tiistai 5. marraskuuta 2019

Ajatuksia Alppilan koulukiusaustapauksesta (14.4. 2013)




Kuvakaappaus YLE:ltä ei kysy miten vähän olet saanut asiasta taustatietoa



1.

Kiusaamisilmiö on kansallinen ominaispiirteemme. Tutkimusten mukaan olemme eurooppalaisittain ottaen poikkeuksellista kiusaajakansaa, työpaikkakiusaaminen Suomessa on kaksi kertaa yleisempää kuin keskimäärin muualla, ja myös koulukiusaaminen on meillä paha ongelma. Olemme siis kansaa joka kohtelee toinen toisiaan kaltoin.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole ainoa suomalaisille ominainen poikkeuksellisen korostunut kansallinen piirre. Olemme maa jossa kaikki yhteiskunnalliset perusvastakohtaisuudet -- kuten esimerkiksi kuilu valtaapitävän eliitin ja niin sanotun tavallisen kansan välillä -- on poikkeuksellisen suuri. Tähän meitä määrittelevään seikkaan kiinnitti aikanaan huomiota sosiologi Erik Allardt.


2.

Suomalaisessa kollektiivisessa tiedostamattomassa vaikuttavat kansallisen historiamme sinne institutionalisoimat voimat. Jokainen tähän maahan, sen kieleen ja kulttuuriin syntynyt on jo oman ajattelunsa alkuasetuksiksi omaksunut nuo suomalaisuuden "meemiset" perinnöt. Historian petaamia ovat kaikki suomalaiskansalliset asenteemme ja ajattelutapamme. Historiamme on täytynyt olla poikkeava. Muuten ei näin poikkeavaa lopputulemaa voisi olla. Todellakin, kansallinen kokokuva näyttää hyvin hyvin hyvin synkältä:

Suomalaisten aggressio, perheväkivalta- ja itsemurhatilastot ovat olleet synkkiä, työpaikka- ja koulukiusaamisessa olemme eurooppalaisittain huipulla, koululapsemme ovat oppimistuloksissa maailmanluokan menestyjiä mutta viihtyvät koulussa ennätyshuonosti, sosiaalivirkailijamme kohtelevat asiakkaitaan kahdeksan kertaa tylymmin kuin pohjoismaiset kollegansa, tunnemme projektiivista ryssävihaa enemmän kuin mitä N-liiton miehittäminä olleissa maissa tunnetaan -- vain kosovolaiset tuntevat sitä suomalaisiakin enemmän -- ja kansantautinamme on masennus, jota jo suomenkieliset koululapsetkin tuntevat.

Puhumattakaan sitten siitä, että on todellinen maailmanennätys, kun muutaman prosentin kielivähemmistö voi "demokraattisessa" maassa pakottaa enemmistön opettelemaan oman kielensä. Se on merkillinen, miltei käsittämätön tilanne, joka osaltaan kertoo siitä miten syvää suomalaisten historiallinen alistaminen on ollut. Se on todellinen maailmanennätys.








3.

Mistä nämä toinen toisiamme kaltoin kohtelevat -- periaatteessa väkivaltaiset -- asenteemme johtuivat? Ne johtuvat suoraan vuosisataisesta historiastamme alistettuna kansana.

Mikään tällaisista tilastollisista tosiseikoista ei selity muuten kuin meille kansana ominaiseen vahvaan psyykkiseen dualismiin, mielen kaksijakoisuuteen, palauttamalla. Psyykkinen dualismi taas selittyy vain vuosisataisella historiallisella kahtiajaolla erikieliseen hallintoeliittiin ja kansaan.

Suomalaisten kansallinen erityislaatuisuus on mielestäni vain vuosisataisen alistamis- ja alistumishistorian kautta selitettävissä. Siksi tarvitsisimme erityistä kansallista psykoanalyysia -- ja se voi toki olla niin tutkimuksen kuin kansalaiskeskustelun ja myös itseanalyysin muotoista -- siis oivalluksia omien ajatuspremissien ymmärtämiseksi.

Kyse on pohjimmiltaan alamaisasenteista, siitä että olemme omaksuneet aivan tietynlaiset selviytymiskeinot tullaksemme toimeen ja osoittaaksemme tarpeellisuutemme meitä hallinneille herrakansoille. Esimerkiksi kansalliset hyveemme ovat syntyneet tältä pohjalta. Olemme ahkeria ja rehellisiä, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja haluamme kovasti sivistää itseämme saavuttaaksemme oppiarvojen kautta paikan paremman väen piireissä.

Mutta varsinainen mielenpohjimmainen ajattelukaavamme on se kaikkein vaikein juttu. Alistettuna kansana olemme omaksuneet kaikessa kahden kerroksen, kahden totuuden, kaikkea kahtiajakavan dualistisen ajatteluparadigman. Olemme mustavalkoisia ihmisiä, meihin on sisäänrakennettu vahva latentti antagonismi, ja myös kuuluisa suomalainen sisu on suureksi osaksi sitä, että oman "minän" ja "ulkomaailman" joutuessa vastakkain oma minä ei ikinä anna periksi.


4.

Kun itsenäistyttyämme "vapauduimme" herrakansoistamme, kääntyivät kaikkea kahtiajakavat kahden totuuden asenteet meitä itseämme vastaan ja aloimme välittömästi tappaa toisiamme. Eikä tämä verinen sisällissota suinkaan päättynyt ratkaisuun, vaan vuosisataiset historiasta sisäistetyt "me" ja "ne toiset" -asenteet ovat jatkaneet olemassaoloaan sielumme syvimmissä sisäkerroksissa.

Siksi kaikki ongelmakysymykset meillä muuttuvat kansaa kahtiajakaviksi rajalinjoiksi. Näin on politiikassa, näin on yksityiselämässä. Raja julkisen ja yksityisen välillä on kokonaiskuvaan sopien jyrkkä. Julkinen on meillä virallista, niin pykälien kuin sovinnaisasenteiden visusti säätämää -- ja esimerkiksi tässä Alppilan tapauksessahan törmäämme jälleen kerran siihen että julkisuudessa keskustelua joudutaan käymään aivan toisilla ehdoilla kuin mitä yksityiset -- yksityisyyden suojaa lain mukaan nauttivat -- asiasisällöt kokonaisuuden ymmärtämiseksi vaatisivat.


5.

Julkiselämässä erityisessä asemassa ovat virallisimmat instituutiot, suoraan historiallisina jatkumoina vakiintuneet yhtenäiskulttuuri-instituutiot kuten kirkko, koulu ja kasarmi. Kuin sattumoisin juuri tällaisissa julkislaitoksissa kiusaamisilmiötkin ovat yleisimpiä.

Kiusaamisen ilmeneminen nimenomaan julkis-virallisissa yhtenäiskulttuuri-instituutioissa indikoi sitä että nämä yhteisöt yhä kantavat herravallan aikaista asenneperinnettä. Ylhäältä "makthavare-vallanhaltijat" katsovat kontrollikiilto silmissään alamaisia, jotka keskuudessaan kilpailevat siitä kuka on kiltein ja kuuliaisin. Kiitoksenkipeinä ja esivaltaa vapisten pelkäävinä.

Yhtenäiskulttuuri-instituutioiden sairas perinne nykyaikaistuessaan sulautuu uusiin yhteiskunnallisiin yhtä kipeisiin sosiaalisen nousun kanaviin. Esimerkiksi naisten saavuttama tasa-arvo on oheistuotteena tuonut mukanaan kiusaamisilmiöt hyvin naisvaltaisille aloille.

Kuten mainittiin, suomalaiset sosiaalivirkailijat tutkimuksen mukaan kohtelevat suomalaisia avuntarvitsijoitaan kahdeksan kertaa tylymmin ja syyllistävämmin kuin pohjoismaiset kollegansa. Toinen tutkimus, josta muutaman vuoden sisällä on uutisoitu, kiinnitti huomiota naisvaltaiseen hoitoalaan, johon kiusaaminen myös nyt siis näyttäisi siirtyneen ja pesiytyneen.

Jos laskemme yhteen yksi plus yksi ja mietimme miten perinteisessä yhtenäiskulttuuri-instituutiossa, koulussa, sisäinen ilmapiiri on voinut muuttua kun opettajakunta ja koko ala on jatkuvasti vuosien varrella vahvasti vain naisvaltaistunut -- onko mikään ihme, ettei kouluissa kiusaaminen lopu vaan tuntuu siirtyneen kouluhäiriköiden keskuudesta myös opettajainhuoneen ja kouluvirastojen puolelle?


6.

Koskahan meillä päästäisin tästä kaikkea ajatteluamme pohjimmiltaan määräävästä kaikkea kahtiajakavasta herra-tai-alamainen -, yläpuolella-tai-alapuolella -, hyvä-tai-paha -asenteestamme?

No, ehkä tämä on vielä liian toivorikas kysymys. Tälläkin palstalla keskustellaan joka päivä mitä mustavalkoisimpien asenteiden varassa, ja keskustelu taitaa useimmiten koskea varsinaisia asioita vain sellaisessa keppihevosen roolissa, joka mahdollistaa jonkin leiman lyömisen johonkin ryhmään.

Ehkä ensin pitäisi toivoa, että keskusteluasenteistamme keskusteltaisiin. Tarvitsisimme kipeästi jonkinlaista kansallista psykoanalyysia. Olemme historiallisesti kaltoinkohdeltu, ja siksi asennevammainen, toinen toisiaan kompensatiivisesti nokkiva, toistemme kiusaamisesta yhä vääristynyttä tyydytystä etsivä kansa.


7.

Kansallisen kypsymisen ehdot ja edellytykset ovat olemassa. Meitä auttoi suunnattomasti esimerkiksi se yleismaailmallinen nuoriso- ja arvovallankumous joka 60-luvun mittaan pyyhkäisi ympäri koko maapallon. Siinä yhteydessä koko joukko vanhoja autoritaarisia asenteita ja ajattelutapoja hajosi omaan katteettomaan mahtipontisuuteensa. Yhtenäiskulttuurinen koti-uskonto-isänmaa -militarismi sai väistyä uusien arvojen tieltä.

Pohjat kaikille niille "edistyksellisille" yhteiskunnallisille pyrkimyksille, jotka nykyisin ovat kääntyneet omiksi irvikuvikseen, luotiin nimenomaan 60-lukulaisen opiskelija- ja arvovallankumouksen pyörteissä.

Tavoitteena silloin olivat kansalaisoikeuksien laajentaminen ja ahtaan kansallismielisyyden korvaaminen ylikansallisten kulttuurien rikastavilla vaikutuksilla -- mutta ainoa mikä oikeasti tuolta ajalta tarttui ihmisten mieliin oli individualistinen vapaudenkaipuu ja yhä sokeammaksi muuttuva usko kaikkien "omien" aatteiden oikeutukseen.

Nimenomaan sokea individualismi oli se ansa, johon kaikki edistykselliset liikkeet sitten kaatuivat.

On traagista, että arvovallankumouksesta jäivät itämään ja elämään ainoastaan hajoamisen perinteet. Yhteiskunta ei nimittäin kehity vain vanhaa hajottavien voimien varassa. Tarvitaan uuden ja vanhan jatkuvaa kontaktointia ja keskinäisyhteyttä -- kaikki uusi voi rakentua vain vanhan päälle ja johonkin pysyvään perustuen. Uusi pinta voi toimia vain jos sillä on syvyyssuuntaiset kytkennät historialliseen perustaan.

Pelkkien uusien "ismien" varaan voidaan rakentaa vain älyllisesti ohutta teoreettista käsitetodellisuutta. On traagista että juuri sellaiseen olemme päätyneet -- maailmaan, jossa teoreettiset "ismit" koetaan "pätevyytenä" ja jossa ei enää edes ymmärretä miten demokratia tarvitsee vanhoja voimia, sellaisia kuin mitä ovat esimerkiksi aidot kansalaistunnot.







8.

Peruskoulu-uudistus -- suuri idea yhtenäiskoulusta -- oli yksi 60-luvun tuottamista ja 70-luvun mittaan toteutetuista mittavista aatteellisista projekteista. On traagista miten tämäkin uudistus toteutettiin teoreettisia ihanteita vaalien.

Koulu oli ollut yhtenäiskulttuurissa sivistysinstituutio, ja yhtenäiskoulussa ei tyydytty vain entisen sivistyksen jakamiseen entistä laajemmille oppilasryhmille, vaan myös mielikuvia siitä mitä sivistys on kohenneltiin uutta idealismia vastaaviksi.

Ja mielikuvamme sivistyksestä nousevat historialliselta pohjalta ja korostavat niitä opillisuuden ominaisuuksia joilla eliitti on perinteisesti erottunut rahvaasta. Hieno sivistys on meille nimenomaan "opillista", "teoreettista" -- erotukseksi siitä käytännön työstä jota työkansa tekee. Oppisivistyksellinen idealismi lietsoo teoreettista tulta ja Prometheus-soihtu valaisee sivistyssanoin möbleerattuja käsitetodellisuuksia.

Mielikuvat sivistyksestä olivat olleet aiemmin tapa jolla oppikoulujen status nousi korkealle kansa- ja kansalaiskoulun yläpuolelle. Nyt haluttiin haalia kaikki kansa samaan korkeaan teoreettisen sivistyksen piiriin. Siksi myös oppikirjat uudistettiin peruskouluun siirryttäessä. Niistä tuli yliteoreettisia, elämällevierasta käsitetodellisuutta. Jo pikkulapsille syötettiin sisäistämättömän sivistyksellisen pakkopullan bullia, joita peruskoulussa sitten kilteimmät ulkolukijat omaksuivat ahkeruutensa ansiosta.

Tämä teoreettista oppisivistystä ylevöittävä trendi on kuitenkin vuosikymmenten mittaan alkanut hallita yhä selvemmin kaikkea mikä yhteiskuntamme sivistyksellistä elämää määrää. Se on luonut uudet standardit ja mallin myös yliopistosivistykselle, jossa oppineisuuden osoittaminen tapahtuu vielä teoreettisempien "ismien" käsitetodellisuuksissa.

Nykyisin on jopa mahdollista laatia hyvin ihanteellisia täysin todellisuudentajuttomia teoreettisia opinnäytteitä monikulttuurisuuden käytännön ilmenemistä.


9.

Teoreettisen sivistyksen ihanteelliset ideaalit olivat siis näennäisesti "edistyksellisen" yhtenäiskoulun sisään siirtyneitä perinteisen kouluinstituution sisältöjä. Ne olivat jonkinlainen uuden koulun myötäjäislahja. Kun koulu on tyypillisesti yhtenäiskulttuuri-instituutio, jokin auktorisoiva tekijä tarvitsee ja etsii siellä aina omaa institutionaalista "lokeroaan".

Se on etsinyt paikkaansa monesta kohden. Minulla on selvät muisti- ja mielikuvat siitä miten vastentahtoisesti osa opettajakunnasta omaksui uuden peruskoulun. Monet entiset oppikoulunopettajat kokivat hyvin katkerina arvonsa alentuneen ja kävelivät uuden koulun käytävillä kädet taskuissa nyrkkiin puristettuina. He olisivat tarvinneet jotain kompensaatiota menetetylle omanarvontunnolleen.

Yhä vielä samoja asiapätevyyttä ylevöittäviä äänensävyjä kuulee siellä missä opettajien kasvatusvastuu ja rooli oppiaineensa asiantuntijoina asetetaan vastakkain. Jälkimmäistä painotetaan yhä kipein ja tärkeilevin tunnoin. Sitä todella tapahtuu.

Voi olla myös, että nykyisin niin yliarvostettu kouluviranomaisilta edellytettävä teoreettinen hallintokoulutus on glorifioitua juuri siksi että siinä nyt vaikuttaa se täsmälleen sama tai ainakin samansisältöinen auktoriteetintarpeinen perinne, joka oli omiaan peruskoulussa arvonalennuksen kokeneille entisille oppikoulunopettajille.

Esimerkiksi tässä Alppilan koulukärhämän käsittelyssä vastakkain näyttäisivät mitä selvimmin asettuvan virastoissa vaikuttava teorianpalvonta -- siellä omiin käsitetodellisuuksiinsa sulkeutuneet ja hallintoasemiin kouluttautuneet idealistit vaalivat ihanteitaan -- ja kokonaan toinen todellisuus on se käytännön taso, koulumaailma, jossa opettajat päivittäin törmäävät päällekaatuviin käytöshäiriöihin ja kurinpito-ongelmiin.

Alppilan kouluhan on myös monikulttuurisuuskokeilu -- eli siellä todellisuudentajuton idealismi on tavallaan nostettu vielä korkeampaan potenssiin. Käytännössä siellä vastakkain asettuvat täydellisesti toisiinsa yhteensopimattomat kulttuurit. Jos jossakin kulttuurissa esimerkiksi jo lapsia pidetään sillä lailla seksuaalisina olentoina, ettei poikalasten anneta edes nukkua samassa huoneessa jossa on tyttöjä, onko sitten ihme jos suomalaisessa opettajakunnaltaan naisvaltaisessa koulussa törmätään auktoriteetti-ongelmiin?








10.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei vieläkään kiinnitetä tarpeeksi huomiota siihen, että oman koulumme ongelmat ovat olemuksellisesti oman yhtenäiskulttuuriperinteemme ongelmia -- ne ovat historiallisesti alistetun kansan asenneongelmia. Vaikka herrakansat ovat lakanneet meitä suoranaisesti alistamasta, hallintoperinteessämme elää alistamisen ja alamaisasenteiden taakka edelleen.

Koska itse Alppilan välikohtauksen psykologinen arviointi on tosiasiassa mahdotonta -- edes asiantuntija ei pysty jälkikäteen päättelemään millaiset motiivit ja muut syvätason tekijät välikohtauksessa ovat vaikuttaneet -- asia tullaan käsittelemään jonkin tapahtumaan päälle liimatun teoreettisen käsitepuitteistuksen kehikossa. Tällaisten käsitetodellisuuksien suhteen puntit eivät koskaan ole tasan -- käytännön ihmiset tulevat aina häviämään niille, joilla on teoreettinen auktorisointi hallussaan.

Juridinen puitteistus on suunta johon asiaa näytetään nyt ajettavan. Siellä odottaa käytännön reaalimaailmalle vieras kylmä kyyti valtakunnan ylimpien syyttäjäviranomaisten toimesta. Lakimiesten maailmassa eletään ihan käsittämättömissä käsitetodellisuuksissa. Oikeussaleihin ovet ovat suljetut muutenkin kuin vain käytännössä.

Esimerkiksi Korkein Oikeus on erään päätöksensä perusteluissa antanut ymmärtää tietävänsä mikä on tai ei ole omiaan "edistämään uskontojen välistä keskustelua". Tuomiolauselmassa on siis tuomiota perusteltu tuolla tiedolla. Se on tosi hienoa että suomalainen korkea oikeusaste kokee tietävänsä tuollaisen asian. Kukaan ajatteleva ihminen nimittäin ei tuollaista voi väittää tietävänsä.


------------------


Lisäys:


Kuten lukija on varmaan jo huomannut, tässä blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta. Ajattelen asian näin: miksi varata mahdollisuus keskustelulle, jota ei kuitenkaan voida käydä, kun yksityisyyttä suojaava laki ja sitäkin pelokkaammat julkaisukäytännöt estävät käsittelemästä asian kannalta olennaisia seikkoja?

Tässä blogissa esitetään muutamia muussa keskustelussa vähemmin esiintyneitä erityisiä näkökulmia Alppila-tapaukseen. Yksi on se, että kyse on nyt kouluinstituutiolle historiallisesti ominaisen kiusaamisilmiön siirtymisestä oppilaiden piiristä opettajanhuoneisiin ja kouluvirastoihin. Tähän alan -- niin hallinnon kuin opetustyön -- naisistuminen tuo oman lisäpotkunsa.

Toinen seikka, joka osin piiloutuu tuon kiusaamisilmiön sisään, on se, että hyökkäys miesopettajaa vastaan on ollut korostetusti periaatteellinen, tai suorastaan aatteellinen. Jotkut keskustelijat ovat ihmetelleet miksi Alppilan koulun rehtori ei käsitellyt kärhämää koulun sisällä vaan teki rikosilmoituksen poliisille. Siihen mielestäni ainoa selitys on vahva aatteellisen oikeassaolemisen kokemus -- silloin mikään järki ei enää käyttäytymistä määrää.

Jos sitten mietitään millaisia ovat ne aatteelliset "ismisisällöt" jotka saattaisivat olla vaikuttamassa, päädytään siihen, että jupakassa on kyse nimenomaan monikultturismista ja maahanmuuttopolitiikasta. -- Nämä ovat ne aatteellista varmuutta ja paloa antaneet ihanteelliset teoreettiset -- ja samalla täysin elämällevieraat ja todellisuudentajuttomat -- ajatuspuitteet, se käsitetodellisuus, jossa hallinnolliset törmäilyt on tehty. Ja juuri monikulttuurisuusideologiasta ja maahanmuuttopolitiikasta koko jutussa pohjimmiltaan onkin kysymys.

Kolmas missään muualla keskustelussa esiintymätön seikka on toteamus, että koska asiaa ei oikeasti voida käsitellä missään itse tapahtumaa oikeasti kuvaavassa ja siihen rajoittuvassa käsitepuitteistuksessa, tullaan joka tapauksessa liimaamaan asian päälle jokin ulkopuolelta siihen pakotettu käsitekehikko. Käsittääkseni se tulee olemaan todellisuudelle vääryyttä tekevä.

Kansalaiskeskustelu -- joka on ollut yhtä kiihkeää kuin mitä se on rampautunutta -- tulee olemaan vain astinlauta, sanamatto, jonka yli korkeat lainhaltijat tulevat sanelemaan oman käsitetodellisuutensa mukaisen tulkinnan tapahtuneesta.



------------------------------