 |
| Aika on dynaamisen tapahtumisen ja kasvun mittayksikkö |
1.
Muinaisissa myyteissä ei ollut aikaa -- ei voida sanoa että "jumalat hoitivat asiat", jos mielikuvaan "hoitamisesta" liittyy psyykendynamiikkaa tai päämäärärationalismia. Antiikin myyttisessä maailmassa statiikka oli korvannut dynamiikan, eikä "sisäistä aikaa", varsinaista psykologiaakaan ollut.
Antiikin kreikkalaiset selittivät psyykendynamiikkansa samastumalla jumaliin. Jumalat elivät meille oudossa tajunnallisessa lokaatiossa osana minätietoisuutta ja itsehavaintoa. Jumalat eivät siis pitäneet elinpiiriään Olympos-vuorella siinä meille ominaisessa mielessä, jossa voisimme vaikka lähteä heitä vuoren huipulta jäljittämään.
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa talous on epämuodostunut ajatushahmo, jossa toimijasubjektiharha on saanut rauhassa vahvistua ja lopulta on päädytty totalitarismin kaltaiseen tilaan, jossa "raha" -- siis ajaton ja attribuutiton kardinaalilukusana -- voi olla talouden kielen lauseissa toimijasubjekti. Subjekti ei siis ole edes kukaan joka käyttää rahaa, vaan "arvon mittayksikkö" itse, autonominen raha-arvonmuodostustapahtuma.
Kun kaikkea ajatellaan numeroina, aika pysähtyy. Numeroiden totuus on silmissämme pätevää juuri siksi että ne koetaan "objektiivisina" ja "eksakteina" -- ja tämä totuudellisuuden laatu on "ikuista totuutta". -- Numeroilla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ne edustavat siinä mielessä samaa miellemaailmaa joka vallitsee myyttisessä todellisuudessa.
Eivätkä nuo januskasvon muodostavat talousmiehet todellakaan koe itse olevansa itse vastuussa siitä mitä numeroilla tekevät. Aivan päinvastoin -- he kokevat että numerot vain vaikuttavat heissä, he ovat vain jumalten toimikenttä, miettivät mikä on nyt "välttämätön toimenpide", "oikea vaihtoehto" -- mikä on "rahan" tahto. Sellainen toimijakokemus on totaalisen postmoderni kokemus -- subjekti katoaa, ihmisestä tulee puhuva pää, januskasvot kääntävät toisenkin poskensa, mutta kukaan ei mahda mitään sille mitä raha tekee.
Kun raha-ajattelu muuttaa reaalitalouden vain kasvuvaatimusten kulissiksi, ollaan samassa tilanteessa kuin kreikkalaisen draaman näyttämöllä. Jokainen on vetänyt kasvoilleen naamarin ja näyttelee jotakin ikuista ideaa, jossa aika on pysähtynyt ja vain ikuinen totuus vaikuttaa. Tätä voi mielestäni hyvin kutsua taloustotalitarismiksi.
Ja kuten kaikki totalitarismit, taloustotalitarismikin on nimenomaan julmuuden kulissi. George Soros, joka on itse omassa elämässään kokenut niin natsien kuin kommunistienkin diktatuurit, totesi että taloustotalitarismi tulee olemaan näitäkin julmempi. Sorosilla on se toinenkin kasvonsa siellä kääntöpuolella, se itse julmuus.
2.
Länsimaisen kulttuurin piirissä -- länsimainen kulttuurikin on tosiasia -- alkoi pystysuora rakentaminen gotiikassa. Horisontaalisen linjan rinnalle hahmottui vertikaalinen akseli. Maailmankuvan muutos kolmiulotteiseksi alkoi siitä. Korkealta katsoen katse tavoitti laajoja alueita -- mitä tällainen uusi näkökulma, uusi perusjäsennys merkitsi?
Se merkitsi sitä että oli mahdollista hahmottaa kaikkialla vaikuttava, koko ajan olemassaoleva aika. Ei suinkaan ole mikään sattuma, että gotiikassa alettiin mitata aikaa ja vähän myöhemmin järjestelemään elämää kellon mukaan. Se kaikki oli uutta, sitä ei eurooppalaisella keskiajalla tapahtunut. Silloin ei ollut siihen henkisiä edellytyksiä. Korjaan, ei ollut kulttuurisia edellytyksiä.
Ei suinkaan ole mikään sattuma että maalauksiin ilmestyi perspektiivi vasta samassa yhteydessä kuin aikaa alettiin tajuta. Yhä edelleenkin kuvaamme perspektiiviä ja aikaa samoin attribuutein -- on pitkä matka ja pitkä aika. Lähellä ja kohta. Matkan ja ajan miellemaailmat vastaavat toisiaan. Niitä ei tajunnassamme aina ole ollut, ne ovat kulttuurituotteita, ajattelun muutoksen tuotoksia.
Taiteen historia voidaan kirjoittaa. Se on pääpiirteissään sama historia jonka jokainen vanhempi voi ylöskirjata tänäkin päivänä lastenhuoneen kehitystapahtumista. Kukaan ei osaa piirtää perspektiiviä ennen kuin tietyn ikäisenä. Ajantajukin on kehityksellisesti hyvin myöhäsyntyinen tekijä. -- Voiko joku nyt vastata sellaiseen aivan ääliömäiseen kysymykseen, onko inhimillinen kehitys jotenkin itsetarkoituksellista.
 |
| Ikuinen madonna, menneisyys, tulevaisuus |
Ihmisen historia on olemassa, ja se on kulttuurihistoria, kehityshistoria. Sen sijaan esimerkiksi numero on mielle, joka on se mikä se on, se on ajaton ja iätön. Kaksi on aina ja kaikkialla kaksi, kaksi plus kaksi on aina neljä. Ikuisesti. Kun kuvitellaan että totuus on jotain ikuista, silloin luullaan että juuri numerot, jotka ovat "objektiivisia" ja "eksakteja" eivätkä ikinä sisällölliseltä totuusarvoltaan muutu, edustaisivat ikuisinta ja objektiivisinta totuutta.
Eivät ne edusta. Ne edustavat lähinnä inhimilliselle kehitykselle ja kulttuurille sokean ihmisen takertumista johonkin jota kyvytönkin ja epäherkkä ihminen pystyy hyvin hallitsemaan. Talous on tunnevammaisten ja tajunnallisesti taantuneiden ihmisten ajattelulaatu. Ei suinkaan ole sattumaa että yritysmaailman johdossa voi olla psykopaatteja.
3.
Taiteen ja urheilemisen ero on mitä periaatteellisin. Taiteelle on ominaista nimenomaan se, että jokainen taidetekele luo itse omat sääntönsä, kun taas kaikelle suorittamiselle on ominaista se että on olemassa valmiiksi kalkitut kilparadat ja mittarit, joilla suoritusta arvioidaan.
Taide ei toista näkyvää, vaan tekee uusia asioita näkyviksi. Tällä perustotuudella on kaksi dramaattista seurausta. Toinen on se mikä esimerkiksi nettikeskusteluissa tulee monissa puheenvuoroissa hyvin ilmi: taiteen arvioiminen ei ole vain vaikeaa vaan jossain periaatteellisessa mielessä mahdotontakin.
Toinen seuraus on vieläkin dramaattisempi, niin dramaattinen, ettei sitä juuri koskaan tällaisissa yhteyksissä edes käsitellä. Se on tämä: yhteiskunta ei uudistu ellei sen piiristä löydy tilaa uutta luovalle ajattelulle. Taide on aina indikaattori siitä että yhteiskunnassa on mahdollista kokeilla, luoda uusia näkemisen ja tekemisen sääntöjä, olla jatkuvalla kontaktipinnalla, uutta luovan ja suorittavan ajattelun rajalinjoilla.
No, tämä on ehkä vähän liiankin ihanteellisesti sanottu. Joka tapauksessa ilmiö on todellinen. Taiteen historia voidaan kirjoittaa, ja tuolle historialle ovat ominaisia tyylikausien muutokset, joilla on aina ollut aikalaistasolla sisäiset kytkentänsä ajan koko ajattelulaatuun. -- Ei suinkaan ole sattumaa että gotiikassa valloitettiin horisontista poiketen vertikaaliulottuvuus. Ei ole sattumaa että renessanssissa alettiin maalata muotokuvia, jotka barokki sitten kehysti kuten kaiken muunkin. Eivät rokokookeikarit sulavine eleineen sattumalta kehittäneet sekä kiertoilmaisuja että taloudellisen keinottelun tähän maailmaan. Ja niin edelleen.
Se mikä pitää paikkansa luovan taiteen suhteen pitää paikkansa kaiken taloustoiminnan suhteen. Jos talouselämän innovaatiot ja uuden etsintä lakkaavat, silloin talous kuolee ja toistaa vain jo olemassaolevia "suorituksia". Siellä missä markkinoille tuotetaan vain tuotteita jotka vastaavat jo olemassaolevia odotuksia, siellä elämä ja markkinat kuihtuvat ja kuolevat.
Taidetta sivuava esimerkki vain vakiintuneille arvoille rakentuneiden markkinoiden tuhoisasta vaikutuksesta olivat ns. paikallisradiot, joiden toiminnalle lupaa annettaessa kuviteltiin, että ne vapaina toimijoina toisivat maailmaan vaihtoehtoja, monipuolisuutta ja kulttuuririkkautta. Kävi hetikohta täsmälleen päinvastoin: markkinaehtoisesti toimiessaan kaikki uudet radioasemat päätyivät toistensa kaltaisiksi, pelasivat vain varman päälle, lopulta keskittyivätkin -- ja se siitä "kehitystarinasta".
4.
Olen muutaman kerran elämäni aikana tavannut taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, enkä edelleenkään oikein mitenkään pysty välittämään sitä hämmästyksen määrää joka minut noissa yhteyksissä on vallannut.
On hämmästyttävää että joku voi olla niin musikaalinen että soittelee eri instrumentteja ja kuulee kymmenmiehisen orkesterin soitosta yhden yksittäisen väärän sävelen. Kun sellaisen näkee, sitä jää miettimään eikö todellakaan ole mahdollista että tässä maassa tuollainen henkilö ei pysty elämään tekemällä työtä musiikin parissa.
Tämä tyyppi mätti arkisin kaljatehtaalla olutkoreja lavoille ja rekkoihin. En tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu ja ovatko kaikki sormet edelleen tallella. Jokin siinä elämäntilanteessa vain oli ihan perinpohjaisesti väärin -- se ei tuntunut pelkästään vääryydeltä vaan jokin koko tätä toimeentulosysteemiämme vaivaava epäinhimillisyys siinä näyttäytyi.
Toinen tapaus oli visuaalinen lahjakkuus, joka piirsi muistista kuvan paikasta jossa olimme aiemmin päivällä kävelleet. Seuraavana päivänä otin tuon kuvan mukaan ja menin uudelleen katsastamaan maisemaa. Se oli jotakin aivan mykistävää. Hyvin pienetkin yksityiskohdat olivat kuvassa paikoillaan, ja paikan "henki" avautui kuvan avulla nyt minullekin.
Hän oli käynyt sosiaalitoimistossa puhumassa toimeentulotuesta ja kertonut taiteilevansa, piirtelevänsä kuvia. "Hahaha, no niin ne kaikki harrastelevat", virkailija oli sanonut. Klassinen kohtelu. Rahaa ei sillä kerralla järjestynyt, olisi pitänyt mennä työvoimatoimistoon ilmoittautumaan työttömäksi.
Taiteellinen lahjakkuus on jotain jota ei millään rahalla voi ostaa. Ehkä se on juuri se "ärsyttävä" ominaisuus, joka saa niin monet maailmaa pelkästään rahassa mittaavat järjiltään. He eivät pysty käsittämään, eivät hyväksymään saati sitten ihailemaan sitä että joku omaa jonkin lahjan joka tekee ihmisestä erityisen, poikkeavan, harvinaisen. Rahamiehen maailmassa kaiken täytyy olla raha-arvoilla mitattavissa, kaikesta on voitava tehdä kauppaa. Rikkaan mielestä on sietämätöntä, että joku saattaa omata lahjakkuuden jota rahalla ei voi hankkia.
Erityislahjakkuuksien tragedia saattaa olla sellainenkin etteivät he itse ole niitä kyynärpääihmisiä, jotka pystyisivät pitämään puoliaan yhtä tyhmiä kuin tylyjä markkinamiehiä tai sellaisia sosiaalitätejä kohtaan jotka avoimesti inhoavat suomensuomalaisia reppanoita. Herkkäsieluiset mieluummin vetäytyvät maailmasta, toimivat jossain koloissaan, mahdollisesti muutamien saman lajin kohtalotovereiden kanssa elleivät sitten totaalisesti erakoituneina.
Se on jotenkin väärin. En tiedä olemmeko me suomalaiset vuosisataisen alamaishistoriamme kasvattamana kiusaaja- ja kampittajakansana jotenkin aivan erityisen kulttuuri- ja taidevihamielisiä. Siltä se ainakin usein vaikuttaa.
 |
| Raha on januskasvoinen huijari |
5.
Yhteiskuntarauha ei ole mikään myytti. Yhteiskuntarauha voi olla myytti vain sellaiselle jolle yhteiskunta on myytti. Esimerkiksi Margaret Thatcher saattoi pitää yhteiskuntarauhaa myyttinä, koska hänen mielestään sellaista asiaa kuin "yhteiskunta" ei ole olemassakaan.
Jokin tavaton tai toivoton todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomuus sisältyy siihen, että ihmiselle lajityypillistä sosiaalisuutta -- siis ihmisyhteisöjen perustavanlaatuisia ominaisuuksia -- voidaan ylimalkaan käsitellä talousajattelun käsitepuitteistuksessa. Vieläpä niin että lähtökohdat asettuvat historiallisesti varsin tuoreen "ismin", uusliberalismin, ellei niin sanotun libertarismin lähtökuoppiin, ja kritisoitavaksi asettuu 1800-luvulla kehitetty marxilaisuus.
Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, minkä seikan merkityksen tajuaa ilman paneutumista kulttuuriantropologiaan ja ihmisen alkulaumoissa mahdollisesti vallinneisiin oloihin. Asian tajuaa jokainen joka viitsii eläytyä vastasyntyneen, mistään mitään vielä tietämättömän lapsen maailmaan -- meistä jokaisen tajuntaan piirtyy varhaisessa lapsuudessa ensin hahmo "sinä", ja vasta myöhemmin kehittyy se mitä sanomme "minäksi". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan johtuu että elämme ikään kuin aina kaikki toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Olemme alusta alkaen sekä sosiaalisia että moraalisia olentoja. Jokaisen ihmisyhteisön on aivan ensimmäiseksi täytettävä tietty moraalinen ominaisuus. Yhteisön sidosaine on nimenomaan moraali. Yhteiskuntarauha järkkyy jos yhteisön sidosaine tavalla tai toisella tuhoutuu tai tuhotaan.
Kaikki liian suuret sosiaaliset erot ovat omiaan tuhoamaan yhteisön moraalisen ominaisuuden. Ei siinä ole mitään mystistä eikä myyttistä. Se on suoraan ihmisen lajityypilliseen ominaislaatuun palautuva seikka. Se pitää paikkansa aivan kaikissa ihmisyhteisöissä ja aivan kaikkialla maapallolla. Ihmiselle lajityypillinen moraali on olemassa -- se voidaan jopa kiteyttää jokseenkin sillä tavoin kuin olen sen monissa yhteyksissä tehnyt: jokainen yhteisö omaa oman moraalinsa, jos meillä on kaksi yhteisöä meillä on kaksi moraalia, ja moraalin ydin on siinä että kaikki mikä tehdään lähimmäiselle tehdään myös itselle.
On sosiaalipsykologian jo varhain tuntema fakta että siellä missä elintasoerot ovat suuret, taloudellinen toimeliaisuus lamaantuu. Vastaavasti taloudellinen toimeliaisuus on suurinta siellä missä vallitsevat suhteellisen pienet sosiaalierot. -- On se ja sama mille "tasolle" nämä erot absoluuttisessa mielessä asettuvat, vain suhteelliset erot ovat merkitseviä. Kun suhteelliset erot kasvavat niin suuriksi että ihmisidentiteetit alkavat hajota, silloin yhteiskuntajärjestys ja -rauha murenevat. Eikä kadotettua moraalia saa sitten oikein mitenkään takaisin -- yhteiskunnallisen eheyden rakentaminen on aina kymmenien sukupolvien kehitystapahtuma.
Yhteisöt voivat olla sisäisen sosiaalisen sidonnaisuutensa asteen suhteen erilaisia. Siellä missä vallitsee suuri sosiaalinen sidonnaisuus, siellä ryhmäpaineet säätelevät käyttäytymistä, siellä yksilöä ohjaavat hänen kokemansa kunnian- ja häpeäntunteet ja normipaine -- sellainen moraali voidaan nimittää normimoraaliksi. Vastaavasti siellä missä yksilöllistä eriytymistä pidetään arvossa, siellä erilaisuuden sietokyky on parempi, ja siellä moraali on enemmänkin empatiaan perustuvaa omantunnonetiikkaa.
Tuollaisia olisivat ne peruskäsitteet joista käsin yhteiskuntarauhan kysymystä pitäisi lähteä selvittämään -- jos siis oikeasti haluaisi selvyyttä itse asioihin. Mutta yhteiskunnallisessa keskustelussahan lienee tarkoitus lähinnä saada jonkinlaista ideologista ryhmävahvistautumista samanmielisiltä puoluetovereilta. Se on sitten sitä sosiaalista sidonnaisuutta, tunnustuksellista ryhmävahvistautumista ja normiodotusten täyttämistä.
Voi olla muodikasta mielipiteillä esimerkiksi äskeisillä Tukholman mellakoilla selittäen syitä ja seurauksia jonkin ideologisesti värittyneen talousrationaalisuuden käsitteistöllä -- mutta se on pelkkää älyllistä itsepetosta ja turhaa leuanloksutusta. Sellaiset kriisit joista maahanmuuttajayhteisöissä on kyse eivät laukea eivätkä ratkea mitään talousjärkeä soveltamalla. Niissä on pohjimmiltaan kysymys toisiinsa yhteensopimattomien ihmisyyden laatujen ja moraalisten ominaisuuksien konflikteista.
6.
Pyrkimys Euroopan yhteiseen rahaan oli ehkä harhaisin yritelmä jonkinlaisen laajan hallitun rahataloudellisen koneiston rakentamiseksi mitä ajatella saattaa. Mitä yleisempää raha on, sitä suuremman vapauden se puhtaalle numerotaloudelle tarjoaa, ja sitä suuremman harhan se sisältää. Hyvä raha voisi olla vain paikallista, pientä ja reaalista.
Yhteisvaluutassa yhtyy rykelmä vanhoja liberalistisia harhoja, käsityksiä ja edellytyksiä nykyisiin yleisiin ongelmiin ja julkilausumattomiin etuihin. Sitä ei tiedä ketä se palvelee. Sen tietää ettei se palvele heikkoja eikä köyhiä. Se rutistettiin kokoon sellaisella jääräpäisyydellä, ruhjovalla voimalla ja vauhdilla, ettei sen takana voi olla mitään järkiharkintaa kriittisyydestä puhumattakaan. Sen takana täytyy olla vahvojen taloudellisten toimijoiden suoranainen etu.
Talousteoreettisessa ajattelussamme kuvittelemme automaattisesti, että toimijoiden edut ovat ikään kuin periaatteessa hyväksyttäviä, so. että ne tarjoavat tarkasteluille ja makrotaloudelliselle hallinnalle legitiimin pohjan -- että ne aina edustavat jotain tiettyä, moraalisesti oikeutettua inhimillistä välttämättömyyttä, tai hyvää, tai että ne ovat joka tapauksessa ainakin jonkin päämäärärationaalisuuden puitteissa mielekkäitä.
Kun sitten joku sanoo, ettei esimerkiksi yritystoimintaan liity välttämättä mitään yleistä tai yhteistä hyvää edesauttavaa ominaisuutta -- että talous on uskonnonharjoitusta, yritysten tarkoituksena vain vapautua reaalitalouden rajoituksista, kasvaa de facto rahaa tuottavista tuotantolaitoksista rahaa luoviksi pankkilaitoksiksi ja lopulta pääomakeskittymiksi, olla eräänlaisia nykyajan kirkkoja joissa olennaista on toteuttaa taloususkonnon mukaisia käsityksiä ns. "hyvästä elämästä" (so. mahdollistaa omistajiensa ja johtajiensa mahdollisimman makea ja leveä elämä) -- tämä leimataan oitis epäasialliseksi.
Tosiasia kuitenkin on, että talousajattelu, kuten rahakin, on aina saanut ja saa kaiken kiinteytensä vain ja ainoastaan ihmisten tahdosta. Useimmiten pahasta tahdosta.
Taloudellinen rationaliteetti on siinä mielessä grandiöösi harha, ettei kulttuurillamme ole tarjota mitään (so. mitään arvoja), jolle koko talousajattelu, toistan: talousajattelu kokonaisuudessaan olisi alistettava. Emme esimerkiksi sano: "Tämä on huonoa talousajattelua, koska tässä ei oteta huomioon ihmistä sosiaalisena- ja kulttuuriolentona."
Jo talouden määritteleminen "taloudeksi", omaksi autonomiseksi ajatusalueeksi on sinänsä palvelus tietyille etupiireille. Se on kanonisointi, tunnustuksellinen pyhitystoimi, opillinen auktorisointi ja keino, jolla legitimoidaan juuri tiettyjen asioiden ainoa oikea lähestymistapa. (Juuri tietyt asiat ja arvot kytketään numeeriseen rahataloudelliseen yhteyteen. Pornolehtipaperi on taloutta, kunnallinen sosiaalitoimi talouden rasite.)
Tällainen ajattelun kategorisointi takaa rahamiehille työrauhan. Se, että toiminta tuottaa lottopotteja finanssikierron puitteissa ja lisääntyvää kurjistumista suurten kansanjoukkojen elämässä, ei numeeristaloudellisen ajattelutavan näkökulmasta näytä ongelmalta. Se ei tunnu miltään minkä kukaan yksittäinen ihminen (toimija) omilla edesottamuksillaan olisi aikaansaanut, eikä se ole mitään, mikä arkirealistisesti ajatellen edes olisi kenenkään ratkaistavissa. Se "ei ole talouden, vaan itse elämän kovuutta" (Sixten Korkman).
 |
| Talouden kurpitsajuhlat, ajattomat januskasvot |
Juuri tätä vastaan tulisi taistella: että "taloudesta" puhutaan ikään kuin sillä olisi oikeus olla omaehtoinen ja vieläpä kaikkein korkein elämänpiiri. Että koko elämä määritellään talouden -- tai oikeastaan vain nykyisen raha-ajattelumme - ominaisuuksilla. Että elämä olisi vain talouden merkityslaajentuma.
Rahatalouden autonomisella operaatioalueella raha kasvaa parhaiten jos se ei sitoudu mihinkään reaaliseen. Ei tarvita paljoakaan talouskategorioiden ulkopuolelle asettuvaa talonpoikaisjärkeä sen seikan tajuamiseen, että nopeisiin osto- ja myyntivoittoihin pyrkivällä keinottelupääomalla olisi oltava edes jokin määrällinen suhde reaalitaloudelliseen vasteeseen. Mutta missä ovat kaikki yritykset määritellä tämä raja? Miksi keinottelu on nykyisin kielletty sana?
Taloudellinen liberalismi on jälkijättöisempi ja karkeampi ajatuskoneisto uuden ajan individualismivirrassa kuin demokratia. Toisaalta juuri pohjattoman karkeutensa takia liberalismin asema on ollut ja on niin vahva. Se mahdollistaa individualistisen egoismin ja barbarian. "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo. That's it." Talous on sellainen realiteetti, johon vain reagoidaan. Sitä ei ajatella.
Ensinnäkään: omia rahoja ei ole. Raha on alun alkaen sosiaalinen muodoste, kuten inhimillinen kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä kieltä. Myös rahan merkittävin ominaisuus on, ettei se voi olla "yksityistä". Oikeastaan sen merkitys perustuu siihen ettei sitä voi omistaa. Rahaa ei voi yksityiseksi määritellä. Toiseksi, vaikka voisikin, mikään tekeminen ei ole kenenkään oma asia. Kaikilla tekemisillä on vaikutuksia, jotka koskevat kaikkia muita.
Liberalistisen perinteen muovaaman talousrationaliteettimme tyypillisin ja tuhoisin ominaisuus on epäilemättä "realiteettien" määräytyminen taloudellisten toimijoiden näkökulmasta, so. niin, ettei kokonaisuudelle edes voida kuvitella mitään ylisummatiivisia ominaisuuksia. (Yleisetua, yleistahtoa.) Tässä mielessä liberalismi jäi tajunnallisena jäsennyksenä jo lähtökuopissaan keskiaikaisen ptolemaiolaisen maailmankuvan kannalle.
 |
| Aika: kopernikaaninen vertikaaliakseli läpi origon |
Suomessa valtio on ollut maan talouden takuumies. Talous on ollut ruotsalaissukujen omistamaa suurteollisuutta. Valtio on ollut valkoinen valtio. Se on devalvoinut aina kun on ollut vientivaikeuksia, ja niitä on totisesti ollut. Ne eivät ole johtuneet siitä että kansa olisi rikastunut liikaa. Valtio on ollut hyvä valehtelija. Sen suissa on ollut valkoisia valheita. Voisiko olla moraalisempia miehiä kuin kaikki nämä poliitikot?
Talous on tabu ja sitä paitsi aivan liian vaikeaa tavallisen kansalaisen käsitettäväksi. Siksi kurjistuminen jatkuu. Pelaajat kyllä pelastavat itsensä. Pörssin pinta alkaa aina nousta sen jälkeen kun laskukauden konkurssiaallot on imetty tyhjiin. Se on totta kuten se että sateen jälkeen tulee pouta. Häviäjiä ovat vain köyhät -- he eivät edes taistele.
Eivätkä voittajat liioin tunne huolta siitä mitä jälkeensä jättävät. Kun on rahaa, ja usko siihen, että raha on kaikkivoipaa, voi tehdä mitä haluaa. Että tällä tekemisellä olisi rajansa ja historialliset ehtonsa -- ja että niistä voisi seurata jotain ihan muuta kuin tavoiteltua hyvää elämää -- sen näkeminen on ihan liian vaikeaa.
Keinottelijat, yrittäjät, toimijat -- ne joita etologinen toimintadraivi riivaa ja joille ajattelemaan pysähtyminen on kauhistus -- he eivät voi nähdä omaa rooliaan ulkopuolelta, koska taloudessa mitään ei nähdä laajassa perspektiivissä. Se joka sisäistää talouden realiteetit lakkaa näkemästä seuraavan nurkan taakse.
Talous on tabu. Raha on tabu. Numeerisin suurein ajatteleminen raaistaa ihmisen ihan samalla tavalla kuin tappoväline muuttaa sotilaan: siinä on jotain kättä pitempää, miestä väkevämpää, elämää suurempaa. Ekonomistit ovat tyypillisesti tunnevammaisia ihmisiä. Poliitikot pyrkivät pätemään talousmiehinä.
7.
On mennyt parikymmentä vuotta siitä kun sorruttiin suureen lamaan. Sukupolvi on vaihtunut, ja todellakin, taas voidaan kysellä toistetaanko 90-luvun alku. Jään miettimään miten erilainen kokemus on meillä, jotka silloin seurasimme talouden yhtäkkistä muuttumista jokseenkin täydelliseksi mielettömyydeksi, on noista suuren romahduksen ajoista.
Kokemus oli tosiaan aikalailla toisenlainen kuin mikään mitä noista ajoista voidaan jälkikäteen tiedollisilla perusteella konstruoida. 80-luvun loppua kohden talous oli vuosi vuodelta lyönyt kaikki siihenastiset kasvuennustukset, ja vuotta -88 nimitettiin "hulluksi vuodeksi". Liituraitapukuihin sonnustautuneita hyvin suittuja juppeja ihannoitiin, ja keskuspankin johtaja Kullberg väisti kysymyksen "kasinotalouden" luonteesta toteamalla, että maassa täytyy olla toimivat "rahoitusmarkkinat".
Ulkomailta rahdattiin "halpaa" rahaa jota aktiivisella lainakaupalla tungettiin jokainen reaalitaloudesta löytyvä rako ja ojanpohja täyteen. Se oli rahaohjasteista taloutta jos mikään. Kun kaikilla oli velkaa niin paljon että kotimaan kysyntä päättyi kuin seinään -- alamäki todellakin alkoi silloin kysynnän romahtamisesta -- lama oli tosiasia. Pankit olivat esimerkiksi rakennuttaneet kymmeniätuhansia asuntoja, joilla ei enää ollut ostajia. Asuntorakentaminen oli ollut vain yliaktiivisen lainakaupan kulissi.
Se romahdus joka kasinotaloudesta seurasi selitettiin sitten mahdollisimman "hyväksyttävällä" tavalla -- esimerkiksi idänkaupan romahtamisella. Sellaisissa selittelyissä kaikki vähänkin syylliset ovat mestareita. Kuitenkin romahdus oli ollut vain ja ainoastaan seurausta siitä että rahaohjasteinen talous oli toiminut juuri sillä tavoin kuin rahaohjasteinen, numeerista tuottoa tavoitteleva talous puhtaimmillaan ja parhaimmillaan toimii.
Tämä talouden perimmäistä "luonnetta" tai "laatua" koskeva kysymys heräsi tässä maassa monien mielessä ensi kertaa silloin. Jos talouskeskustelun silloisia lähtökohtia ajattelee, silloin oli vielä täydellistä "huuhaata" ja hihhulointia puhua esimerkiksi rahataloudesta ja reaalitaloudesta eri asioina. Vielä Viinasen perinnön valtiovarainministerinä vastaanottanutta Niinistöä ojennettiin isojen poikien taholta kun hän jossain ensimmäisistä tv-haastatteluistaan erehtyi puhumaan numeroista ja reaalitaloudesta eri maailmoina.
Joten voimme kysyä: vaikka taloudessa 90-luvun suuren laman jälkeen on tapahtunut paljon sellaista mikä on muuttanut edelleen rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamisen astetta, ovatko "talouden" perimmäistä luonnetta tai laatua koskevat kysymykset edelleen samat kuin millaisina ne voitiin esittää jo 90-luvun laman yhteydessä?
Nähdäkseni kaikki mikä talousajattelun "uskonnollislaatuista" -- eli siis numeeristen "realiteettien" kokemista, käsittämistä ja käsittelemistä elämän fundamentaalisena pohjana -- koskee, ei vain pidä edelleenkin paikkansa, vaan on edelleen vain korostunut. Mikään raha-arvonmuodostuksen ja ihmiselämän reaalisten ehtojen ja edellytysten välinen kriisi ei ole opettanut meille mitään. Uhraamme edelleen ihmiselämän taloususkonnollisille "realiteeteille".
 |
| Olympos-vuori: ensin hurja nousukäyrä, sitten romahdus |
8.
Viisaat voivat nyt tuntea aitoa huolestumista sen suhteen että rahatalous -- raha-ajattelu ja raha-arvonmuodostus -- voi olla tai onkin petollinen ja vaarallinen ajattelukategoria -- tai siis rationaalisuuden laatu, jos käytämme sellaisia käsitteitä jotka omasta mielestäni edustavat oikeaa käsitepuitteistusta -- mutta kuulen nyt jälleen myös hieman jossain taustalla vaikuttavaa uutta ihailua ja uskoa siihen, että talouden numerot voivat tai edustavatkin jotain todellista hallintaa.
Eli että jutun juoni tai pelin henki olisi kuitenkin se, että jos vain "todelliset asianhallitsijat" olisivat puikoissa, hommat hoituisivat ilman kerta kerralta pahenevia ja laajenevia rahajärjestelmän eli pankkijärjestelmän kriisejä.
Täsmennän tässä vielä oman näkökulmani, joka tarkastelee taloutta yhtenä eurooppalaisen uuden ajan erityisille ajatteluparadigmoille rakentuneen aikakausrationaalisuuden harhana -- varsin fundamentaalisena harhana. Sanoisin näin: koko historiallisen uuden ajan on talousajattelun ongelmana ollut tosiasiallinen mahdottomuus sitoa "rahan arvoa" mihinkään reaaliseen ja pysyvyyttä edustavaan entiteettiin. Uutta aikaa edeltävällä keskiajalla tällaista raha-ajattelun ongelmaa ei ollut, koska ajatuspremissit -- "järki" -- oli kokonaan toisenlaatuista niin, että sen järjen valossa esimerkiksi koron periminen oli sekä järjettömyys että synti.
Uuden ajan mittaan sitten rahasta tuli muita uusia kehittyneitä rationaalisuuden muotoja -- tieteitä -- apinoiva ajattelumuoto, jossa raha harhaisesti asettuu sekä suureeksi että mittayksiköksi. Tämä on merkinnyt sitä että "raha-auktoriteetti" eli raha-arvon sidos reaalimaailmaan on muodostanut erityisen ongelman. Tilanteen koko alkuhistoriallinen naurettavuus paljastuu, jos ajattelemme, että ihminen on eräänlainen harakka joka on yrittänyt sitoa rahan arvoa kullankimallukseen.
Raha-ajattelun autonomisoituminen on pitkän, koko uuden ajan kestäneen ajatuskehityksen lopputulemaa. Rationaalisuuden historiallisia laatuja tarkastelevasta näkökulmasta kaikki mikä taloudessa nyt tapahtuu -- ja jonka "sisältäpäin" tapahtuvaa kokemista esimerkiksi usko numeeriseen hallintaan ihan tyypillisesti edustaa -- on ollut täysin johdonmukaista "kehitystä".
Sen pääpiirteet näyttäytyivät 1700-luvun rokokookeikareiden kehittämissä kiertoilmauksissa ja silloin uusissa velkakeinottelumuodoissa, ja sitten seuraavalla vuosisadalla esimerkiksi Balzacin hyvin kuvaamissa pörssikeinotteluissa. Spengler ennusti monumentaalisessa "Länsimaiden perikadossaan" 30-luvun suuressa lamassa toteutuneet mekanismit. Lähihistoriassamme atk:n siivittämä numeerisen ajattelun suunnaton läpimurto legitimoi yrityskulttuurien muutoksen, jossa ennen toimialasidonnaiset johtajat vaihdettiin ekonomisteihin. Rahaa luotiin fuusioimalla ja yhtiöittämällä toimintoja. Se kaikki kostautui 90-luvulla, ja samaa on ilmassa nyt, globaalissa mittakaavassa. Kriisit tulevat täydellisenä hallinnanmenetyksenä, totaalisesti autonomisoituneen numerotalouden kaotisoitumisena.
Tässä tämä näkökulmaero. Jos suoraan sanoisin, nuorten "talousasiantuntijoiden" äänensävyt näyttäytyvät nyt silmissäni paitsi edellisen lamamme kaikuina -- kovin tutuilta -- myös pitkän historiallisen kehityksen hyvinkin determinoituina lopputulemina.
En oikein itse usko että autonomisoituneen rahatalouden ongelmiin on olemassa vastauksia. Talouden ongelmiin on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus. Talous on harhainen ajattelulaatu, eikä sitä voi sen omilla ehdoilla mitenkään muuttaa "pätevämmäksi", tai siis oikeasti "realistisemmaksi". Talous on sinä suhteessa uskonto, taloususkonto -- se on maailman uusi valtauskonto -- eikä mitään uskontoa pystytä kyseenalaistamaan sen "sisältä" käsin.
-----------------------------------
Lisäys:
Käsitys, että edustaisin tai kannattaisin jotakin poliittista puoluetta tai liikettä, on lukijan omaa ennakkoluuloa. Edustan vain tietoa, tietoa ja vielä kerran tietoa, ja järkeä, järkeä ja vielä kerran järkeä.
Jos ennakkoluulot ovat sillä asteella että ajatushistoriointi mitätöidään tapahtumahistorian vääristelynä, että yritetään pakottaa kaikki talouskritiikki kapitalismin ja sosialismin vastakohta-asetelmaan, tai että esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys esitetään rasismina, ja tämä "rasismi" maalaillaan natsivärein, ja kaiken päälle kasataan vielä epämääräinen röykkiö kaikenlaisia vihjailevia viittauksia hämäriin viiteryhmiin -- eipä siinä paljon mahdollisuuksia valistukselle enää jää.
Olen tällä palstalla kirjoittanut mm. moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden toisensa poissulkevuudesta, olen kirjoittanut joukkopsykologiasta ja sosiaalisesta sidonnaisuudesta, Kropotkinin pohjalta mutuaalitunnoista ja mm. Charles Taylorin pohjalta yhteisöllisyydelle välttämättömistä "vahvoista arvotuksista", kansallistuntojen ja kansalaistuntojen eroista -- mutta en ole juurikaan vaivautunut vastailemaan mihinkään aivan alkeellisiin mutasarjan juttuihin joiden mukaan maahanmuuttokritiikissä olisi kyse lähinnä siitä ettei ole tottunut mustiin miehiin tai ettei omaa kansainvälisiä kontakteja.
Voi taivas. Voi taivas. Voin kertoa kaikille että olen 60-luvulta lähtien tuntenut satoja ihmisiä kaikista maanosista, monia hyvinkin läheisesti, amerikkalaisista mustista kansalaisoikeustaistelijoista afrikkalaisten lääkäreiden ja toimittajien kautta japanilaisiin sähköinsinööreihin ja australialaisiin urheilijoihin -- ei omassa "rasistisessa" ajattelussani tai ankarassa maahanmuuttovastaisuudessani ole todellakaan mitään roolia millään muukalaiskammolla.
Enkä usko että nimenomaan minua voitaisiin syyttää mistään kulttuurisesta jälkijättöisyydestä -- jos "impivaaralaisuus" sellaisena käsitetään. Olen tässä maassa tehnyt mielestäni yhdelle ihmiselle riittävän elämäntyön omien kansalaisvapauksiemme nostamiseksi "koti-uskonto-isänmaa" -yhtenäiskulttuurin suosta. Minua on turha leimata minkään militaaripiirin lipunkantajaksi, ja mitä niin sanottuun "vihreään ajatteluun" tulee, nykyiset vihreät ovat omaan menneisyyteeni verrattuna vain surkea "jäljestätulevien valtava lauma". Silti olen tässä ja nyt sitä mieltä, että tämä maa -- suomalaisyhteiskunnan sisäinen eheys -- ei kestä edes nykyisiä määriä maahanmuuttoa.
---------------------
