 |
| Pyhän Wikipedian kiusaus |
1.
"Mikset sano tuota yksinkertaisemmin", kysytään joskus. "Et varmaan ymmärrä tuota itsekään, ellet osaa esittää sitä niin että muutkin ymmärtävät." "Vaikeatkin asiat voidaan tehdä selviksi, kun jätetään turhat koukerot pois ja kiteytetään vain olennainen."
Onko näin? Voidaanko todella vaikeat asiat yksinkertaistaa niin että kaikki ne ymmärtävät? Minä en usko tällaiseen. Ei ole mitään oikotietä vaikeiden asioiden omaksumiseen ja ymmärtämiseen. Ei kukaan ymmärrä Einsteinin suhteellisuusteoriaa yhdellä istumalla. Ei kukaan pysty arvioimaan psykoanalyyttista ajatteluperinnettä muutaman yliopistokurssin tai edes muutaman vuoden asiaan paneutumisen perusteella. Ei kukaan voi omaksua Wittgensteinin tiedonfilosofisia ongelma-asetteluja millään pikaisella kymmenen vuoden paneutumisprosessilla.
Silti monet ihmiset -- käytän tässä termiä "tavalliset ihmiset" -- ihan tosissaan kuvittelevat voivansa omaksua ja ymmärtää vaikka mitä ja ihan lyhyen perehtymisen pohjalta. Voin kuvitella millaista nopea omaksuminen on. Luetaan jostain vaikeasta kysymyksestä jokin lyhyt tiivistelmä, lyhimmillään yksi kirja, ellei sitten kaksi sivua tai vain kolme tai neljä lausetta, ja kuvitellaan että se riittää yhteenvedoksi aiheesta. Jo kaksikymmenluvulla monet tiesivät miten maailmassa "kaikki on suhteellista", eikä mennyt kauan, neljä- viisikymmenluvuille, kun jo kaikki puhuivat popularisoituneen psykoanalyysin "estoista" ja "komplekseista". Nyt yksi ja toinen mamselli tai tavallinen kansanedustaja siteeraa Wittgensteinia kuin kyseessä olisivat aforismit.
2.
Ja juuri tällaiset ihmiset, nämä mihinkään sen syvemmin perehtymättömät "aivan tavalliset" ihmiset, ovat niitä, jotka itsestään selvänä oikeutenaan haluavat lautaselleen valmiiksi pureskeltua sivistystä ja tietoa, joka tarjotaan muodossa jossa se ei aiheuta nielemisvaikeuksia. Miksi? Miksi niin monet ihmiset haluavat luoda itselleen illuusion siitä että tietävät ja ymmärtävät, vaikka oikeasti osaavat vain nimen, tyypillisesti sanakirjamääritelmän, aina eivät oikein sitäkään? Miksi kiusaus kuitata tai korvata perusteellisempi paneutuminen vilkaisulla Pyhään Wikipediaan on ei pelkästään hyväksyttyä vaan suorastaan hyve?
Ehdotan yhtä selitystä. Ihmiset haluavat nykyisin olla ennen kaikkea tasa-arvoisia kaikkien kanssa. Tasa-arvoisuuden ideaa loukkaa kaikkein eniten se että väitetään toisten voivan ymmärtää jotain enemmän ja syvemmin kuin mihin toisilla on edellytykset. Ymmärtäminen on aikamme ihmisarvon mitta, ymmärrysoikeus kuuluu kaikille.
Siksi juuri ymmärrystä koskeva tasa-arvoisuuden vaatimus on niin jyrkkä ja ehdoton. Siksi kaikki todisteet siitä että jonkun ymmärrys olisi parempaa kuin jonkun toisen täytyy kaikin -- asenteellisin ja käsitteellisin -- keinoin hävittää. Siksi kaikki ymmärrys nähdään samalla viivalla -- ja sitä vastenmielisemmäksi, valheellisemmaksi ja viheliäisemmäksi leimataan se joka ei "pysty esittämään vaikeita asioita niin että kaikki ne ymmärtävät".
3.
Kuitenkin juuri nämä ymmärryskysymyksissä keskinäiseen tasa-arvoisuuteen pyrkivät "tavalliset ihmiset" itse harrastavat mitä ilkeintä ja ikävintä toistensa nokkimista kaikissa mahdollisissa tiedollisissa tai katsomuksellisissa asiayhteyksissä. Juuri itsensä "sivistyneinä ja suvaitsevina" noteeraavat tavalliset ihmiset ovat kilpailuhenkisiä ja mitä suvaitsemattomimpia kaikkia "kilpailijoitaan" kohtaan. Jos hieman pintaa raaputtaa, sivistynyt ja suvaitseva ihminen on heti pinnan alta niin karkea ja raaka kuin ihminen vain olla voi.
Kilpailijaksi he kokevat jokaisen joka ei pidä heitä oikeasti sivistyneinä ja tarjoa heille vahvistautumista heille tärkeässä oikeassaolemisen kokemuksessa. Suvaitsevia he vastaavasti ovat mielellään niitä kohtaan joita pitävät aivan vaarattomina -- eli lukutaidottomia ja taikauskoisia muukalaisia kohtaan.
Se on outo paradoksi: jokainen "sivistynyt" on vähintään yhtä hyvä kuin toinen, paitsi että yrittää kaikin tavoin todistaa omaa oikeassaolemistaan ja olla vielä oikeammassa kuin toinen. Paradoksien paradoksi, jossa relativistit nokkivat toisensa verille. Orwell voisi olla ylpeä nykyisestä tasa-arvoisuudestamme -- juuri hän puhui siitä miten kaikki julistavat olevansa tasa-arvoisia paitsi että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Kuinka siinä näin käy? Ehdotan yhtä selitystä. Koska kaikki se tieto mitä itseemme tässä tasa-arvomaailmassa imemme on vain pintatietoa -- sellaista joka on nopeasti omaksuttavassa ja valmiiksi ymmärretyssä muodossa -- tämä tieto ei oikeasti syvennä tai millään muullakaan tavalla kehitä meitä ihmisinä, vaan se itse asiassa vain tilapäisesti paikkaa todellisen tietämättömyytemme jatkuvasti ammottavia aukkoja. Ja juuri siksi se tarvitsee jatkuvaa lisävahvistusta, jatkuvaa oman minän vahvistamista, vahvistautumista aina uudella pintatiedolla.
Relativismi elää pintatiedon maailmassa. Ymmärrys edellyttäisi syventymistä, miettimistä, mietittyä hyväksymistä ja hylkäämistä. Sitä ei juuri tapahdu, sillä kaiken täytyy nykymaailmassa olla välittömästi yhtä hyvää tai pahaa. On traagista että oman ymmärrysharhan ylläpitäminen ei pintatiedolla kilpailemalla pääty koskaan.
4.
Ainoa mahdollisuus olisi kertakaikkiaan pysähtyä ja tiedon lisäämisen sijasta aloittaa kaikki ymmärtäminen aivan alusta. Hylätä kaikki mitä on oppinut, hylätä kaikki kilpailu, hylätä kaikki auktoriteetit, asettaa itse omat ehtonsa, ja ottaa itse selvää ihan ensimmäisestä itseä oikeasti kiinnostavasta asiasta. Eli siis tarvittaisiin jonkinlainen täydellinen henkinen nollaus ja irtisanoutuminen niin kaikista tietokilpailuista kuin kaikista omaa minää vahvistavista todistelutarpeista. Tarvittaisiin liikkeellelähtö täysin autenttiselta pohjalta, vailla ensimmäistäkään tarvetta omaksua ensimmäistäkään lisätietoa jonkin puolitiedosta kyhätyn rakennelman pönkittämistä varten.
Sellainen voi olla vapaaehtoisesti vaikeaa. Olen nähnyt tv-dokumentin, jossa venäläinen naisopettaja yritti kertoa miltä hänestä tuntui N-liiton romahduksen jälkeen. Häneltä oli suunnilleen yhdessä yössä mennyt työpaikka ja toimeentulo, yhteiskunnallinen asema ja arvostus, ja myös kaikki minkä hän oli itse omaksunut totuutena ja vuosikymmeniä lapsille totuutena opettanut. Kaikki oli muuttunut valheeksi. Ei ollut mitään jäljellä, ei aineellista, ei henkistä. -- Hän oli juuri sellaisessa nollapisteessä, josta oikeastaan kaikkien ihmisten kaikkialla maailmassa pitäisi omien totuuksiensa rakentaminen aloittaa. Se on vain vapaaehtoisesti vaikeaa, ellei mahdotontakin.
Suomessakaan parhaat ajattelijat eivät ole parhaiten koulutettuja, oppisivistyksen ennätysnopeasti omaksuneita ja urillaan menestyneitä tietomanipulaattoreita, vaan aivan toisenlaisia tyyppejä. Ihmisiä jotka ovat kokeneet elämässään haaksirikkoja, sairauksia, konkursseja, menetyksiä, nollapisteitä. Ihmisiä joiden on ollut pakko ajatella kaikki asiat aasta ja beestä lähtien uudelleen, ottaa kaikki alusta. Syrjäytyneet ovat miltei järjestään parempia ajattelijoita kuin kilpailutalouden menestyjät, tai poliitikot, tai virkamiehet. Niin sanotut "rasistit" -- käytän tässä termiä "rasistit" -- ovat parempia ajattelijoita kuin "suvaitsevaisto".
5.
Omien ajattelupremissien kyseenalaistaminen on niin sanotulle "tavalliselle ihmiselle" aikamoinen mahdottomuus. On normaalia että me pidämme kiinni kaikesta "sivistyksestä" mikä meillä jo on ja yritämme rakentaa omasta minästämme yhä ehyemmän ja vahvemman -- ja tällaista elämänmittaista projektia varten me tarvitsemme kaikki mahdolliset rakennustarpeet mitä vain eteemme sattuu osumaan. Traaginen paradoksi sisältyy siihen, että mitä heikommat ymmärryksen eväät meillä lähtökohtaisesti on, sitä epätoivoisemmin tarvitsemme kaikkein kelvottomimpiakin kohennuskeinoja minämme rakennelman suojeluun. Sillä lailla ei kestävää, kypsää, eikä varsinkaan syvää minuuden rakennelmaa tehdä.
Koska olemme kaikki lajityypillisesti sosiaalisia olentoja, on normaalijärjestyksen mukaista, että yritämme vahvistaa itseämme niillä tavoilla joilla oma vahvuutemme suhteessa muihin lisääntyisi. Nyt se lisääntyy erityisesti kaikkien tasa-arvoisuushokemien kautta. Tosiasiassa niin sanottujen "tavallisten ihmisten" tilanne on paitsi paradoksaalinen myös aika toivoton -- erilaisiin tasa-arvoisuushokemiin on lastatattu aivan epäinhimilliset määrät pienten ihmisten omaa vahvistautumisen ja paremmuuden tarvetta. Ne eivät tule reaalimaailmassa koskaan toteutumaan, koska tasa-arvoisuus on vain orwellilainen suure -- toiset ovat aina vielä tasa-arvoisempia kuin toiset.
Itse asiassa on juuri päinvastoin -- väitän, ettei mitään todellista tasa-arvoa saavuteta minkään pintatasolla ilmenevän tunnusmerkistön kautta, ei tasa-arvokilpailun eikä ylimalkaan minkään kilpailun, toistan tämän: ei minkään kilpailun kautta. Ainoa oikea ja aito tasa-arvoisuus syntyy yksilöiden välille siellä missä ihmiset elämässään ovat joutuneet koukkaamaan syvimmän kautta.
Vain yksilöjen välillä aito tasa-arvoisuus on mahdollista, ja silloinkin se edellyttää että yksilöt ovat oman elämänsä herroja eivätkä pyri kilpailemaan keskenään millään tasa-arvoisuuden catwalkilla. Yksilöiden täytyisi olla yksilöinä kypsiä, niin itsenäisiä ja omalla pohjallaan, omilla ehdoillaan olemassaolevia, etteivät he tarvitsisi muilta ihmisiltä totuuksilleen vahvistusta tai kokisi muita ihmisiä kilpailijoinaan. Tällaisia yksilöitä voi normaalisti kasvaa vain hyvin kehittyneessä yhteiskunnassa, jossa rautaisen perusturvallisuuden antamat henkiset eväät auttavat yksilöä kasvamaan aikuiseen autonomiaan ja itsenäisyyteen, omaehtoiseen elämään.
 |
| Durkheimilaisen sosiologian suomalaisia klassikoita |
6.
Yhteisön ja yksilön välillä oleva suhde on normaalijäsennyksen mukaisesti kehityssuhde -- aluksi yhteisö suojaa yksilöä, ja alun symbioottisesta suhteesta yksilön on kasvettava yksilöllisyyteen, joka vasta sitten mahdollistaa omien totuuksien etsimisen. Yhteisö voi olla joko primitiivisempi, jolloin se sitoo yksilöt piiriinsä hyvinkin tiukalla kurilla -- myös ajatuskurilla -- eikä ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä yksilöllinen eriytyminen voi jatkua pitkälle. Tai sitten yhteisö voi olla kehittyneempi, jolloin yksilöllistymisen aste on suurempi. Yhteisöt eivät voi olla keskenään tasa-arvoisia, jos ne edustavat erilaisia ryhmäsidonnaisuuden asteita.
Jos ihmiset laajemmassa mitassa pystyisivät kyseenalaistamaan omat ajattelupremissinsä, he voisivat myös ymmärtää syvemmin sitä miten erilaisia ovat kaiken ajattelun taustalla vaikuttavat paradigmaattiset tekijät, ja he voisivat tajuta esimerkiksi eri kulttuurien peruuttamattoman erilaisuuden. Nythän me laajennamme omat tasa-arvoharhamme koskemaan myös maailman kulttuurien keskinäistä samalle viivalle asettamista. Emmekä pysty mitenkään sietämään väitteitä, etteivätkö muka kaikki kulttuurit ymmärtäisi kaikkein vaikeimpiakin asioita, jos ne niille vain tarpeeksi selvästi ja yleisinhimillisesti selitetään.
7.
Nollatoleranssi niin sanotun "rasismin" suhteen on -- sekä asenteena että käsitteellisesti -- toivoton. Ihan yksinkertaisesti siksi, että niin sanotut "rasistit" ovat niin monessa asiassa aivan oikeassa. Kaiken lisäksi "rasistit" eivät ole oikeassa vain joissain yksittäisissä pintatiedon yksityiskohdissa, vaan nimenomaan niissä asioissa jotka ovat yleisesti ottaen vaikeimpia, asioissa jotka vaatisivat "sivistyneeltä ja suvaitsevalta" enemmistöltä kykyä kyseenalaistaa omia ajattelupremissejään.
"Rasistit" ovat oikeassa ihan siinä pääasiassa, että kulttuurit ovat erilaisia, eikä ole tapaa jolla oman kulttuurimme keskeisiä arvoja -- ihmisarvoa, yksilöoikeuksia ja -vapauksia -- voisi esiintyä kulttuureissa joissa yhteisöllisyyttä ylläpitävät perusvoimat ovat senlaatuisia, ettei edes yksilöllistysmistä sallita, saati sitten että arvostettaisiin yksilöoikeuksia ja -vapauksia.
Luulen, että ainakin jotkut itseään "sivistyneinä ja suvaitsevina" pitävät ihmiset jollakin lailla tunnistavat itsessään sen sielunvääristymän, joka tekee "tasa-arvoisuuden" rummuttamisesta heille tunnustuksellisen kilpailuvaltin toistensa kanssa oikeassaolemisen areenalla. Jos "rasismia" ei demonisoitaisi yksissä tuumin niin voimakkaasti, heille saattaisi käydä hullusti. Edessä olisi henkinen konkurssi.
8.
Juuri kukaan ei pohdi niitä positioita joissa kaikki niin sanotut "rasistiset" tarkastelut tyypillisesti tapahtuvat. Yksilö voi tarkastella ryhmää -- se on normaalijäsennys, josta normaalisti kukaan ei kysy mikä siinä on pielessä. Pielessä ei olekaan se mistä syyttäjä kiihottuu -- että yksilö voi leimata kokonaisen ryhmän -- vaan se, että on todella olemassa ryhmiä ja ryhmäominaisuuksia jotka voi leimata koska niissä kyse ei ole yksilöistä. Mitään "rasistista" leimaamista ei tapahtuisi -- ei voisi tapahtua -- jos tarkasteltavana olisivat yksittäiset eriytyneet yksilöt, eivät ryhmät.
Niin sanotut "rasistit" ovat oikeassa siinä, että on olemassa ryhmiä, joissa yksilöt eivät eriydy yksilöinä. Ryhmiä joissa ei edes sallita yksilöiden kasvaa yksilölliseen autonomiaan ja eriytyä yksilöinä. Ryhmiä joissa sulkeudutaan tunnustukselliseen sisäänlämpiävään keskinäisyhteyteen, joissa poikkeavaa -- yksilöllistä -- käyttäytymistä ei sallita. Tällaisissa ryhmissä ihmisarvoa ei nähdä yksilönvapauksien ja -oikeuksien kannalta vaan vaaditaan että nimenomaan ryhmän ryhmäkäyttäytyminen hyväksyttäisiin perusarvoksi. (Kuten islamilaiset valtiot ovat kieltäytyneet hyväksymästä YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallista Julistusta ja tunnustavat sen sijaan omaa Kairon Julistustaan, jossa islam asetetaan kaiken lähtökohdaksi ja kaiken yläpuolelle.)
 |
| Nämä ihmisoikeudetko yleismaailmallisesti hyväksyttyjä? |
Käsitteellisesti ollaan sitten täysin eksyksissä, kun humanismin ja ihmisarvon nimissä vaaditaan ryhmien ryhmäsuojelua, vaikka näissä ryhmissä ei kunnioiteta yksilöllisyyttä lainkaan. Kaikkinainen "rasismikeskustelu" jää pelkän käsitesekaannuksen asteelle niin kauan kun käsittelyyn ei oteta ryhmien ryhmäominaisuuksia.
Tämä käsittelyhän voitaisiin -- ja aluksi se pitäisikin -- tehdä ensin yleisellä ryhmäpsykologisella tasolla, nimeämättä yhtäkään tiettyä ryhmää -- sillä nimeäminen antaisi väärän signaalin siitä että ryhmäsidonnaisuus olisi vain jonkin tietyn "ismin" opillinen ominaisuus. Jo jonkinasteinen oivallus siitä, että ongelmina ovat ryhmät, ryhmäpsykologia, eivät yksilöt, voisi pelastaa eurooppalaiset, yksilöoikeuksien ja -vapauksien pohjalle perustetut kansallisvaltiot niitä nyt uhkaavilta maahanmuutto-ongelmilta.
9.
Yksilöiden "rasistisessa" reagoinnissa ei siis pohjimmiltaan ole kyse minkään "päälle näkyvän" -- ihon pigmenttiin pohjautuvan, rodullisen, uskonnollisen, kulttuurisen, kielellisen, tms -- tunnusmerkin mukaan määräytyvän ryhmän leimaamisesta, aliarvostamisesta tai syrjimisestä. Yksilö leimaa ryhmän joka ryhmänä on eri asia kuin yksilöidensä summa. Kenenkään ei pitäisi hyväksyä ryhmäominaisuuksia kuten ryhmäsidonnaisuutta, jonka vaikutuksesta ihmisarvo, yksilöoikeudet ja -vapaudet eivät ryhmässä voi toteutua. Kaikkien pitäisi oikeastaan reagoida "rasistisesti".
"Rasimissa" -- jota itseään sivistyneinä pitävät ihmiset mielikuvatasolla kuvittelevat joidenkin läpensä pahojen vihaliemissään myrkkyä imeneiden koppalakkinatsien heil-huutojen säestämäksi ääri-ilmiöksi -- kyse on ilmiötasolla ennemminkin nimenomaan aivan tietyistä positioista -- siitä että yksilö tarkastelee ryhmiä. -- Tämä on olennaisin asia joka "rasismista" on sanottava. Kysymys on siitä että "rasistit" eivät hyväksy tiettyjä ryhmiä. Sen he tekevät vaistomaisesti, mutta sosiologia sanoo saman. Samat "rasistit" saattaisivat hyvinkin hyväksyä saman ryhmän jäsenet, jos nämä eriytyisivät yksilöinä.
On aikamoinen älyllinen häränpylly, että juuri tämä normaalipositio yritetään jopa lainsäädännöllä kriminalisoida -- aivan kuin lainsäädäntö voisi olla keino jolla enemmistöä -- itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitäviä "tavallisia ihmisiä" -- vaivaava vaikeiden asioiden ajattelukyvyttömyys muuttuisi näennäisestä hyveestä ajattelukyvyksi, tai keino, jolla enemmistön omat kestämättömät ajattelupremissit lakiin kirjattuina edustaisivat laillisuuden lisäksi oikeutta. Eikö kukaan tosiaankaan tunnista mitään outoa siinä, että kantaväestön enemmistökansanosa alkaa vainota vähemmistökansanryhmää tämän "rasistisen" ajattelun takia -- ja nostaa ihmisoikeuksia kunnioittamattomat maahanmuuttajaryhmät erityissuojeluun?
10.
Voiko kansallinen rasistijahti ja vihapuhevaino muka olla jokin ryhmäsidonnaisia kulttuureja koskeva taikatemppu, jolla yksilöllisyyttä keskuudessaan hyväksymättömät ryhmät muuttuisivat oikeasti suvaitseviksi kuin taikaiskusta, kun niiden ongelmia ei käsitteellisesti käsiteltäisi?
Tuoko todellisiin ongelmiin ratkaisua se että kantaväestö kehittää keskuudessaan kaikille totalitaristisille yhteiskunnille ominaista sensuuria -- paljastus- ilmianto- ja puhdistusmentaliteettia? Sellainen on nyt leviämässä keskuuteemme, ja sillä on suosijansa -- juuri itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitävät "tavalliset ihmiset".
Eivät ne todelliset ongelmat siitä miksikään muutu. On vain yksi keino jolla sosiaalisesti sidonnaisia maahanmuuttajaryhmiä voidaan vieraassa kulttuurissa estää käpertymästä omaan ryhmäsidonnaisuuteensa ja vahvistamasta omaa turvallisuudentunnettaan sisäänlämpiävyyden ja ulkomaailmaa vastaan kasvatetun vihan ja viholliskuvan varaan -- kuten kokemukset Euroopasta osoittavat tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kohdalla toisessa ja kolmannessa sukupolvessa tapahtuvan.
Ja se keino on hillitä maahanmuuttoa ja pitää maahanmuuttajien lukumäärä niin vähäisenä, että millekään ryhmälle ei tarjoudu houkutusta sulkeutua omaan epäyksilöllistävään "kulttuuriinsa" vaan jokainen maahanmuuttaja voisi yksilöinä kohdata, yrittää sopeutua ja kotoutua uuteen yhteiskuntaansa. Tällöin edellytyksiä heitä vastaan ryhmänä väistämättömästi nousevalle "rasistiselle" arvioinnille ei olisi.
---------------------------------------
Lisäyksiä:
Näiden teemojen jatkuva toisteleminen teksteissä ei ole siinä mielessä turhauttavaa, etten ole enää vuosikymmeniin oikein uskonut enemmistön ajattelukykyihin -- joten se ei minua turhauta. Tämä kirjoitus syntyi lähinnä viime viikolla täältä lueskelemieni blogien inspiroimana.
Täällä keskusteltiin esimerkiksi kysymyksestä "miten Adam Smithin kirja luetaan valikoiden". Tänään taisi ilmestyä jo toinen blogi aiheesta. Kun näitä lukee, ei voi uskoa elävänsä enää järki-ihmisten planeetalla. Niin eri maailmasta nuo kirjoitukset kommentteineen ovat.
Niin sanottu "opillisuus" on oman aikamme "pätevää" ajattelua. Etsitään jonkin "ismin" mukainen käsitteistö ja tunnetaan totuudellisuutta kun käsitellään asioita sen-ja-sen "ismin" käsitepuitteistuksessa. Kilpailu pinnallisten "ismien" kesken on niin kova että vastapuolen puheita vahditaan kotkansilmin -- ja silmä välähtää kun se huomaa yhden termin, sanakäänteen, vihjeen, joka vastapuolen "paljastaa".
Siitä leimaaminen sitten alkaa. Kukaan ei näytä ymmärtävän että tämä on mutatis mutandis samaa ajattelua kuin päätään nostava totalitaristinen paljastus-, ilmianto ja puhdistusmentaliteetti.
Kun "sivistyksellä" on tarjottavana enää vain pätevöitymistä uusskolastisissa ismeissä, mikä rooli ajattelulle jää? Kehitellä terä-aseita joilla vastapuolen käsitekuplat puhkotaan? -- Ja gallup-tutkimuksista voidaan sitten seurata mikä puolue milloinkin on johdossa ja nousussa tai laskussa kannatusprosenttimittauksissa.
-----------------
Luulen, että nykyeurooppalaisen ihmisen elämässä jokin aikuistumisen rajapyykki sijoittuu jonnekin kolmenkympin korville, jos on omia lapsia. Silloin mielessä alkaa olla jo niin paljon kerroksellisuutta, että on mahdollista hahmottaa syvyyssuuntaisia konstansseja. Tuon ikäisenä on siis mahdollista psykoanalysoida ihminen.
Jos jokin on omassa elämässäni ollut oikeaksi osoittautunut älyllinen ratkaisu, se on ollut pidättäytyminen kaikesta uskonnollisesta, poliittisesta ja ideologisesta sitoutumisesta. Tämä tietty kyky sanoa selvästi "Ei!" kun joukot ovat houkutelleet mukaansa on ollut minulle todella hyvä ominaisuus, ja olen todella iloinen siitä että olen pystynyt säilyttämään tarkkailija-asemani.
Kaipa jokin sellainen on jossain tämänkin blogikirjoituksen taustalla -- en edelleenkään osaa hyväksyä sitä miten joillekin on mahdollista selvitä kaikista ajattelun haasteista poimimalla itselleen hieman tietoja sieltä tai aatteita täältä ja hakeutumalla samanmielisten joukkoon, jossa oma "oikeassaoleminen" saa vahvistusta.
----------------------------
Keskustelu "maahanmuutosta" ei ole pelkästään keskustelua maahanmuutosta. Siinä on kyse niin paljosta muustakin -- sellaisesta joka koskettaa ajattelumme koherensseja.
Esimerkiksi tämä "enemmistön kyvyttömyyttä" päivittelevä blogi on ehkä yksi versio teemasta "enemmistö ei koskaan tunnista omaa kyvyttömyyttään eikä syyllisyyttään".
Enemmistö haluaa aina uskoa siihen että hyvyys kiteytyy joissakin auktoriteeteissa tai auktorisoiduissa "ismeissä" -- ja niiden antaman vahvistuksen turvin enemmistö on valmis tekemään melkein mitä vain. Esimerkiksi Milgramin kokeessa kaksi kolmesta "tavallisesta ihmisestä" on valmis antamaan toiselle ihmiselle tappavan sähköiskun, jos sopiva auktoriteetti niin vaatii.
Samoin enemmistö haluaa nähdä kaiken inhimillisen pahuuden joissakin läpensä pahoiksi leimatuissa yksilöissä, sellaisissa kuin niin sanotut "rasistit". Tällaisella leimausoperaatiolla Saksan kansan suuri enemmistö -- "tavalliset saksalaiset" -- ottivat itselleen synninpäästön kolmannen valtakunnan rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kun Hitler ja natsijohtajat demonisoitiin yli-inhimillisen pirullisen pahuuden haltijoiksi, "tavallisen kansalaisen" ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä, vaikka niin monet antoivat kannatuksensa.
Muistan edelleen yhden tätä asiaa koskeneen loistavan oivalluksen. Se tuli Antti Ukkosen kynästä ja kuului suunnilleen: "Ihmiset eivät tunnistaisi pahuutta vaikka se kannettaisiin tikun nokassa heidän eteensä."
---------------------
Pitäisikö hyväksyä nykyinen käytäntö, jossa "rasistinen motiivi" toimii oikeudessa rangaistuksen koventamisperusteena? -- En usko että "rasistinen motiivi" on määriteltävissä. Se on käsitteenä oksymoroni. Olen kirjoittanut aiheesta:
"" Juuri enemmistö, tai kokonaiset kansanryhmät, vainoavat vähemmistöjä ja yksilöitä, ei todellisuudessa koskaan päinvastoin. Tämän asian peittelemiseksi enemmistö on halukas laillistamaan viattomuutensa, kirjoittamaan lain jossa kansanryhmiä suojellaan kuvitteellisilta Pahaakin Pahemmilta rasistiyksilöiltä.
Enemmistön suuri osa on hiljaista enemmistöä. Sille äänen antavat omasta oikeassaolemisestaan vakuuttuneet "sivistyneet" leimakirveiden heiluttelijat. Elämme yhteiskunnallisen lynkkausmielialan reunalla, rasistijahdin ja vihapuhevainon äänensävyt kiihtyvät. Leimoja lätkitään päivittäin mm. YLE:n uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa sekä kaikissa suurissa päivälehdissä.
Rasismia ei voi määritellä rikokseksi. Rasistinen motiivi on kuitenkin otettu lakiin rangaistusta koventavaksi seikaksi. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen juridisen ajattelun häränpylly, koska "motiivi" on tällöin täytynyt käsittää teon attribuuttina eikä rasistisen psyyken ominaisuutena. Sekin on osoitus siitä miten julman tuomitsevaa voi enemmistön viattomuutta varjeleva juridinen ajattelu olla, ja miten hämärää yksilöpsykologinen käsitteenmuodostus on. ""
----------------------
Schopenhauer oli muuten se, josta Wittgenstein totesi tuon jonka blogissa käytin yleistäen: "Jos hieman pintaa raaputtaa, sivistynyt ja suvaitseva ihminen on heti pinnan alta niin karkea ja raaka kuin ihminen vain olla voi."
Merkillinen paradoksi on, että Schopenhauer oli yhtäältä katkeroitunut elämänpessimisti, toisaalta elämäntunnoiltaan ehkä ensimmäinen uuden ajan vitalisti. Dualismin tämä puoli resonoi Nietzschessa, joka täydellisesti mitätöi Schopenhauerin säälifilosofian.
Filosofian puolella mm. Bergsonin kautta luonnonfilosofiaan, jonka perinnettä jatkaa esimerkiksi tällä palstalla kirjoitteleva Heikki Hyötyniemi. Kaunokirjallisuuden puolella F E Sillanpää ja Volter Kilpi olivat tyylipuhtaita vitalisteja. Kommenteissa mainittu Viitakin, ekspressiivisyydessään, ehkä.
-----------------
Se on ihan todellinen ongelma, että monet, monet ja monet kuvittelevat että vaikeita asioita voisi omaksua nopeasti ja helposti -- että esimerkiksi niin sanottu "yleistajuistaminen" olisi oikotie ymmärrykseen. Ei se pidä paikkaansa. Vaikeat asiat ovat laadultaan vaikeita ja pysyvät vaikeina, eikä niitä pysty minkään määrällisen tiivistelmän kautta omaksumaan.
"Kuinka Adam Smith luetaan valikoiden?" -- Täysin käsittämätöntä. Valitut palat ei ole Kansojen varallisuus. Palikka-ajattelu on tarpeen vain niiden kesken jotka kokevat että koko maailman voi rakentaa samanlaisista "tasa-arvoisista" legopalikoista. Ikään kuin kaikki olisi samaa laatua -- se että joku käyttää enemmän palikoita on vain epäolennainen määrällinen kysymys, jonka voi korjata koska tahansa jos haluaa siihen panostaa -- kysymys ei ole laadullinen. Laatu on ylisummatiivinen mörkö, joka sijoittaa jotakin toisten tavoittamattomiin ja tekee maailmasta epätasa-arvoisen.
 |
| Edes ykkösosa valikoiden? |
Käytännössä relativismin tunnustajat ovat ensimmäisiä sortumaan absolutismeihin. Relativismi on paradoksi. Juuri relativistit sortuvat "mekaaniseen" tasa-arvoajatteluun, ja se tekee mahdolliseksi, että samaan hengenvetoon kun julistetaan kaikkien ihmisten pohjimmaista tasa-arvoisuutta, samat julistajat käyvät suorastaan veristä taistelua toistensa "pätevyyttä" ja muita ymmärryskykyjä vastaan.
Viittasin tuolla aiemmassa yhteydessä Milgramin kokeeseen, joka on toistettu eri puolella maapalloa aina sama tulos saaden: noin kaksi kolmesta "tavallisesta ihmisestä" on valmis antamaan toiselle ihmiselle tappavan sähköiskun kun sopiva auktoriteetti niin vaatii. Se on siis "enemmistön" ongelma -- jokainen voi miettiä omalta kohdaltaan, olisiko koehenkilöksi joutuessaan enemmistöä vai vähemmistöä.
Olen nähnyt tv-dokumentin kokeen toteutuksesta Norjassa. Ne jotka pystyivät sanomaan jo kohta kättelyssä kokeessa selvästi "Ei!" olivat tyypillisesti tilastovähemmistöjen edustajia -- ihmisiä jotka olivat kokeneet elämässään haaksirikkoja, sairauksia, konkursseja, menetyksiä, nollapisteitä -- ihmisiä joiden oli ollut pakko ajatella kaikki asiat aasta ja beestä lähtien uudelleen.
----------------------
Onko oikeastaan mitään perustetta puhua "rasistisista henkilöistä"? En tiedä mikä on "rasistinen henkilö". Rasistijahti on mielestäni lähinnä nykyajan noitaoikeudenkäyntiä -- ja mikä on "noita"?
Blogitekstin loppupuolella analysoitiin tapoja joilla käytämme ko. käsitettä. Sanoin esimerkiksi että "rasismille" ominainen positio on se että yksilö arvioi ryhmää. "Ryhmä" ryhmänä -- yhteisöllisenä tosiasiana joka ei palaudu yksilötasolle -- on sosiologian peruste.
Yksilötasolle palautumattomien "ryhmien" olemassaolon tunnustaminen voisi olla hyvä alku "rasismia" koskevien käsitesekaannusten selvittämiseksi.
-------------------------
Tietenkin pahoja tekoja tehdään aina ihan erityisten perustelujen, esimerkiksi tietynnimisten "ismien" nimissä. Ehkä on niin, ettei "hyvän" tekeminen niinkään vaadi perusteluja, vaan "ismit" kehittyvätkin kulissiksi joissa on oikeutettua harjoittaa pahuutta. -- Mutta mitä tapahtuu todella? Ismitkö vaikuttavat? -- Mikä tahansa ismi voi palvella mitä tahansa motiivia. Motiiveja voimme vain ymmärtää, mutta juuri siihenhän emme yleensä pyri, vaan vain vahvistamaan niitä kulisseilla, niitä oikeuttavilla ismeillä.
Käsitys että motiivit tai inhimillinen hyvyys tai pahuus voisivat "tarttua" oppien mukana ihmisestä toiseen on suurimmiten näköharhaa. Jos jokin oppi voisi muuttaa ihmiset hyviksi, meillä ei olisi pahuuden ongelmaa. Samoin on laita pahan suhteen -- jos sitä ei olisi olemassa, sitä ei millään opilla saataisi syntymään.
Opillinen ajattelu on kulissi, jossa itsekukin voi kokea ja kuvitella muuttuvansa osaksi sosiaalista näytelmää. Kun "tieto" on muuttunut "opilliseksi tunnustautumiseksi", se on lakannut palvelemasta tiedon roolia ja palvelee vain ryhmävahvistautumista.
Jos yksilöä tarkkailemme, meidän pitäisi olla huolissaan niistä motiiveista joilla "oppineisuutta" osoitetaan. Joukko joka tarvitsee ryhmävahvistautumista ei siedä poikkeavaa ajattelua -- sensuuritoimet, paljastus-, ilmianto- ja lynkkausmieliala nousevat vahvoina.
"Enemmistö" on käytännössä se joka vainoaa vähemmistöä tai yksittäisiä "noitia". "Enemmistö" poikkeaa vähemmistöstä siinä että vain enemmistöllä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä.
"Enemmistön" tunnustamat "opit" eivät sitä pelasta, yhtä vähän kuin yksittäisen motiiveiltaan sairaan yksilön vahvistuksekseen omaksumat opit ovat hänen sairautensa varsinaisia aiheuttajia.
--------------------------
Individualismi, yksilövapaudet ja -oikeudet sekä edustuksellinen demokratia sellaisena kuin se meille näyttäytyy, ovat kaikki eurooppalaisen uuden ajan tuotetta. Taustalla on koko uutta aikaa hallinnut Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivointi, ns. kartesiolainen paradigma, jonka tuotetta myös empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi ovat.
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelu on muuttanut maailmaa muutamassa vuosisadassa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä kaikki muutos ihmisen historiassa oli edeltävän miljoonan vuoden aikana. Tämä on tosiasia.
Ne ajatusperinnöt joita meillä eurooppalaisina on korviemme välissä eivät hajoamatta pysty vastaanottamaan ihmisoikeuksia kunnioittamattomia "kulttuureja". Kysymys siinä ei ole vain ryhmäsidonnaisuudesta, mutta olennaisesti myös siitä.
Eikä kyse ole siis yksilöistä ja heidän toki mitä aidoimmista mututunteistaan, vaan kysymyksessä ovat sosiologiset, yksilötasolle palautumattomat yhteisöilmiöt. Siis tekijät jotka intersubjektiivisella tasolla muodostavat yhteisöjä, kuten intersubjektiivinen ajattelu historiallisine paradigmaattisine tekijöineen tekee.
Nämä ongelmat eivät mene itsestään ohi -- keskenään yhteensopimattomat kulttuurit eivät välttämättä milloinkaan sopeudu, vaan vain kuluttavat toistensa parhaat voimat kunnes kaikki ovat yhtä taantuneita. Jos ajan vain annetaan kulua, ajaudumme takaisin noitaoikeudenkäyntien aikaan. Rasistijahdit ja vihapuhevainot, hmmm, kukoistavat. Kukaan ei enää näe metsää puilta. Irtotietoa ja irtoihmisiä vilisee silmissä, ja paras nokittelija korjaa potin. Anteeksi kirjaa, sillä mitään reaalista ei enää korjattavaksi ole.
----------------------
Tunnustus: Saarnaajan meistä kaikki tunnistavat sielussaan. Jokainen on kokenut hetken jolloin kirja lasketaan pöydälle ja tuntuu siltä kuin totuus olisi tallentunut sieluun.
 |
| Flaubert vitalistisimmillaan |
Elämä ei kuitenkaan ole se tapa, seestymisen hetki, erakon hetki, vaan se virta -- "ilmaisulla on merkityksensä vain elämän virrassa". Vitalismi ei ole oppi, vaan elämäntunne. Antonius hourailee:
"Voi tätä onnea! Minä olen nähnyt elämän syntyvän, liikkeen alkavan. Veri kuohuu suonissani niin että ne ovat haljeta. Minua haluttaisi lentää, uida, haukkua, mylviä, ulvoa. Minä haluaisin että minulla olisi siivet, kilpikonnankuori, kaarnapeite, minä haluaisin puhaltaa savua, olla kärsäkäs, väännellä ruumistani, jakautua kaikkialle, olla kaikessa, haihtua tuoksuina, kehittyä kuin kasvit, virrata vetenä, väristä äänenä, säteillä valona, vetäytyä kaikkiin muotoihin, tunkeutua jokaiseen atomiin, päästä aineen sisimpään -- olla itse aine." -- Loppurepliikki Gustave Flaubertin kirjassa "Pyhän Antoniuksen kiusaus"
Tapa on toistamisen hetki, pönäkän vahvistuksen hetki, Flaubertin papukaijan hetki, jota Julian Barnes hauskalla matkallaan kävi jäljittämässä. Aineensisäisen hengen, materialismin ja spiritualismin yhteensovittamisen löysi Isä Teilhard. Luonnonfilosofia puhuu yhä siitä, niin Ostwald, joka julkaisi ensimmäisen laitoksen Wittgensteinin "Tractatuksesta" kuin mm. Hyötyniemi mm. tuolla ylempänä olevassa kauniissa kommentissaan.
------------------
"Totuus" on olemuksellisesti kontroversaalinen -- se tarvitsee epätotuutensa. Maailma avautuu meille vastakohtien akseleilla, eikä ole mahdollista, että maailma muodostuisi vain "oikeasta tiedosta".
Ihmisen syvä ymmärtäminen ei onnistu "oikeata tietoa" kokoamalla ja sillä vahvistautumalla. Juuri tästä on blogissa tarkoitus puhua. Pintatietoa keräämällä "minän" rakennelma vain kelluu sielun kuohujen pinnalla.
Ja ihmisen syvä ymmärtäminen on todella vaikeaa. Ihmisiin ei pitäisi suhtautua niin että toisen ymmärtämistä pidettäisiin itsestäänselvänä eikä omia premissejä ymmärrettäisi kyseenalaistaa.
Kaikkien teorioiden pitäisi saada kritiikkinsä. Ei mikään "tiede" edisty todistelemalla, vaan kaikki tarvitsee kritiikkinsä ja "totuudet" falsifiointinsa. Teoriat syntyvät ja elävät käsitteellisten vastakohtien avaamassa maailmassa, ja kyllä niitä on koeteltava ja kohenneltava. On kuitenkin jotakin jota vasten niitä koetellaan ja kohennellaan.
Freudilaisen ajatteluperinteen haasteena ovat olleet ihmisyytemme perustat, "minämme" syntysijat. Voisin kysyä esimerkiksi: "Ymmärtäisimmekö miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä ellei meillä olisi freudilaista teoriaa?" -- Ja vastaukseni olisi: emme pystyisi sitä ymmärtämään.
Siihen, että raiskauksen uhri todella tuntee syyllisyyttä ei riitä vastaukseksi neuvo, että syyllisyyttä ei pitäisi tuntea koska syyllisyyden tunteminen on järjetöntä. Siihen ei riitä vastaukseksi mikään feministinen oppi siitä miten ihmisten pitäisi tuntea ja suhtautua. Mikään evoluutio- tai persoonallisuuspsykologia ei myöskään selitä syyllisyydentuntoa. Syyllisyyden kokeminen selittyy vain freudilaisen teorian pohjalta.
Maailma aukeaa meille vastakohtaisten tuntemusten akseleilla, ja myös tiedolliset käsitteemme muodostavat vastakohta-akseleita. Kaikki tietoinen tiedollinen ajattelumme on vain eräänlaista ankkuripaikkojen etsimistä käsitetodellisuudessa.
Hyvin varhaisessa kehityksemme vaiheessa psyykemme kehittää perustavanlaatuiset vastakohtaparinsa -- ensin "sinän" ja sitten "minän". Ja kun perusnarsismi saa oheensa objektirakkauden, syntyvät myös Subjekti ja Objekti. Siitä "minuuden" kehittyminen ja eriytyminen alkaa. Mutta raju väkivalta milloin tahansa myöhemmässä elämässä pyyhkii "minuutemme" -- oman tahtomme, yksilöllisyytemme, minämme -- tieltä, ja paha teko tuhoaa psyyken perimmäiset jäsennykset.
Itse- ja ihmisidentiteettimme varjelee tietoisen ajattelun pinnalla sitä mikä on "hyvää" ja "yleisesti hyväksyttyä", ja todellakin, meille on ominaista harhakuvitelma siitä että koko psyyke -- psyyken kokonaisuus -- voisi muodostua vain valikoidusta "hyvästä", valikoiduista "oikeasta" tiedosta, "pätevästä opillisesta ismistä" -- tai siitä mistä blogitekstissä oli puhe, nopeasti omaksuttavasta tiivistetystä "pintatiedosta".
Me esimerkiksi lähetämme sotilaitamme kriisialueille ja jotenkin -- vailla kaikkea ymmärrystä -- voimme kuvitella että nämä sotilaat pelastuvat sodan raaistavilta vaikutuksilta siksi että he taistelevat hyvän puolesta pahaa vastaan. Kertomukset Irakista kotiutuneista amerikkalaissotilasta ovat karmaisevia. Silmät ovat kuitenkin aikalailla kiinnimuurautuneita, kun meillä käydään yhä keskustelua siitä pitäisikö omien kansainvälisistä tehtävistä kotiutuvien sotilaittemme jälkihoitoa yleensä järjestää.
---------------------------
Luin kommenttiketjun läpi. Jos aiheen käsittelyä pitäisi vielä syventää, lähtisin edelleen freudilaisen ajatteluperinteen suuntaan. Sehän tässä elää lähtöasetelmista aina lopun johtopäätelmiin saakka.
Sinänsä idea pinnasta ja pinnanalaisesta on puhdasta psykoanalyyttista ajattelua. Tapa jolla varjelemme tietoisen ajattelumme pintaa on monin tavoin traaginen. Esimerkiksi sillä tavalla, että ylevöitämme hyveiksi juuri niitä ominaisuuksia joista meillä on tosiasiassa suurin puute. Ei se ole sattumaa, että näinä aikoina "sivistys ja suvaitsevuus" ovat niin kovassa kurssissa. Se kertoo vain siitä miten vähän ihmisten enemmistöllä näitä hyveitä tosiasiallisesti olemassa.
Ja hyveiden puuttuminen on juuri se seikka joka "sivistyneistömme ja suvaitsevaistomme" kannanotoista tekee niin brutaaleja. Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat hyväksyttyjä tapoja ylläpitää hyveellistä minäkuvaa. Se on aitoa freudilaista projektiota -- jossa viholliskuvaa, niin sanottua "rasistia", tarvitaan jotta oma tosiasiallinen brutaalius ei nousisi omaan tietoisuuteen.
Se on outo ilmiö -- sama ilmiö kuin se että suuret sotaherrat keskenään taistelevien maiden rintamalinjojen yli voivat tuntea toisiaan kohtaan kollegiaalisempaa sympatiaa kuin oman maan päällystö ja miehet keskenään. Myös "sivistyneistö ja suvaitsevaisto" tuntee sympatiaa yli rintaman hyvin ryhmäsidonnaisia, yksilöoikeuksia ja -vapauksia kokonaan hyväksymättömiä maahanmuuttajaryhmiä kohtaan -- siinä itselleen sokeat alitajunnat tunnistavat ja tunnustavat kollegiaalisesti toisensa. Sen sijaan "sivistyneistö-suvaitsevaiston" ja niin sanottujen "rasistien" välillä vallitsee ainoastaan kuritussuhde.
Freudilainen ajatus pinnasta ja pinnanalaisesta ei merkitse ainoastaan jäävuoren huippua ja pinnanalaista osaa -- juuri se, että pinnalla varjellaan ylevöitettyjä "hyveitä" jotka koko toimintamotivaatiota määräävästä alitajunnasta kokonaan puuttuvat, tuo mukanaan moraaliset ongelmat.
Me suomalaiset kohtelemme toisiamme enemmin kaltoin kuin monen muun maan kansalaiset -- olemme esimerkiksi koulu- ja työpaikkakiusaajia. Meidän pitäisi pystyä näkemään peilistä mistä tällaiset kansalliset ominaisuudet johtuvat. Emme näe juuri mitään, jos esimerkiksi tiedollisella tasolla käsitteellistämme "rasismin" eri ongelmana kuin kansallisen kiusaamistaipumuksemme. Ne ovat pinnan alla aivan sama ongelma, joka totisesti ei ratkea sillä että yritämme entistä jääräpäisemmin muuttua "sivistyneemmiksi ja suvaitsevammiksi".
Tällaista pinta-asennoitumisen -- ja pintatiedon -- kilpajuoksua kuitenkin käymme. Piiskaamme itseämme ja toisiamme yhä "asiallisempaan keskustelukulttuuriin", jossa "pätevästi" ja jäävuorenviileästi puhumme "faktisista" tosiseikoista vältellen "argumentaatiovirheitä" -- ja mitä "sivistyneimmiksi" tällä lailla tulemme, sitä suttuisemmaksi alitajuntamme muuttuu. Se on kansallisen itsetuhon tie. Meidän pitäisi jotenkin muuttua läpinäkyvämmiksi ja pystyä kohtamaan oma kääntöpuolemme ennen kuin kaikki muutumme loppuunsliipatuiksi poliitikoiksi tai hienohelmamamselleiksi.
Freud ei puhunut vain yksilöistä, vaan myös yhteisöistä, esimerkiksi ahdistavasta kulttuuristamme. Freudilaista ajattelua voi soveltaa myös yhteiskuntakritiikissä -- on tosiasia, etteivät kulttuurit tai yhteisöt ole millään "samalla lähtöviivalla" siinä tavassa millä ne kohtelevat omia yksilöitään. Jos yhteisössä vallitsee suuri sosiaalisen yhdenmukaisuuden paine, yksilöillä on hyvin vähän mahdollisuuksia autonomiseen itsenäiseen elämään ja yksilölliseen eriytymiseen. Tämä koskee niin ajattelua kuin käyttäytymistäkin, jota sosiaalisesti sitovissa kulttuureissa rajoitetaan hyvinkin yksityiskohtaisella normituksella.
Mikä oli blogin varsinainen viesti? -- Se että "sivistyneisyys ja suvaitsevuus" eivät saisi olla vain ylevöitettyjä tekopyhiä käsitevälineitä, jotka oikeuttavat kansallisia kiusaamisasenteita ja niin sanottujen "rasistien" kurittamista, vaan niiden pitäisi olla aitoja arvoja, joita vaaditaan nimenomaan niiltä jotka tällaisia arvoja eivät omiin kulttuurisiin suojakuoriinsa vetäytyneinä pysty hyväksymään.
-------------------
Olen joskus pohtinut kysymystä miksi auktorisoitu tieto on primitiivisissä yhteisöissä salatietoa joka on vain harvojen ja valittujen vallassa. Kuinka auktorisoidun tiedon ominaisuus oikein syntyy, ja miksi se on olemassa yhä vieläkin keskuudessamme, koskien jopa tositietoa.
"Tieto on valtaa" -- ei siis baconilaisittain, vaan tavassa jolla se on aina kutoutunut auktoriteettiin. Vastakkain eivät ole niinkään uusi ja vanha tieto, vaan auktoriteetin auktorisoima ja auktoriteettia uhkaava tieto.
Wittgensteinilainen vastaus vanhan systeemin ja luonnontieteiden järjestelmän eroista koskien selityksen päätepistettä ja totuudellisuuden laatutekijöitä kuvaa historiallista tilannetta. Se ei ota huomioon sitä miten ikuista on tiedon auktorisoituminen. Ettei kysymys olen vain kunkin ajan mukaisesta "totuudellisuudesta", vaan esimerkiksi vallasta jota salailu itsessään voi luoda.
Edelleenkin -- jopa tällaisen blogin yhteydessä, jossa yritetään kyseenalaistaa lähinnä vallitseva samaistuminen nyt auktorisoituun irtotietoon -- asenteet näyttävät lankeavan saman kaavan mukaan kuin mitä ne ikuisesti toistavat.
-------------------
