos on ei vain mahdollista vaan tosiasia että mielemme pohjimmaisena oleva kaikkivoipaisuusmagia elää myös kaikkein korkeatasoisimmissa älyllisissä abstraktioissamme, silloin voi olla ainakin mahdollista, että pystymme toteuttamaan rautaisen perusturvan ja kaikki välttämättömät kasvuvaiheet kehityksen kuitenkaan johtamatta hajoamiseen. -- Mallia antavaa voisi olla esimerkiksi tapa, jolla suku- ja heimoklaanit elävät toki yhä meissä, mutta tavoilla, joilla ne ovat sisäänrakentuneet demokraattiseen yhteiskuntaan.
---------------------
Daniel Dennett on kirjallisesti sivistyneempi ja tiedonfilosofiaan toki paremmin paneutunut kannanottaja kuin karkeat vulgaaripositivistit, nuo Dawkins ja Hitchens. Silti, hollantilaisen Wim Kayzerin tv-ohjelmasarjaansa "Huima sattuma" tekemän hyvinkin perusteellisen henkilöhaastattelun katsottuani ja "Tietoisuuden selityksen" luettuani luonnehtisin häntä varsin kovaluonteiseksi kartesionistiksi, eikä hän Wittgensteinista ymmärrä enempää kuin ne jotka siteerailevat tämän lauseita elämänviisautta esittävinä aforismeina.
Oman päiväkirjani muistiinmerkinnät näyttäisivät kertovan, että FST esitti Kayzerin sarjaa kesällä 1995. Nappaan tuolta suoraan silloisia muistiinpanoja lisämausteiksi tässä yhteydessä esiin nouseviin lisäpohdiskeluihin. Jos oikein muistan, suomenkielinen kanava lähetti ohjelman sitten seuraavana kesänä, silloin yömyöhään muun, suurta yleisöä puhuttelevamman ohjelmatarjonnan jälkeen.
(i)
FST - kuinkas muuten? - esitti ilmeisesti kokonaiseen tiedeohjelmasarjaan kuuluvan tosipitkän henkilöhaastattelun amerikkalaisesta keinoälyntutkijasta Daniel C. Dennettista. Ohjelman otsikko oli "Mänsklighetens sista utpost".
Sympaattinen ja lämmin, mutta kuitenkin järkeis- ja tieteisuskovainen filosofi puhui mieliaiheistaan: tietoisuudesta, minuudesta, kertomuksista, joista elämämme muodostuu. Sympaattista oli nimenomaan asennoitumisen perustasolla vaikuttava esteettinen ote; se säilyy ankarimmissakin rationalisaatioissa, ja siksi mies vaikuttaa tieteisromantikolta.
Parhaimmillaan hän on pöyhiessään anarkistisesti sitä kuivaa ja tiukkaan tallattua ajatusmaaperää, jolla tietoisuuden ilmiöillä lastattuja käsitevankkureita tavallisesti vedetään. Hän huomauttaa esim. siitä, ettei normaali vakiintunut käsityksemme valvetilan ja unen keskinäisestä "tärkeysjärjestyksestä" välttämättä pidä paikkaansa. Se on muuan outo prioriteetti ihmisen korvien välissä. Entäpä, jos uni onkin tajunnan toiminnan varsinainen olotila, jota valve vain ravitsee? Entäpä jos olennainen ongelma onkin se, jota Kafka kuvaa "Muodonmuutoksessa": eräänä aamuna heräämme ja huomaamme muuttuneemme...
(ii)
Dan Dennettin käsitys "minästä" jonkinlaisena intersubjektiivisen kielen ja informaation yksityisenä saarekkeena on kovin tuttu. Hän viittaa aiempien vuosisatojen minuuskäsitykseen, jossa "minä" liitettiin uskonnolliseen "sielu" -käsitteeseen. On uskonnolliselta kannalta ymmärrettävää muodostaa kaikesta materiaalisesta erillinen "minuus" - jonkinlainen autonominen entiteetti. Individualismimme vaikuttaa samaan suuntaan: meillä on tarve jatkaa tällaisen omaehtoisen minuuskäsitteen varassa. Individualistinen minäkuva kaikkine absurdeine ominaisuuksineen elää siis meissä sulassa sovussa muutoin luonnontieteelliseen tietoon perustuvan maailmankuvan kanssa.
Dennett kysyy: kuinka monta "minuutta" on yhdessä ihmisessä? Kuinka monta kertomusta muodostaa ihmisen?
Jos ne pantaisiin kansien väliin ja kirja kirjastoon, jossa myös kaikkien muiden ihmisten kaikki kertomukset olisivat, ehkä tietäisimme, että totuus on siellä jossakin. Mutta mitä me tällä totuudella tekisimme?
Tuskin enempää kuin inhimillisellä keinoälyllä. Sellainen on Dennettin mukaan mahdollista joskus rakentaa. Se omaisi "tietoisuuden" tai "tajunnan", olisi oppimiskykyinen, ja ilmeisestikin myös tuntisi iloa ja surua, rakkautta ja vihaa. Missä vaiheessa eteemme tulisi kysymys sen ihmisoikeuksista? Miksi yleensä rakentaisimme sen? Se olisi mieletön projekti.
(iii)
Dennettin jälkeen luen hieman Jan Blomstedtia, joka mukavasti maalailee muistikuvia omasta lapsuudestaan. Kirjan teema on aika, monet ajat, objektiiviset ja subjektiiviset, jotka elävät päällekkäin ja toisiaan risteyttäen. Monet minuudet myös, jos niin - Dennettia mukaillen - haluttaisiin sanoa.
Ehkä tässä on jotakin: yksi ajattelun laatu jäljittyy sen mukaan, kuinka kiinni olet nykyisissä kertomuksissasi. Ja mistä syystä: siksikö että ne ovat, tai sinä olet, niin elävä tai niin kuollut. Olen aina tuntenut puistatusta kun olen tavannut niitä, jotka mieluusti matkailevat (monesti romanttisissa) muisteloissaan, joissa mikään ei tunnu milloinkaan muuttuvan.
 |
| Wim Kayzer ja "Huiman sattuman" huima intellektuellijoukko |
(iv)
Stephen Toulmin, Lissabonissa asusteleva filosofi, yksi vanhan koulun viimeisistä, kertoo Wim Kayzerin haastattelussa "kartesiolaisesta teatterista":
Esiripun käyttöönotto voidaan ajoittaa jokseenkin tarkalleen Descartesin elinaikaan, se tapahtui kaikkialla Euroopassa 1600-1640 välillä. Tätä ennen kaikki teatteri oli niinkutsutusti "etualanteatteria", so. yleisön ja näyttämön välillä ei ollut sen enempää konkreettista kuin symbolistakaan tilanjakajaa. Shakespeare kirjoitti tällaiselle teatterille. Voimme nimittää sitä "katuteatteriksi" mutta tämä ei anna siitä täysin oikeaa kuvaa - teatteria tehtiin myös teatteria varten suunnitelluissa rakennelmissa. Kysymys ei myöskään ollut esteettisestä valinnasta tai tyylikeinosta, vaan teatteri toteutti suoranaisesti ja välittömästi keskiaikaista "sisäänlämpiävää" elämänmuotoa, jossa ei juuri rajoja rakenneltu.
Rajoja ei ollut missään: ei kievareissa tarjoilutiskiä, ei eroa eläinsuojan ja asuintilan välillä. Ei ollut kategorioita, ei erikseen edes aikuisia ja lapsia. Teatterikaan ei irrottanut draamallista "sanottavaa" tai "totuutta" elämänyhteydestä muokatakseen siitä jonkin näyttämötaiteellisesti omaehtoisen kokonaisuuden. Kerrottiin tarinoita: olennaista olivat juonekkaat käänteet, esityksen värikylläisyys - kategorioita voidaan asetella jälkikäteen. Niitä olivat mm. ilo ja suru, komedia ja tragedia. Sensijaan hyvä ja paha menivät realistisemmin toistensa sisään kuin nykyisin.
Esiripun ilmestyminen on yksi mielenkiintoinen detalji yleisen ajattelun muutoksessa. Hämmästyttävää on muutoksen nopeus: se menee kuin vyöry yli Euroopan. Cartesiuksen vaikutus tuntuu todella toteuttaneen Sheldraken mainitseman "muotoresonanssin".
"Mieli" ja "ajattelu" sijoitetaan nyt aivoihin - siis pään sisälle, kasvojen, so. "naamion" taakse. "Henki" on jotain jumalallista, erityistä ja riippumatonta. Se on myös ensisijaista siinä mielessä, että se jäsennetään uudessa maailmankuvassa primaarisena lokalisaationa: maailma levittäytyy nyt hengen areenana. Ja se alkaa oman "minän" keskipisteestä. Minä ja maailma asettuvat vastakkain.
(v)
Tällä tietoisuutta perustavalla tavalla jäsentävällä dualismilla on eri yhteyksissä erilaisia ilmenemismuotoja. Teatterissa se tarkoittaa sitä että ilmaantuu käyttöön esirippu. "Näytelmä", so. teatterin omaehtoinen "mieli" sijoittuu esiripun taakse. Teatterin tarkoituksena on tuottaa hengen ilmentymiä maailmaan - toteuttaa kartesiolainen peruskuvio: hallita "ajattelulla" "todellisuutta"...
Näin saa alkunsa ja muotonsa se historiallinen kehitys, jota nyt voimme hyvällä syyllä nimittää kolmensadan vuoden henkiseksi harhapoluksi. Subjektin ja objektin roolijako on määrännyt mitä näytelmiä tiedonhistoriallisessa teatterissamme on esitetty. Saimme luonnontieteet ja teknisen edistyksen, mutta menetimme inhimillisyytemme. Saimme välineitä, mutta menetimme kykymme käyttää niitä tehdäksemme niillä hyvää.
(vi)
Toulminilla on mielenkiintoinen määrittely Wittgensteinin filosofiasta: se on de facto yritys palauttaa "etualan teatteri". "Mieli" sijoitetaan siinä jälleen kielen ja elämänmuodon yhteyteen. "Sanan merkitys on sen käyttö." Norman Malcolm nimeää tämän selvästi: "Nothing is hidden".
"Poor old Wittgenstein", Toulmin empatiseeraa, "hän halusi osoittaa filosofisten kysymyksenasettelujen harhaisuuden. Voisi olla vaikeaa hänelle nähdä, että maailmassa on nyt ammattifilosofejakin enemmän kuin koskaan..."
(vii)
Rupert Sheldrake kertoo Wim Kayzerin haastattelussa, että Alan Turingin syvävaikuttimena hänen konstruoidessaan tietokoneiden perustana olevaa matematiikkaa oli yritys taata kuolleelle homoystävälleen tietynmuotoinen kuolemattomuus. Idea representatoi kartesiolaisen dualismin niin, että (kuluvaa ja kuolevaista) ruumista edusti kone, ja (ikuista ja kuolematonta) sielua matemaattinen ohjelma.
Tietokoneiden käsittelykapasiteetin kasvaessa niille on ollut yhä helpompaa kuvitella inhimillisiä ominaisuuksia. Ajatus "tietoisesta keinoälystä" on syntynyt matkan varrella. Sen taustalta löytyy ihmisen ikiaikainen animistinen taipumus, ja varsinaisen muotonsa idea sai puolijohdetekniikan pitkällevietyjen sovellutusten myötä.
Daniel Dennett ja muut karkeat utopistit, jotka periaatteessa uskovat keinotekoiseen tietoisuuteen (vaikka ei edes ensimmäistäkään elävää solua ole toistaiseksi teollisesti tuotettu), tekevät tietysti ajattelussaan eräänlaisen kaksoisvirheen. Ensinnäkin he selittävät ihmisaivojen toimintaa kartesiolaisen konemetaforan avulla. Toisekseen he sieluttavat koneet ja kuvittelevat jo nykyisille teknisille laitteille ominaisuuksia, joita niillä ei ole.
Miksi yleensäkään kehitämme koneita ihmisenkaltaisiksi? Miksi höyrykone hengittää? Miksi autolla on kaksi silmää? Miksi tietokoneen pitää pystyä keskustelemaan kanssamme?
Mcluhanilainen vastaus tähän kysymykseen on, että koneet ovat oman rakenteemme ja mahdollisuuksiemme ekstensioita. Toinen mahdollisuus sisältää myös kielteisen komponentin:
(a) Tekniikka on de facto pyrkimys eliminoida ihminen.
Koneet edustavat esineistävää ajattelua ja toteuttavat maagisen tarpeemme olla kuolemattomia. Primitiivinen animistinen taipumuksemme jalostuu lopulta niin pitkälle, että oma arvomme himmenee koneiden loistokkuuden rinnalla.
Tekniikan rinnalla näitä samoja peruspyrkimyksiä toteuttaa talous - oikeastaan vielä täydellisemmin. Talousajattelu irrottaa arvon reaalimaailmasta ja tekee siitä kuolemattoman. Ja kuten tekniikka pyrkii lopulta eliminoimaan todellisen ihmisen, samoin:
(b) Talous on de facto yritys eliminoida ihmisarvo.
(viii)
Stephen Toulmin mainitsee myös dokumentteja (Augustinus: Tunnustukset, 6:s kirja 3:s luku: Ambrosius Milanossa), joiden mukaan näyttäisi siltä, että lukeminen hiljaa mielessään (siis äänettä, mutisematta ja suutaan liikuttamatta) on varsin äskettäinen kehitysvaihe. Keskiajallakin ne harvat, jotka osasivat vaivalloisesti lukea, mutisivat lukiessaan. Näyttää siltä, että "sisäistynyt" lukeminen on vasta muutaman vuosisadan ikäistä. Miten tämä liittyy Toulminin mieliaiheeseen, kartesiolaisuuteen?
Se voisi liittyä siihen kauniisti. Ehkä sekin todistaa paitsi Hengen eroa Aineesta myös Hengen voittoa Aineesta. Kun kieli yhtyi mieleen, Totuudestakin tuli Sisäistä Totuutta. Sitähän ei vielä keskiajalla ollut - oli vain Jumalan Totuus. - Mutta ehkä näihin asioihin liittyy paljon muutakin ongelmallista.
Psykologiset kokeet osoittavat kiistattomasti, että ääneen lukeminen parantaa merkittävästi muistiinpainamista. Muisti on ilmeisesti toiminto, joka toimii paremmin ääneen luettaessa kuin symbolifunktion "sisäistäneessä" lukutavassa. Mitä behavioristi sanoisi tähän?
Antiikin maailman myytit ja vielä keskiaikaisetkin tarinat elivät maailmassa, jossa niitä siirrettiin kertojalta kuulijalle ja sukupolvelta toiselle suullisesti - ja muistinvaraisesti. Myyttien sisältämä "totuus" ja todellisuuden tulkinta - maailmanselitys - oli erinomaisen omalaatuinen - siinä ei esim. esiintynyt vielä minkäänlaista nykyiselle ajattelullemme ominaista kausaalista selittämistä. Myyttinen "selitys" oli samastava, ei syysuhteita erittelevä. Periaatteessa siis keskiaikainen skolastinen deduktio tarkoitti vain sopivan (raamatullisen) kytkennän ja nimen löytämistä ilmiölle.
Kun kartesiolainen herääminen tapahtuu, se on todella eräänlainen uuden ajan alkuräjähdys. Esiin ponnahtavalla syntymäpäiväkakun kaunottarella on aivan uusi ilme. Mitkä kaikki asiat siis kartesiolaisuudessa kuuluvat samaan ilmiöklusteriin: subjektin eriytyminen, todellisuuden objektivointi, lukutaito ja kausaliteetti, luonnontiede - ja menetetty sosiaalisuus?
Luonnontieteelliseen edistykseen pettyneenä Toulmin on kirjoittanut eskatologisen esityksen kartesianismin tuhoamasta maailmasta. Kirjan nimi on "Cosmopolis".
Kävimme Akateemisessa kirjakaupassa kyselemässä mitä Toulminin kirjoja on saatavilla. "Cosmopolis" löytyy myös nimellä "Kosmopolis", mutta epäilen, onko sitä suomennettu. Toulminin kulttuurihistoriaharrastusta heijastava "Wittgenstein's Wienna", joka herättää uteliaisuuttani ja odotuksia, on kaupan tietokoneelle täysin tuntematon.
----------
Sitten näyttäisi löytyvän vielä yksi tässä käypäinen päiväkirjamerkintä helmikuulta 1998:
TV-1:n tiedeohjelman, "Prisman", pätemisentarpeinen ja tieteisuskovainen toimittaja Olli T Hella kertoo juuri suomeksi ilmestyneestä (keino)älyntutkija Daniel Dennettin kirjasta "Miten mieli toimii". Mitä oikeastaan tiedämme siitä mitä aivoissa tapahtuu kun ajattelemme? kysyy Hella.
"Niin, voimmeko lopultakaan tietää, mitä toinen oikein ajattelee", toistaa Hellan naispuolinen juontajatoveri.
----------
