 |
| Kognition mallintamisen ikuinen ongelma: mekaaninen vai orgaaninen |
1.
Koemme että käytämme kielemme käsitteitä ajatustemme ilmaisemiseen, ja mikäli törmäämme keskinäisiin ymmärtämisvaikeuksiin, oletamme automaattisesti että vaikeudet voidaan voittaa -- jos ne ylipäänsä voidaan voittaa -- joko korjailemalla käsitteitä niin että käy paremmin ymmärrettäväksi mitä haluamme sanoa, tai sitten selvittämällä ja selventämällä ajatteluamme niin että itse asia tulisi ymmärrettävämmäksi, kirkastuisi. Periaatteessa ymmärtämisvaikeudet olisivat siis tyyppiä: "Odotas, kun selitän vähän tarkemmin. Otetaanpa ensinnäkin tämä-ja-tämä käsite, se pitää määritellä näin-ja-näin, silloin tarkoitetaan sitä että... jne, jne."
Koemme kielen ajattelun ja kommunikaation työkaluna, ja arkielämässä käytämme meille valmiina "annettuja" käsitteitä niitä mitenkään sen syvemmin kyseenalaistamatta. Ensimmäiset ymmärtämisvaikeudet ja käsittämättömyydet yritämme korjata käsitteiden käyttötapoja rukkaamalla, merkityksiä täsmentämällä, ja normaalisti tämä tapahtuu määrittelemällä käsitteet toisten käsitteiden avulla täsmällisemmin. Tietyistä asioista olemme oppineet puhumaan tietynlaisilla käsitteillä, ja jollei se riitä, käytämme analogioita, jollaisia loppujen lopuksi kaikki esimerkkitapaukset, ajatusmallit ja teoriatkin jossain tietoteoreettisessa mielessä ovat.
Aniharvoin päädymme pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä siitä mitä kielellä ylipäänsä voidaan ilmaista -- ja onko olemassa jotain jota kielen keinoin emme saa koskaan sanotuksi. Siis wittgensteinilaisittain jotain "mistä ei voida puhua". Siinähän ei ole kyse siitä etteikö meillä olisi aina kieltä käytettävissämme, eikä siitä että olisi olemassa joitakin aiheita tai asioita joista ei saisi tai voisi puhua, vaan kysymys on inhimillisen kielen mahdollisuuksien rajoista -- siitä onko periaatteessa edes mahdollista kehittää kaikille aiheille ja asioille niitä täsmällisesti vastaavia ja hyvin kuvaavia käsitteitä joilla voisimme "loogisesti todistaa" olevamme oikeassa tai ainakin tavoittaa jonkinasteisen tyydyttävän ymmärryksen.
Vaikka vain harvoin jos koskaan päädymme kyselemään ja pohdiskelemaan kielen ja ajattelun mahdollisia absoluuttisia rajoituksia, ne ovat tosiasia, joka vaikuttaa kaikessa puheessamme ja ajattelussamme jatkuvasti. Jos meillä olisi niin yliherkät silmät että voisimme jotenkin nähdä mitä ihmisessä silloin tapahtuu, kun hän sanoo "ymmärtävänsä" jonkin asian, saattaisimme kauhuksemme huomata, ettei mitään "yleistä" ymmärtämisen ilmiötä tai tapahtumaa ole olemassakaan. On vain joukko ihmisiä jotka kaikki käyttävät samaa kieltä, jopa jotakin samaa sanaa, samaa käsitettä, kuten esimerkiksi käsitettä "ymmärtäminen".
2.
Merkityssokeus -- esimerkiksi musiikissa. Meillä on käsite "musikaalisuus" -- pidämme lähtökohtaisesti toisia ihmisiä epämusikaalisina, toisia taas musikaalisina. Tämä arviointi perustuu joihinkin ulkokohtaisiin huomioihin, puhumme esimerkiksi sellaisista käsitteistä kuin "sävelkorva", "rytmitaju", jne. Ongelma näyttää kuitenkin toisenlaiselta, jos hylkäämme sen "yleisen näkökulman" josta olemme oppineet maailmaa katsomaan ja asioista puhumaan -- jos hylkäämme itsestään selvinä pitämämme käsitteet ja määrittelytavat ja tarkastelemme tilannetta musiikin kokijoiden omista subjektiivisista perspektiiveistä.
Voiko epämusikaalinen koskaan ymmärtää sitä miten musikaalinen ihminen kuulee ja kokee musiikin? Voiko hänellä olla tietoa siitä mitä musikaalisuus kokemuksellisesti tarkoittaa? Onko olemassa mitään yleistä -- käsitteellistä tai kokemuksellista -- maaperää joka johtaa epämusikaalisen maailmasta musikaalisuuden maailmaan? --
Luulisi, että olisi olemassa edes joitakin niin epämusikaalisen kuin musikaalisenkin ymmärtämiä yhteisiä ellei peräti yleisiä kriteereitä, joita vasten mittaamalla subjektiivisesta kokemuserosta paljastuisi jokin objektiivisesti mitattava tekijä. Mutta tällaisen kriteerin olemassaolo on kokemuksen kannalta hieman kyseenalainen juttu -- jos sellainen mittatikku olisi, sen varassa olisi periaatteessa mahdollista epämusikaalisenkin kiivetä musikaalisuuden tikapuita pitkin musikaaliselle "tasolle".
Musikaalisuutta voi kokemuksellisesti määritellä vain hyvin musikaalinen ihminen. Hän tietää mitä musikaalisuus on. Jätämme tässä auki kysymyksen onko epämusikaalisen mahdollista millään tiedollisella tavalla edes erottaa kuka on musikaalinen kuka ei. Seuraava ongelma on kysymys, onko sitten olemassa joku musiikkinero, joku joka olisi kaikkein musikaalisin -- joka voisi määritellä ainoana maailmassa koko tuon akselin jolle kaikki muut maailman ihmiset musikaalisuutensa suhteen asettuisivat? -- No, tämä kaikki on tietysti vain käsitepyörittelyä. Mutta juuri näin me pyörittelemme käsitteitä päässämme. Elämme käsitetodellisuudessa ja koemme, että käsitteemme jotenkin kytkeytyvät todellisuuteen ja kertovat aina, joka tapauksessa, ainakin jotain siitä millainen todellisuus on.
Merkityssokeus on merkillinen juttu. On mahdollista väittää, etteivät esimerkiksi miehet ja naiset voi lopultakaan oikeasti ymmärtää miten toinen sukupuoli kokee ja ajattelee -- siis jos sukupuolierot merkitsevät jotain syvää elämänkokemuksen erilaisuutta. Ei ole olemassa mitään sukupuolille erilaista sukupuolisidonnaista "kieltä", vaan kieli ja sen käsitteet ovat kaikille yhteistä omaisuutta, eikä näin ollen ole myöskään sitä mahdollisuutta että kieli voisi toimia "mittatikkuna", jolla ero sukupuolten mahdollisesti erilaisissa kokemuksissa voitaisiin ilmaista. Tämä ero, jos sellaista on, jää käsitteellisen ajattelun tasolla kokonaan tavoittamatta.
3.
Henkisiä kykyjämme on pyritty mittaamaan mm. niin sanotuilla "älykkyystesteillä". Tämän testaamisen historia voisi olla kirjoitettavissa myös jonkinlaisena pienoiskuvana eurooppalaisen uuden ajan mittaan vahvistuneiden ajatusharhojen historiasta. Vaikka saattaisi olla lähtökohtaisesti oikeutettua väittää ettei mitään yksiselitteisiä mittareita minkään erityisen henkisen kyvyn eksaktiksi mittaamiseksi edes voi olla olemassa, silti olemme kehittäneet älykkyystestejä nimenomaan eksaktiuden tavoittelun ehdoilla.
Kaikista käsitteistä numerot ovat tavallaan eksaktisimpia ja numeroilla laskeminen näennäisesti pätevintä. Näin ainakin koemme -- tämä kokemus juontuu suoraan eurooppalaisen uuden ajan ajattelua määräävästä "kartesiolaisesta paradigmasta". Numeroajatteluun kuuluvan näennäiseksaktiuden magia on ollut tuhovoimaisinta talousajattelussa, jossa rahakäsitteeseen sisäänrakentunut pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma on syrjäyttänyt järkiajattelun ja todellisuudentajun. Mutta hallinnan harhaa on myös hyvin yleisesti ottaen kaikki virkamiesvalta, joka omia hallintaverbaalisia käsitetodellisuuksiaan luoden lopulta korvaa aidon demokratian.
Myös niin sanottua "kansalaiskeskusteluamme" käydään pitkälti tyypillisellä "yhteiskunnallisen keskustelun" kielellä, joka on luonteeltaan poliittisesti tunnustuksellista ja ideologis-opillista -- käyttökelpoista ryhmävahvistautumiseen ja oikeassaolemisen kokemuksen tavoitteluun, ei todellisten ongelmien hahmottamiseen saati ratkaisemiseen.
Uudella ajalla on vallinnut kaksi vahvaa rinnakkaista niin yleistä kuin erityistä "tieteellistäkin" ajattelua koskevaa kehitystrendiä, jotka ovat muovanneet käsitystämme "totuudellisuudesta". Toinen on laatujen muuttuminen määriksi -- kvaliteetit on korvannut kvantifikaatio -- toinen taas suurten kokonaisuuksien, koherenttisten kokonaisnäkemysten, korvautuminen yksityiskohtien paikkansapitävyyttä edellyttävällä täsmäempirismillä -- eli koherenttisen totuudellisuuden on korvannut korrespondenttinen paikkansapitävyyden vaatimus.
Vielä puoli vuosisataa sitten älykkyystestit olivat koko lailla toisennäköisiä kuin mitä ne nyt ovat. Henkisiä kykyjä kartoitettiin laajalla skaalalla, ja nykyisin toisistaan eriytyneemmät käsitteet "äly" ja "ymmärtäminen" käsitettiin silloin keskenään synonyymeiksi. Yleistiedon ajateltiin olevan luonnollinen osa henkisiä kykyjä, ja hidasta ajattelua pidettiin merkkinä lähtökohtien kyseenalaistamisen kyvystä, perusteellisuudesta ja huolellisuudesta. Myös oman kansanperinteen sisäistäminen ja ymmärtäminen oli silloin merkki "yleisestä älykkyydestä".
Itse en ehkä pystyisi, ja mietin kuinkahan moni meistä nyt pystyisi vastaamaan esimerkiksi älykkyystutkimusta maassamme koko itsenäisyyden ajan kehittäneen J E Salomaan kirjasen "Älykkyyden mittaaminen" neljännessä painoksessa vuonna 1955 esitettyihin 18-vuotiaille tarkoitettuihin arvoituksiin:
"Ennen toista torstahia, tulevata tiistahia: silmin sokeana, käsin rampana, kolmesta kohden koukussa." Mikä se on?
"Kun nousisin, niin taivahan tapaisin, kun minulla olisi kädet ja jalat, niin varkahan sitoisin, kun minulla olisi suu ja silmät, niin kaikki puhuisin." Mikä se on?
4.
Eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisen ajatteluparadigman mukainen objektivaatio, ilmiöiden mitattavuus ja kvantifiointi, ovat yhtenä keskeisimpänä trendinä vaikuttaneet kaikessa tiedollisesssa ja varsinkin niin sanotussa "tieteellisessä" ajattelussamme. Myös käsitykset "älykkyydestä" ovat muuttuneet tyypillisellä tavalla niin, että käsitteen määrittelyssä on pyritty yhä enemmän "yleispätevinä" pidettyjen kriteereiden suuntaan. Tätä trendiä ei ole mitenkään haitannut se, että itse asiassa yleispätevyyden edellyttäminen on "tieteelliseen" ajatteluun siirtynyttä teologisen selittämisen perinnettä.
Kun esimerkiksi testien kulttuurisidonnaisuus on tajuttu niiden yleispätevyyden rajoitteena, on siirrytty testeihin joiden ajatellaan olevan "kulttuurivapaita" -- ja tällaisiksi on kuviteltu kuviopäättelytestit. Itse "älykkyysosamäärän" käsite, joka aluksi todellakin tarkoitti osamäärää, jakolaskun tulosta, joka saatiin kun tutkittavan testeissä todettu "älykkyysikä" jaettiin hänen todellisella eliniällään, määriteltiin uudelleen matemaattisten "normaalijakauman" mallien mukaisesti. Tätä mallintamishalua ei mitenkään haitannut, että rinnastus, joka olettaa "älykkyyden" olevan monien mitattavissa olevien inhimillisten ominaisuuksien tavoin joukoissa normaalijakaumien mukaisesti esiintyvä ominaisuus, ei ole todistettavissa vaan vain matemaattisen malliajattelun legitimoima lähtökohtainen olettamus.
Kuviopäättelytehtävissä kuvitellaan visuaaliset hahmot yleisinhimillisinä "loogisina muotoina", joissa rakenneosien palapeli toteutuu jonkin kaikille ihmisille saman "matemaattisen johdonmukaisuuden" mukaan. Kuviopäättelytehtävän ratkaisemisen ajatellaan edellyttävän vain kuvioiden alkeellisten rakenneosien hallitsemista ja kuvioiden rakentumisessa vaikuttavien sääntöjen seuraamista. Mikäpä olisikaan siis yleisinhimillisempää ja yleispätevämpää kuin tällainen kaikista kulttuuriarvoista ja esimerkiksi kielellisille käsitteille ominaisista semanttisista sidoksista täysin vapaa, pelkkiin geometrisiin muotoihin perustuva päättely?
Entäpä jos sanoisin, että aivan samoin kuin olettamus "älykkyydestä" ominaisuutena joka yhteisöissä jakautuu jonkin normaalijakaumamallin mukaisella tavalla on pelkkää oletusta ja tosiasiassa vain matematiikan päälleliimaamista inhimillisten ajatteluominaisuuksien päälle -- ja niin tehdään tarkoituksena pätevöittää mittaamispyrkimykset, tajuamatta kvantifikaation harhaisuutta ja näennäispätevyyttä tässä yhteydessä -- ihan samoin käsitys kuviotesteistä jonkinlaisina "kulttuurivapaina" suoritusmittareina on pelkkää tuulesta temmattua oletusta, jonka paikkansapitävyyttä ei edes ole ollenkaan mahdollista todistaa.
5.
Kuvioita katsellaan silmillä, ja evolutiivisessa katsannossa se mitä nähdään koostuu varsin monien satojen miljoonien vuosien aikana meihin kehittyneiden aistirakennekerrosten aivoihimme välittämästä informaatiosta. Saattaa olla että "ehjä" näkökuva ei havaitsemisvaiheessa ole ollenkaan ehjä, vaan silmämme poimivat todellisuudesta jonkinlaisia "näköalkioita", joista "kokonaiskuva" sitten jossain aivojemme poimuissa muodostuu.
Neuropsykiatri Oliver Sacks mainitsi jossain haastattelussa että "näkemistä" tapahtuu yli kolmessakymmenessä kohdassa aivojamme. Hän myös mietti migreeniä käsittelevässä kirjassaan -- hän kärsi itse ankarista migreenikohtauksista -- mahtaisivatko kohtauksessa esiintyvät villit näkökuvat, sahalaidat, valoilotulitukset, kaaret, peitteet ja usvat, jne, olla juuri sellaisia "näköalkioita", joista normaalistikin näkökuvamme muodostuvat -- tosin varsin paljon harmonisemmalla tavalla kuin migreenikohtauksen räjäyttäessä päätä.
Niin tai näin, migreeniesimerkki mallintaa tässä mainiosti sitä miten kaikki alkuperäinen hahmon- ja käsitteenmuodostus aivoissamme mahdollisesti tapahtuu. Jossain mielentoimintojen meille hämäräksi jäävissä alkuasetuksissa on olemassa nimenomaan meille ominaisia alkuhahmoja, joita omat aivomme ovat oman kehitysprosessimme tuloksena oppineet jäsentämään tavalla jonka juuri me koemme mielekkäänä maailman järjestyksenä. Tietoisen ajattelumme tasolla emme voi vilkaista maailmaa näkemättä siinä mitään järkeä -- kaikki mitä näemme jäsentyy meissä jollakin tavalla. Emme voi aisteillamme havaita maailmassa vain hahmotonta kaaosta, täydellistä mieletöntä järjettömyyttä.
Järki on väistämätöntä, vaikka se ei olisi välttämätöntä. Mutta on mahdollista että jossain syvän inhimillisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuasetuksissa on ihmisten välillä pieniä eroja, jotka sitten kertautuvat kun käsitteenmuodostus kasvaa kokonaiseksi kieleksi -- jokainen kieli omaa oman metafysiikkansa, omat alkuhahmonsa, sanaluokkansa ja lauseenjäsenensä. Kieli on "ajatteluinstrumentti", käsitteenmuodostukselliset "alkiot" rakentavat ajatuksia hahmonmuodostuksen alusta alkaen, ja lopulta ajattelu kasvaa joksikin kokonaiseksi jota korskeasti kutsumme "järkiajatteluksi". On väistämätöntä että kehitysprosessissa tapahtuu jotain tällaista, mutta ei ole välttämätöntä, että kehitys kaikkialla maailmassa kaikissa kieliperinteen omaavissa kulttuureissa olisi kovinkaan samanlaista.
Muistelen, että Eino Kaila olisi jossain kirjoituksessaan pohtinut kysymystä miksi kuvakirjoituksen omaksuneen kulttuuripiirin ihmisellä sama aivovamma tuottaa erilaiset oireet kuin äännekirjoituksen omaksuneella eurooppalaisen kulttuuripiirin edustajalla. -- En ole löytänyt tähän sitä kohtaa Kailalta jossa tämä pohdiskelu tapahtui, mutta pidän mahdollisena että havainto on todellinen. Voimme laajentaa tällaisten erojen kartoittamista kysymällä esimerkiksi miksi vaikkapa arkkitehtuuri eri kulttuuripiireissä on niin kovin erilaista? Vahvistuvatko eri kulttuureissa ehkä erilaiset "näköalkiot"? -- Entä miksi on jossakin olemassa hyvinkin jyrkkiä kuvakieltoja, nimenomaan esittävien kuvien kieltoa -- sen sijaan samaa visuaalista alkiota toistavaa ornamentiikkaa sallitaan loputtomasti? Jne, jne.
Onko lopultakaan mitään ihmeellistä siinä että kuvakirjoituksen omaksuneet kansat saavat kuviopäättelyyn perustuvissa älykkyystesteissä parempia tuloksia kuin länsimaisella tavalla älykkäät ihmiset? Mutta tarkoittaako se sitten lopulta mitään -- mikä rooli tällä tavoin mitattavalla "älykkyydellä" inhimillisten kykyjen kokonaisuudessa oikeastaan on? -- Ajatelkaamme esimerkiksi ruutia, joka keksittiin Kiinassa. Siellä sen käyttämisen motiivit liittyivät pahojen henkien pelotteluun -- toistensa tappamisen kiinalaiset toimittivat ihan toisenlaisilla aseilla. Länsimaalaiset kuitenkin oitis omaksuivat ruudin nimenomaan tappotarkoitusten palvelijana. Kertooko se nyt sitten jotain itämaisen ja länsimaisen älykkyyden eroista?
 |
| Migreenimies ja musiikin filosofia |
6.
Ajatushistoria on huikaiseva käsite, jonka alkupää häipyy jonnekin elämän synnyn hämäriin höyryihin. Kaikki elolliset reagoivat ympäristöönsä ja kehittävät evoluutiossa aisteja joilla tämä reagointi tapahtuu aina vain paremmin. Emme edelleenkään voi vilkaista silmillämme maailmaa jäsentämättä sitä mielekkäästi. Voit yrittää -- emme pysty hahmottamaan maailmaa vailla mitään mieltä, vain järjettömänä kaaoksena, minkään liittymättä mihinkään. Elämän dynamiikat on meihin evoluution myötä syvästi sisäänrakennettu, jokaiseen soluumme.
Kun puhutaan hahmon- ja käsitteenmuodostuksesta eli inhimillisen kielen perusprosesseista, harvempi tajuaa miten olennainen elämän kudelma ne rakenteessamme ovat. Aisteista ja aistimuksista ne alkavat. Omassa pitkälle individualistiseen sokeuteen eksyneessä eurooppalaisen uuden ajan kvantifioivassa tiedollisessa ajattelussamme -- juuri siinä mitä yksilöpsykologia ylipäänsä ja älykkyystestaaminen erityisesti edustavat -- käsitteet ovat jo menettäneet todellisuuskosketuksensa, niistä on tullut kielemme käsitetodellisuutta, ja ajattelumme on aina eräänlaista käsiterealismia. Se on vähän sitä että koulumestari tietää varmasti että musiikki ja matematiikka ovat "aivan eri asioita", koska musiikkitunti on maanantai-iltapäivällä ja matematiikkaa neljä viikkotuntia.
Sitä että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia on aika vaikea kouluopetuksen pohjalta tajuta. Ei auta vaikka kielestä puhuttaessa mainittaisiin nuo osuvat avainsanat: hahmon- ja käsitteenmuodostus. Hahmot ovat todellakin aivan alkuperäinen elollinen kosketuksemme ympäristöömme, eikä niillä ole aistirajojakaan. Ei kielen käsitteilläkään ole alunperin sanaluokkia. Signaalit, symptomit, symbolit -- sekään ei ole jako vaan kehitysjatkumo.
Tuntemukset, tunteet ja ajatukset, viimein myös tiedollisten käsitteiden varaan rakentuneet ajatukset -- sekin on vitaalinen jatkumo. Alunperin elimistöllisten reaktioiden kaksinapaiset homeostaattiset tasapainotilat ilmenevät vielä tiedollisten attribuuttien vastakohtapareina. Aristoteleen ja Kantin kategorioissa hengittää evolutiivinen ajatushistoria. Olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille, kuten Quine sanoi. Mutta liian pitkälle viety matemaattis-looginen mallintaminen tai mikä tahansa käsitetodellisuus menettää kytkentänsä reaaliseen olemassaoloon. Se vaara on meillä nykyisessä individualistisessa sokeudessamme kouriintuntuva.
Esimerkiksi monen ihmisen ihmisarvo olisi aika heikkojen kannattimien varassa jos se olisi vain omasta oikeassaolostaan ja omista opillisista "ihmisoikeusismeistään" motivoituneiden mukaälykkäiden, mukasivistyneiden ja mukasuvaitsevaisten "humanistien" hurmahenkisyyden varassa.
Onneksi se ei ole. Onneksi on ihmisiä jotka näkevät näennäisyyksien läpi ja omaavat terveen todellisuuskosketuksen. Ei ole eroa sillä mihin suuntaan tämä perusihmisyyden läpinäkyvyys toteutuu -- luku- ja kirjoitustaidoton Johnny B Goode voi musiikillaan soittaa miljoonien oppineiden ihmisten sieluja aivan samoin kuin kaikkein typerimmäksi älykkyydeltään mainittu rasisti saattaa vaistomaisesti tajuta tiettyjen kulttuurien yhteensopimattomuuden paljon todellisuudentajuisemmin kuin koulunsa kiltisti käynyt kympin tyttö, tai itsensä sivistyneenä ja suvaitsevana ihmisenä noteeraava monikulttuuri-idealisti.
--------------------------------------
Lisäyksiä:
Rasistijahtaajat taitavat olla juuri se porukka joka heijastaa omat sielunkipeytensä ulkoisiin kohteisiin. "Rasismi" taitaa nykyään olla lähinnä tavallisesta poikkeavaan ihonväriin ihastuneiden ihmisten projektiivinen kuvitelma siitä, että niin sanotut "maahanmuuttokriitikot" vastustaisivat sopeutumattomien kulttuureiden ihmisiä vastaavasti näiden väärän ihonvärin perusteella.
Nollatoleranssin vaatimus kertoo lähinnä siitä miten kipeitä he ovat. Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat nykyajan noitaoikeudenkäyntiä -- niitä ei pitäisi suvaita kenenkään.
Jossain mielessä saatan pitää itseäni erityistapauksena tämän nykyisen "rasismikeskustelun" eli tosiasiassa siis varsin naurettavan mutta myös traagisen rasistijahdin ja vihapuhevainon suhteen. Olen nimittäin sen sukupolven aktiiveja, joka jo 60-luvun lopulla kuunteli mm. amerikkalaisia kansalaisoikeustaistelijoita, joiden kertomukset kyllä antoivat käsityksen siitä millaista arkipäivän rasismi tuolloin joissain amerikkalaiskaupungeissa oli.
"Mustien pantterien" miehet toisaalta omasivat itse varsin aggressiiviset ja antagonistiset asenteet. Ehkä heitä kuullessani saatoin ensi kertaa tajuta miten historiassa uudet totuudet aina muodostuvat vastakohtina edeltäjilleen. Ikään kuin totta kai heille sallittiin rasistinen arvomaailma, koska heillä oli vastassaan niin vahva historiallinen rasismi.
Kun nyt noita aikoja ajattelee, kaikki puheet "nykyrasismista" asettuvat jokseenkin omaan arvoonsa. Tällä palstalla koulutytöt kirjoittelevat omia ajatuksiaan siitä miten rasismi on "maahanmuuttajapelkoa" tai "omaan napaan tuijottamista" -- eikä meikäläinen siinä oikein voi muuta kuin siunailla että jos me olisimme vastaavassa iässä olleet noin naiiveja, mitähän maailmasta olisi tullut. Mutta kaipa jokainen sukupolvi suhteuttaa omat kokemuksensa omiin lähtökohtiinsa.
Silti jotain karmaisevaa tässä nykyisessä rasistijahdissa ja vihapuhevainossa on. On aina hyytävää kun ymmärtää että yhteiskunnassa on paljon niitä joilla on paljon enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eikä uusilta nuorilta poliitikkosukupolvilta ole odotettavissa mitään sen enempää -- he ovat omat läksynsä perheen päivällispöydissä oppineet, ja he hakevat ihanteellisen opillisen tunnustuksellisuuden voimaannuttavia kokemuksia hakeutumalla lähinahinointeihin ideologisen vastapuolen kanssa.
-----------------------------
En oikein tiedä miten esimerkiksi aivokuvantamisiin pitäisi suhtautua. Niin mielenkiintoista kuin niillä saatu tieto onkin, joudumme edelleen eläytymisen ja intuition avulla kuvittelemaan millaisia alkuperäiset sanaluokat saattoivat olla. Emme näe hahmon- ja käsitteenmuodostuksen historiaa aivokuvista, näimme vain responssia erilaisiin ärsykkeisiin. Eikä siinä taas ole mitään merkillistä että erilaisiin ärsykkeisiin saadaan erilaisia, myös kuvissa näkyviä reaktioita.
------------------------
Älykkyyskeskustelu taitaa olla yksi niistä aihepiireistä joissa yksilöpsykologian koko individualistinen irvokkuus nyt näyttäytyy jokseenkin raadollisimmillaan. Soveltuvuustestaajat ovat jonkinlaisia nykyajan inkvisiittoreita, joiden tehtävä on joko päästää kokelas piinasta ja pannasta tai katkaista työnhaku tai urakehitys samalla lailla kuin ihmisten kaulat jossain mekaanista normimoraalia soveltavassa kulttuurissa katkaistaan.
Älykkyyskeskustelu nostaa pintaan vulgaaripositivistiset tiedeuskovaiset asenteet psykologian piirissä. Koko tiedonalan toivoton yksilökeskeisyys saa siinä ikään kuin korkeimman mahdollisen auktorisoinnin. Älykkyydestä tehdään jopa ylihistoriallinen käsite -- se on sokean individualismin huippu. Se sopii siihen ihmiskuvaan joka on ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen -- eli yli-ihmiskuvaan.
Minusta oli mielenkiintoista kun taannoin -- taisi olla 80-luvulla -- lukion psykologian kurssikirjoihin ilmestyi parapsykologian tutkimusta käsitteleviä lukuja. Esiteltävinä olivat mm. Rhinen klassiset telepatiokokeet ja niin sanottu "Kirlian-kuvaus" -- ja esittelyjen tekstit vahvistivat vaikutelmaa siitä tieteisuskosta jolla tätäkin varsin "epätieteellistä" aihepiiriä käsiteltiin. Rhinen kokeissa nimittäin todistusvoimana on tilastomatematiikka ja todennäköisyyslaskenta, ja Kirlian-kuvissa taas varsin vaikuttava tekninen laitteisto.
Kumpikin väline palaa siis siihen mikä koetaan päteväksi: matematiikka ja tekniikka. Juuri sitä nykyinen yksilöpsykologia tosiasiassa on: mittausvälineen järjen liimaamista tutkimuskohteen päälle, tutkimuskohteen järjeksi. Sama ilmiö tapahtuu myös älykkyystesteissä.
Eikä mikään ole nykyään hienompaa kuin aivokuvantaminen. Siltä odotetaan vastausta kaikkiin ihmismielen perimmäisiin saloihin. -- Toki uudet hienot mittalaitteet voivatkin antaa uusia havaintoja, mutta usko siihen että uutta ajattelua syntyy vastaavasti on kyllä aika katteetonta. En odota että tulen koskaan kokemaan, mutta toivon kyllä kovasti sitä päivää, jolloin aivotapahtumista kartoittavien hypnoositutkijoiden suusta kuulen ensimmäisen kerran lausunnon: "Taloudellinen liberalismi on sitten täyttä humpuukia."
-------------------
Kun kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia, on todella melkoinen tajunnallinen taikatemppu kyseenalaistaa oman ajattelun lähtökohtia. Kuinka paljon kielellä voidaan puhua kielestä -- tai ikään kuin kielen tasolla todistella kielen ominaisuuksia. Kuitenkin lähtökohtaisten käsitteiden kyseenalaistaminen on edellytys sille että kielen rooli hahmon- ja käsitteenmuodostuksessa tulee ymmärretyksi.
Nämä yritykset, jollainen tässäkin blogissa tehdään, ovat tavallaan kaikki tuomittuja "pelkiksi käsitesekoiluiksi". Niissä "rynnätään vain päin kielen häkin seiniä", kuten Wittgenstein taisi asian ilmaista. Eikä kuitenkaan mitään muuta mahdollisuutta ole, ei mitään muuta tietä ymmärrykseen.
Kun kaikki ajattelu kokemuksellisesti tapahtuu oman mielemme "sisällä", on vaikeaa tajuta sekin että kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta. Joku on käyttänyt mielikuvaa "kieli on se joka ajattelee meissä", eikä sekään mikään ihan huono mielikuva ole.
Enpä tiedä miten kaikkein pätevimmin meille voisi paljastua, etteivät kielen käsitteet eivät koskaan ole "omiamme", eivät muuten kuin kielen ulkopuolisten motiivien, käyttötarkoitusten ja käyttötapojen, suhteen. Kieli itsessään on jotain yleistä ja yhteistä -- vain se elämä jonka me siihen puhallamme on omaa "itseämme". -- Mutta "itseämmekin" on vain aivan tietty elämänmuoto jota "edustamme" tietyssä kielenkäyttötilanteessa. Ihmisen "minä" on nimenomaan sosiaalista ja historiallista muodostetta.
Kysymys on viimekädessä samasta suhteesta joka yhteisöllä ja yksilöllä on kaikissa muissakin suhteissa. Sitä suhdetta ei voida kuvata "oikein" tai "tyhjentävästi" kummastakaan suunnasta -- ei laajentamalla yhteisön ominaisuuksia koskemaan yksilöitä, ei myöskään kuvittelemalla että yhteisö muodostuu yksilötason laajentumana, yksittäisten yksilöiden summana. On yhteisöominaisuuksia jotka eivät palaudu yksilötasolle, eivätkä yksilöt pelkkien yksilöominaisuuksien varassa pysty mitenkään muodostamaan yhteisöä.
Olen käyttänyt tässä ilmaisua: "Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö." Se on toistaiseksi osuvin tapa jolla yhteisön ja yksilön suhde mielestäni voidaan ilmaista.
Miksi sitten ylipäänsä mietimme tällaisia -- miksi jaksamme "rynnätä päin häkkimme seinämiä"? -- No, varmaan siksi että oman aikamme ajattelun valtavimmat harhat ovat juuri seurausta uudella ajalla individualismin vaikutuksesta tapahtuneesta yhteisön ja yksilön toisistaan irti repeämisestä.
Ajatteluamme vaivaavat aivan mammuttiluokan ajatusvirheet -- jokin valtiosubjektiharha, esimerkiksi -- tai sellaiset kuin rahassa täydellistyvä pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka muuttaa rahan mittayksiköstä toimijasubjektiksi. -- Taloudessahan kuvaamme ja selitämme kaiken johtamalla langat yksilön käsiin, kuvittelemalla että toiminta on palautettavissa yksilötasolle, "vapaiden" eli kääntäen "vastuuseen joutuvien" yksilöiden ratkaisuiksi ja teoiksi. -- Taloudessa ahneuden ja systeemivirheen yhdessä tuottamat seuraukset joutuvat veronmaksajien maksettaviksi, ja eniten kärsivät köyhät, joiden sosiaalinen turvallisuus muuttuu taloususkonnon syntisyydeksi.
Harhat olevat olemassaolevaa "käsitetodellisuuttamme", ja tietenkin nämä harhat ovat vahvimmillaan siellä missä yhteisöjä yritetään käsitteellisesti hallita. Juuri hallintaverbalisaatiot -- sellaiset kuin mainittu taloususkonnollinen liturgia, konsulttikielten hypnoottiset suggestiot, taika- ja komentosanat, tai virkakoneiston hallintojargoni, todellinen "hyvän hallinnon" totaalinen käsitesekoilu -- sellaiset ovat kaikki nykyisen "yleisen ajattelumme" lähtökohta-asetuksia. Ei ole ihme, että niin usein tunnemme elävämme täydellisessä absurdistaniassa.
 |
| Elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard siteeraa Wittgensteinia |
----------------------
Wittgensteinilaisittain kielen rajat ovat maailman rajoja sikäli ja siksi että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. Kieli on juuri ja nimenomaan se yhteisötekijä, tapa jolla yhteisö syntyy ja joka erottaa yhteisöt toisistaan. Kielessä syvä kielioppi on nimenomaan tämä erottava tekijä.
Eri kielten ja kulttuurien yhteismitattomuutta ei voi kylliksi korostaa. Se täytyy sisällyttää tarkasteluun ja sitä täytyy korostaa aivan määritelmällisistä lähtökohdista alkaen. Muuta mahdollisuutta ei ole, jos haluamme nähdä maailman oikein.
Syvistä käsitteenmuodostuksellisista tekijöistä johtuen yksilöllä on mahdollisuus kasvaa irti vain omasta kasvukulttuuristaan. Niin kauan kun sitä ei ole tapahtunut, kulttuurirelativismi voi puhutella. Jos kasvu irti omasta kasvukulttuurista onnistuu -- eli yksilö eriytyy yhteisöstään jossakin absoluuttisessa mielessä -- vasta silloin syntyy kokemuksellinen pohja moniarvoisuudelle. Silloin vain ihminen ja elämä ovat absoluuttisia arvoja -- eräänlaisia arvojen arvoja. Esimerkiksi pasifismi on sellainen.
Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat sekä systeemisesti että pragmaattisen moraalin kannalta toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Ei ole tapaa jolla yksilöllistä eriytymistä suosiva kulttuuri voisi sisällyttää piiriinsä ryhmäsidonnaisuutta varjelevaa kulttuuria. Kaikki mikä toiselle edustaa kasvua ja kehitystä sekä empatian ja omantunnonetiikan mahdollistumista, edustaa toiselle anarkiaa, kaaosta ja uhkaa normimoraalille. Mitään yhteistä ei tapahdu sen enempää systeemitasolla kuin päivittäisten käytäntöjen piirissä.
Olen näissä viimeisimmissä blogeissani korostanut sitä inhimillistä kehitysakselia joka tällaisiin kysymyksiin sisältyy. Se näkökulma on vahvasti "freudilainen" -- ihminen on kehittyvä olento, niin lajina kuin yksilöinä. Yleisinhimillisellä kehityksellä on suuntansa ja sääntönsä.
Lapset eivät voi ymmärtää aikuisia, mutta aikuisten pitäisi pystyä ymmärtämään lapsia. Kuvitelma että yleisinhimilliset tekijät -- samanlaisuus -- toisi mukanaan samanasteisuuden -- jonka pohjalta määritelty ihmisarvo olisi ainoa sallittu ajatus -- on harhaa. Siinä ei nähdä maailmaa oikein.
---------------
Mitä on kieli? "Kieli on talo jossa elämme." -- Kaikki mikä kokemuksessa on muotoa on ajattelua eli kieltä. Ei ole rajoja rakenteen ja kokemuksen, ei kokemuksen ja tiedon välillä. Koherenssi ja korrespondenssi, laadut ja määrät, kaikki on samaa jatkumoa.
Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat sillä tavalla "luonnollisia" ihmisyyden yksiköitä, että niissä toteutuu jonkinlainen "sanktioidun hermeettisen kokonaisuuden" ideaali.
Toistaiseksi sopivin kulttuurin määritelmä tällaisissa yhteyksissä käytettäväksi on: kulttuuri on se johon yksilön on autenttiseen autonomiseen aikuisuuteen kasvaessaan mahdollista saada tiettyä tarkasteluetäisyyttä -- ikään kuin nostaa päänsä kulttuurisen vedenpinnan yläpuolelle. Ja tässä suhteessa yksilölliseen eriytymiseen kannustavat kulttuurit ovat sosiodynaamisesti toiseen suuntaan pyrkiviä kuin ryhmäsidonnaisuutta ylläpitävät kulttuurit.
Ei ole mitään tapaa jolla sosiaalisesti sitovien kulttuurien yksilöt voisivat kasvaa irti ryhmävahvistautumisesta -- elämän perusasetukset eivät ole mitään valintakysymyksiä. Jos kulttuuris-yhteisölliset voimaviivat tulevat "ylhäältä alaspäin", kaikki "ajattelu" on "palauttavaa", eikä mitään induktiivista päättelyä voi esiintyä. Tässä kognitiivisessa kehittymättömyydessä ja kyvyttömyydessä ei ole kysymys ole mistään ulkoaomaksutun perinnetiedon tai perinnerituaalien tapaisista asioista, vaan koko yhteisödynamiikan perusasetuksista, kaiken kokemisen ja ajattelun syvästä "kieliopista".
Yksilöllisen eriytymisen seurauksena syntyvän moniarvoisuuden ja ryhmäsidonnaisten kulttuurien rinnakkainelo on nollan arvoinen asia. Se voi olla vain negatiivinen asia -- nämä kulttuurit voivat vain repiä toistensa pahimmat puolet esiin. Ne provosoivat toisissaan kulttuuriset hylkimisreaktiot, regression ja väkivaltaan johtavan demonisoinnin. Monikulttuurisuus on illuusio ja oksymoroni. Meidän olisi oltava myös määritelmällisesti selvemmillä vesillä.
-------------------
Mikä "yksilölliseen eriytymiseen kannustava kulttuuri" on? -- No, ensinnäkin se on kulttuuri. Kulttuuri tarkoittaa yksilötasolle palautumattomia yhteisövoimia, ja kulttuurilla on yhteisöominaisuuksia, ja kulttuuri "tuottaa" yhteisöilmiöitä, joiden esiintyminen on eräänlainen määrällinen vakio. Kulttuureja ei voi "todistaa" oleviksi tai olemattomiksi nostamalla esiin yksilöitä -- sen enempää "terveet, tuottavat ja hedelmälliset" yksilöt" kuin "fundamentalistitkaan" eivät tee kulttuuria, eikä heidän vaikutustaan pidä automaattisesti ottaa esimerkkitapauksina yhteisöominaisuuksista.
Individualisaatio, yksilöllinen eriytyminen, on ollut trendi eurooppalaisella uudella ajalla reilut neljäsataa vuotta. Näistä kahden viimeisen vuosisadan vaikutus maailman historiaan on ihmisen elinehtojen muutoksella mitattuna miljoonakertainen verrattuna koko ihmissuvun aiemman miljoonavuotisen lajihistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
Meillä ei ole mitään syytä väheksyä tämän eurooppalaisen uuden ajan yksilölliseen eriytymiseen perustuvan kulttuurin merkitystä. Maailman muita "kulttuureja" voidaan aivan hyvin verrata siihen -- silloin näkyy erinomaisen selvästi se ero jonka kaikkinainen väheksyminen on kaikkea muuta kuin täysjärkisyyttä.
------------
