 |
| Kuvakaappaus yhteisen YLE:mme niukkasanaisesta uutisesta |
1.
Aktuellit päiväkohtaiset kohupuheenaiheet nostattavat joskus todellisen intohimojen sumennuksen, jonka keskellä itsekunkin on vaikea saada ajatuksiaan ankkuroiduksi mihinkään kiinteämpään -- kansalaiskeskustelun kiihkeät virrat vievät mukanaan, ensin kannanotoista katoaa suhteellisuudentaju, sitten koko todellisuudentaju.
Pienet asiat ja suuret asiat sekoittuvat keskenään, yhä räikeämpiä repliikkejä päästetään kehiin, vähitellen keskustelukeiton liemet myrkyttyvät, ja -- niin, mihin tällainen kansalaiskeskustelu sitten vain voi johtaa? Selvyyteen? Vai vain pahemmin lukkiutuneisiin asemiin ja asenteisiin? Yleiseen yhtälaiseen väsymykseen ja välinpitämättömyyteen -- mitä väliä millään, kun mikään ei kuitenkaan muuta mitään eikä mikään muutu miksikään?
Siitäkin huolimatta, että Alppilan koulun tapauksesta -- kun opettaja Antti Korhonen poisti kaksin käsin kohtuullista voimaa käyttäen tottelemattoman oppilaan koulun ruokasalista -- nousseen ja kiihkeydessään aivan erityislaatuisen -- sanoisin jopa: kansallisesti ennen kokemattoman ja monelta kannalta poikkeuksellisen -- yhteiskunnallisen keskustelun yhä kuohuvaan virtaan on sekä turhaa että jokseenkin mahdotonta heittää mitään hillikkeitä, kapuloita rattaisiin, saati sitten asettaa patoja, minusta keskustelun tässä vaiheessa kannattaisi katsahtaa hieman eteen ja taakse, vähän ympärillekin, ja miettiä miten isoihin historiallisiin ja periaatteellisiin raameihin tämä kaikki kuuluu.
Tässä koulukeskustelussa on nimittäin pohjimmiltaan kysymys aika monista yhteiskuntaamme kaikkein syvimmin kouraisevista asioista. Esimerkiksi sellaisista asioista kuin demokratia ja sen edellytykset. Esimerkiksi sellaisista asioista kuin kansalaisvapaudet ja ihmisoikeudet. Sellaisista asioista kuin kansalaiskeskustelun yleinen rooli ja sen täyttymisen edellytykset. Esimerkiksi sellaisesta monien mielestä ihan liian mahtipontisesta asiasta kuin totuus. Jne.
2.
Eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen demokratia tarvitsee ehtonsa ja edellytyksensä. Demokratia edellyttää esim. luku- ja kirjoitustaitoa -- on mahdollista että lukutaidon kognitio on edellytys ylimalkaan "edustuksellisuuden" idean tajuamiselle -- samoin suhteellisen hyvää yleissivistystä, tietoja kuhunkin asiayhteyteen vaikuttavista olennaisista asioista, kykyä muodostaa mielipiteitä, kykyä itsenäiseen ja riippumattomaan ajatteluun -- tarvitaan siis pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä.
Jotta yksilöllisyys voisi kukoistaa, yhteisöllisten edellytysten on oltava kunnossa. On vaikea kuvitella demokratiaa jossa yhteistä sivistystä ja yhteisiä tiedon standardeja ei olisi. Demokratia ei ole mikään muodollinen hallintojärjestelmä, vaan edellyttää tietynasteista yhteisöllistä kehittyneisyyttä -- eli tiettyjä "sisällöllisiä" asioita. Niinmuodoin esimerkiksi yleinen koulu on olennainen osa demokratiaa.
Yhteiskunnalta demokratia edellyttää suhteellista tasa-arvoisuutta ja mm. läpinäkyvyyttä, niin että kaikki kansalaiset voivat tietää mistä missäkin asiassa on oikeasti kyse. Läpinäkyvyys edellyttää sananvapautta. Sananvapauden toteutuminen puolestaan edellyttää, että yhteisössä kaikki mahdollinen mielipiteenmuodostukseen tarvittava tieto todellakin on jokaisen saatavilla. Niin ei ole, elleivät julkaisijat yleisesti tunne vastuutaan monenlaisen tiedon esilletuomisesta. Tällä hetkellähän mikään ei velvoita julkaisijoita huolehtimaan kansalaisten mielipiteenmuodostuksen edellytyksistä, mikä kertoo jotain oman demokratiamme kypsymättömyydestä.
Demokratiassa ei periaatteessa mitään pitäisi salailla -- on mahdotonta rakentaa demokratiaa pystyttämällä näköesteitä mihinkään yhteiskunnan kohtaan. Julkisen vallan toimia ei pidä peitellä, ei myöskään mitään mikä tapahtuu julkisissa instituutioissa kuten koulussa. On kysyttävä yhä uudestaan mikä yksityisyydessä tarvitsee suojelua ja miksi. Se ei ole ollenkaan selvä kysymys, vaan sen pitää demokratiassa olla jatkuva kyseenalaistamisen kohde.
Esimerkiksi on niin, että demokratiassa yhdenkään "minän" ei kannata antaa väärää todistusta itsestään. Demokratia perustuu siihen, että jokainen minä on oma itsensä, eikä pyri mukautumaan muihin, ottamaan vastaan vahvistusta muilta, olemaan muille mieliksi. On peri-inhimillistä että ajatuksemme muodostuvat ryhmässä -- ja ovathan myös se kieli ja ne käsitekoneistot, joiden avulla ajatuksemme saavat muotonsa, nimenomaan yhteistä omaisuutta, ei kenenkään yksityistä -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- mutta demokratiassa ajatustemme on oltava omiamme, muuten kysymyksessä eivät ole ajatukset eikä demokratia.
Vain kehittymättömissä ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä ajatukset ovat "yhteisiä" -- niitä ei varsinaisesti "ajatella", vaan ne ovat ryhmävahvistautumisen välineitä, samanlaisia ryhmäreaktioita kuin ovat sosiaalisesti sitoville yhteisöille -- jollaisia ovat yhtä lailla esimerkiksi uskonnolliset fundamentalistiryhmät kuin myös murrosikäisten jengit -- ominaiset normatiiviset, ulkoaohjaavat kunnian- ja häpeäntunnot.
"Yhteiset" ajatukset ovat itse asiassa tunnustuksellisia dogmeja, ja juuri tunnustuksellisuus on se piirre, joka on kaikelle demokraattisuudelle aivan vastakkainen. Siellä missä tunnustuksellisilla "totuuksilla" ryhmäsidonnaisessa yhteisössä vahvistetaan samoinajattelevien keskinäistä riippuvuutta, siellä ei demokratiasta vielä pitkään aikaan ymmärretä mitään.
3.
Olipa naiivia tai ei, on pakko sanoa, ettei demokratia tule toimeen ilman totuutta ja totuuden kunnioittamista.
Kaikki tietävät, että totuus on jokaisen sodan ensimmäinen uhri, mutta harvempi kai on paneutunut pohtimaan, mistä kaikesta siinä on kyse. Uhri ei synny sattumalta eikä silmänräpäyksessä, vaan useimmiten kuin vaivihkaa sodan uhkan kasvaessa ja konkretisoituessa. Jos kansakunta kokee suoranaista ulkoista uhkaa, sodanuhkaa, sen sisäiset erimielisyydet häipyvät taka-alalle, ja kaikkien mielen täyttää yhteinen pelko ja huoli. Silloin käynnistyy rivien tiivistymisen prosessi, joka kaikkiin ihmisyhteisöihin on lajityypillisenä sisäänrakennettu ja ohjelmoitu.
Tämä prosessi on yhteiskuntailmaston muutosten osalta nopeasti kuvattavissa. Yksimielisyys, yksiarvoisuus ja yhdensuuntaisuus vahvistuvat, eri mieltä olevat vaiennetaan, vahvat johtajat astuvat esiin ja yleinen ilmapiiri militarisoituu. Valtasuhteet korostuvat, käskyvaltaisuus syrjäyttää keskustelun, ja vaikka päätöksenteko näennäisesti muuttuu tehokkaammaksi, päätösten laatu huononee, koska yksilöllistä kriittistä järkeä ei enää ole käytettävissä.
Kyseessä on siis tosiasiassa taantumisprosessi -- kriisiytyessään yhteiskunta ottaa kehitysaskelia taaksepäin takaisin alkukantaisen valtahierarkian rakenteisiin. Jos nyt lakataan puhumasta sodasta ja totuudesta sodan ensimmäisenä uhrina, ja jos siirrytään puhumaan vastaavanlaisesta yhteiskunnan sisäisestä kriisiytymisestä -- josta tosiasiassa on kyse jopa tällaisten hyvin kiihkeitä tunteita pintaan nostattavien laajojen yhteiskunnallisten "keskustelujenkin" kohdalla -- jäljelle jää vain yhä selvemmin se, että myös näissä kriisitilanteissa totuus pyrkii pikemminkin sulkeutumaan kaiken keskustelun ulkopuolelle kuin ylläpitämään jatkuvaa väittelyä ja epävarmuutta yhteiskunnan julkisessa "ilmatilassa".
Tästä meidän tällä hetkellä mielestäni pitäisi olla huolissamme. Meidän pitäisi tehdä kaikki mahdollinen jotta keskustelua ei mikään nyt tyrehdyttäisi, ei ennen kuin jokainen Alppilan tapaukseen liittyvä kivi olisi käännetty ja kaikki mikä asiaan liittyy tulisi kaivetuksi pinnan alta pinnalle. Se on ainoa tie jota demokratia voi kulkea. Toinen vaihtoehto on se, että annamme kannanottojen sementoitua -- jolloin lopulta jokin yhteiskunnan valtainstanssi paketoi koko keskustelun omaan "auktorisoituun" totuuteensa, jonka arvosteleminen tarpeen vaatiessa kielletään sensuurin ja vaikkapa "vihapuheiden" sanktioiden kautta.
Kun apulaisvaltakunnansyyttäjä Kalske ilmoitti "ottavansa oma-aloitteisesti" Alppilan koulun tapahtumat harkintaansa, alkoivat hälytyskellot päässäni soida. Heräsi heti joukko epäluuloisia kysymyksiä -- mitä tähän asiaan liittyy sellaista, että se nostetaan pois normaalista käsittely-uomasta? Onko kyseessä se että päiväkohtainen arkinen kriisitilanne -- opettaja poisti niskuroivan oppilaan ulos koulun ruokalatiloista -- käännetään käsitteellisesti niin, että mahdollisten oikeudettomuuksien tutkimisen sijasta asian laatu, sanon tämän uudestaan: asian laatu muutetaan yhteiskuntapoliittiseksi? Jos näin on, mitä se kertoo oikeusjärjestelmästämme, mitä yhteiskunnastamme? Mitä demokratiastamme?
 |
| Yksilöllinen tietoisuutemme on vain jäävuoren huippu |
4.
Kun totuus katoaa yhteiskunnan taantuessa, asia voidaan muotoilla myös käänteisesti: totuudelle ominaista on se että sitä tuotetaan yksilöajattelulla. Totuuksia syntyy yksilöllisen kriittisen ajattelun kautta ja ne saavat merkityksensä yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Edes tiede ei kehity pelkästään todistelemalla totuuksia, vaan nimenomaan kritiikin ja vallitsevien totuuksien falsifioinnin kautta.
On tärkeää nähdä, että yksilöllinen kriittinen ajattelu on tiedollisten totuuksien edellytys. Yksilöllisyys täytyy vieläpä käsittää nimenomaan yksilöllisenä eriytymisenä, irtisanoutumisena kaikista laumavaikutuksista. Kriittisyys mahdollistuu vain aivan tietynmuotoisen epäsosiaalisuuden kautta. Joukkosuggestioista on sanouduttava irti, yhteisöön on otettava kriittistä etäisyyttä -- monet mielipiteilijät monissa erityisissä asiayhteyksissä tajuavat tämän vaistomaisesti ja nimittävät itseään "toisinajattelijoiksi" tai "itsenäisiksi ajattelijoiksi", tms -- mutta asian koko taustakuvio kannattaisi myös tehdä selväksi.
Kokonaiskuva on nimittäin käsittääkseni aika selvä. Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, ja alkulaumoissa vallitsi ehdoton sosiaalinen sidonnaisuus. Yksilöllistyminen ja eriytynyt yksilöminuus ovat kulttuurievoluution ja kehityksen tuotetta. Kehityskuvaan kuuluu kitkattomasti tosiasia, että kriittinen ajattelu merkitsee aina yksilön asettumista jossain mielessä poikkiteloin yhteisönsä kanssa. Samaan kehityskuvaan kuuluu tosiasia, että kaikki inhimillinen kehitys on aina ollut vähemmistövetoista, yksilöistä, harvoista edelläkävijöistä lähtevää.
Tämä suuri kehityskuva on mielestäni olemassa, vaikka niin monet kognitiotamme koskevat erilliset seikat tekevät kuvasta monimutkaisen. Sanotaan että aivomme eivät ole tietokone, vaan monen monta tietokonetta, jotka voivat toimia yksin, jonossa, yhdessä -- kaikilla mahdollisilla ja ehkä mahdottomillakin tavoilla. Kuitenkin kaikkien rakennekuvien taustalla kaikkein olennaisin -- olemuksellisin -- ihmistä koskeva totuus on, että ihmissuku on kehittynyt hyvin ryhmäsidonnaisista alkulaumoista aina individualistien moniarvoisiin demokratioihin, ja jokainen yksilö kasvaa syntymän jälkeisestä symbioosista lopulta autonomiseksi aikuiseksi yksilöksi.
Tai kasvaa, mikäli kasvaa, tai mikäli hänen yhteisönsä sallii ja suosii sitä että yksilö itsenäistyy ja terävöityy kriittisessä mielenlaadussaan. Me voimme nyt tässä yhteydessä antaa yksilöllistä kasvua, kehitystä ja avointa keskustelua sallivalle ja vaalivalle yhteisölle nimen: se on demokratia. Meidän on jatkuvasti tehtävä valintaa: pidämmekö arvossa demokratiaa, ylläpidämmekö niitä yksilöllisen kriittisyyden, avoimuuden ja kansalaiskeskustelun edellytyksiä jotka ovat demokratialle välttämättömiä, vai sallimmeko yhteiskuntamme sulkeutua valtaorganisaatioiden hierarkiaa sementoivaan suuntaan -- jolloin kohta elämme itse oman valtansa ja koskemattomuutensa oikeuttavien "makthavare-viranomaisten" sulkeisjärjestyksessä.
5.
Kansalaiskeskustelun -- ihan kaikenlaisen rajoittamattoman kansalaiskeskustelun -- hyvänä vaikutuksena voitaisiin noteerata se, että keskustelussa monenlaisten ja uusienkin näkökulmien esilletulo mahdollistuu. Näin ainakin mikäli keskustelijat ottavat oman roolinsa oikein ja oman kantansa julistamisen sijasta käyttävät mielipiteilyä hyväkseen lisänäkemysten keräämisessä ja omien käsitystensä kehittelyssä.
Laajat kansalaiskeskustelut vasta mahdollistavat sen että kaikki mahdolliset asiaan liittyvät perspektiivit aukeavat. Toinen vaihtoehto on se mihin valitettavasti täälläkin tämän Alppila-keskusteluaiheen yhteydessä törmätään: kovin monet ovat halukkaita vaatimaan että kansalaiskeskustelu pitäisi tyrehdyttää kunnes jokin "auktorisoitu selvitys" asioista viranomaistaholta saadaan. -- Tällainen "vaikenemisen" tai "puhumattomuuden" kulttuuri ei ole vain huono vaan vaarallinen tie.
Sen lisäksi että vasta laajassa kansalaiskeskustelussa kaikkien asiaan liittyvien näkökohtien on mahdollista tulla esille, tämä keskustelu -- ja voisi sanoa: vain tämä keskustelu, vain laaja kansalaiskeskustelu -- myös asettaa odotuksia ja viimekädessä kriteereitäkin sille mitä niin sanotulta "auktorisoidulta selvitykseltä" odotetaan. Eli keskustelu muodostaa kysymyksiä joihin tarvitaan vastauksia -- ja asettaa niin muodoin yhtäältä myös laatuvaatimuksia viranomaistyölle -- alkaen poliisin tekemistä kuulusteluista ja tietojenkeruusta, syyttäjän harkinnan kautta oikeuden käsittelyyn, jossa vasta ensimmäinen varsinainen "auktorisointi" tapahtuu.
"Auktorisoiminen" on asiana olemassa vain mikäli kyseessäoleva selvitys nauttii yleistä auktorisointia. Sitä se ei voi nauttia, ellei selvitystyöllä tuoteta tositietoa joka koskee juuri niitä kysymyksiä joita kansalaiskeskustelu on nostanut esiin. Unohdamme usein, että lakien ja lainkäytön on nautittava yleistä luottamusta jotta ne ylimalkaan voisivat toimia yhteiskunnallisen legitimaation lähteenä. Laki jota ei kunnioiteta ei voi olla laki, vaan tarvitsee muuttamista.
"Puhumattomuuden kulttuurin" varjelemisen sijasta kannattaa siis pikemminkin kannustaa mahdollisimman monipuoliseen kansalaiskeskusteluun. Sen sävyjen monipuolisuudesta pitää pitää huolta -- vaarallista on vain se jos keskustelu yksipuolistuu suuntaan tai toiseen.
-------------------------
Lisäyksiä:
Vaikka itse tapahtumassa ei ollut kyse paljon mistään, silti uutisointi on osunut johonkin merkitsevään kipukohtaan, koska asiasta noussut kohu on niin valtava. On hieman epäselvää missä täsmälleen ottaen tuo kipukohta sijaitsee.
Se mitä itse haluaisin kaivaa esiin ja korostaa on, että keskustelussa -- ja siinä että keskustellaan -- on kyse yhteiskuntamme tärkeimmistä tekijöistä: demokratiasta, ihmisoikeuksista, sananvapaudesta. Sanonko tämä vielä kolmannenkin kerran: Alppilan tapauksesta käytävässä keskustelussa on kyse yhteiskunnan perustekijöistä, sellaisista asioista kuin demokratia, ihmisoikeudet ja sananvapaus.
Ja ihmettelen kovasti ellei tätä yleisemmin tajuta. Että todellakin kuvitellaan että keskustelussa olisi kysymys vain siitä mistä itse ruokasalin tapahtumissa on kysymys. Ruokasalissahan ei ollut kyse muusta kuin esimerkiksi äkkinäisestä reagoinnista tavalliseen arkiseen, sanoisin että jopa jokapäiväiseen ja toistuvaan tilanteeseen.
Kun apulaisvaltakunnansyyttäjä ottaa asiakokonaisuuden "suojelukseensa" se ei suinkaan tapahdu siksi että joku opettaja on ruokasalissa reagoinut tavalliseen arkiseen tilanteeseen.
Ihmettelen kovasti lehdistömme aivan totaalista halvaantumista tämän yksityiskohdan käsittelyssä. En ole missään mediassa nähnyt yhtään kriittistä kommenttia tämän apulaisvaltakunnansyyttäjän erikoislaatuisen eleen johdosta. Aivan kuin asia ei olisi aivan poikkeuksellinen -- ja aivan kuin asiaa liittyviä poikkeuksellisia piirteitä ei joko haluttaisi tai uskallettaisi kaivaa esille.
Suomalaismedia, hoi!!! Mihin tabuun on nyt törmätty? Mihin kaikki tapauksen taustaiedot on haudattu? Missä viipyy kriittinen arvio tästä viranomaistoimesta? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei syvennetä? Ketä suojellaan, paitsi tietysti korkeita vallanhaltijoita? Eikö kukaan millään lailla tunne edes tarvetta perustella tai puolustella tätä valittua "puhumattomuuden kulttuuria"? Median itsekritiikki, ohoi!!!
----------------
Kuten monet kommentoijat ovat minissa keskusteluissa jo todenneet, on herännyt epäilys -- niiden piirissä jotka ovat kaivelleet esiin tietoa tapahtumaan osallistuneen lapsen taustoista (sekä isästä, että äidistä) -- että tapaukseen liittyy elementtejä jotka tekevät siitä erittäin räjähdysalttiin. Ainakin mitä sen poikimaan nettikirjoitteluun tulee. Yhtään tarkempia yksityiskohtia ei sensuurin pelossa uskalleta kirjoittaa.
Kyse on siis totuuden peittelystä, kun kaikkia puolia asiasta ei voida tuoda esille. Nyt suojellaan muita kuin suomalaisia? Ja mikäli potkut saaneen opettaja Antti Korhosen kohtalo vahvistetaan, hänestä tehdään yhdenlainen sijaiskärsijä. Mille alttarille opettaja uhrataan? Monikulttuurisuuden tabulle?
Vai onko tässä maahanmuutto- tai toiskulttuurisuusongelmien ohessa kyse enemmänkin koulumaailman sisäisistä poliittisista sekä hyvä-sisko kytköksistä. Sellaisiin on vihjattu. Viralliset lausunnot koskevat koulurauhaa, ja niiden niukkasanaisuus kertoo siitä ettei kaikkea kerrota. Kouluviranomaiset eivät ainakaan pidä varauksettomasti kaikkien "omiensa" puolta -- he pitävät vain omiensa puolta. Myös virkamenettelyt on kyseenalaistettu. Ne alkoivat täysin käsittämättömästä työsuhteen purusta, johon ei kukaan täysijärkinen purun mahdollisen laittomuuden vuoksi lähtisi ilman jotain suurempaa agendaa.
Kalskeellakin olisi tässä tapauksessa paljon tärkeämpää tutkittavaa ja selvitettävää kuin opettajan toiminta, joka pahimmillaankin oli vähäpätöinen rike, ja aivan eri tasolla työsuhteen purkuun nähden. Purun syyt ja taustat tosin voivat hyvinkin paljastaa paljon vastauksia siihen miksi siellä kouluissa ei työrauhaa saada pidettyä.
 |
| Erityisopettaja Antti Korhonen |
-----------------
Olen itse osallistunut koulukeskusteluihin enemmän tai vähemmän aktiivisesti aina peruskouluun siirtymisen ajoilta 70-luvulta lähtien. Neljännesvuosisadan aikana omat neljä lastani kävivät koulunsa, ja matkan varrella muutamaan otteeseen tuli osallistuttua muutaman koulun pelastusoperaatioihinkin.
Tietyt asiat koulussa ovat olleet vuosikymmeniä täysin samassa pisteessä -- sellainen on esimerkiksi koulukiusaaminen. Olen kuullut useamman uuden opettajasukupolven toistavan samat fraasit asiaa koskien. Toinen on tämä: "Onneksi meidän koulussamme ei tätä ilmiötä paljonkaan esiinny." Toinen tämä: "Onneksi nykyään myös osataan tehdä kiusaamiselle jotain."
Jotkut asiat ovat myös juurtuneet syvälle nykyiseen peruskouluun sen syntyvaiheista lähtien. Minulla on selvät mielikuvat siitä miten vastentahtoisesti osa opettajakunnasta omaksui uuden peruskoulun. Monet entiset oppikoulunopettajat kokivat hyvin katkerina arvonsa alentuneen ja kävelivät uuden koulun käytävillä kädet taskuissa nyrkkiin puristettuina.
Yhä vielä samoja äänensävyjä kuulee siellä missä opettajien kasvatusvastuu ja rooli alansa asiantuntijoina asetetaan vastakkain. Jälkimmäistä painotetaan yhä kipein ja tärkeilevin tunnoin. Sitä todella yhä tapahtuu.
Peruskouluun siirtymisen yhteydessä tehtiin esimerkiksi se virhe, että oppikirjat uudistettiin tietosilppua sisältäviksi tietokatalogeiksi -- jollaisia ne edelleenkin ovat. Tieto on nyt "tositietoa" -- ja valitettavan usein vain irtotietoa ilman mitään kehyksiä joissa sellainen asia kuin "totuus" ylimalkaan saisi merkityksensä.
Tämän tiedon laatutekijän muuttamisen tarkoituksena ilmeisesti oli jotenkin korostaa "asiatiedon" roolia, tms -- en ole toistaiseksi tavannut yhtäkään oppikirjantekijää joka olisi osannut selittää miksi tiedon formaatteja tuossa yhteydessä ylimalkaan haluttiin kosmeettisesti ehostaa -- mutta seuraukset olivat katastrofaalisia.
Nimenomaan "irtotieto" eli kaikenlainen irtosälä toimi hyvin kun katkeroituneet opettajat halusivat todistaa ennakkoluulonsa yhteiskoulun toimimattomuudesta oikeiksi ja erottivat uutta oppisisältöä hyväksikäyttäen hyvät oppilaat huonoista. Hyvät ahkerat oppilaat oppivat epämielekästä tietoa ulkoa, huonot eivät jaksaneet siitä kiinnostua.
Myös tällaiset seikat nähdäkseni lisäsivät sukupuolittumisen vaikutuksia uudessa peruskoulussa. Tiedolla on laatutekijänsä, ja jos nämä laatutekijät ovat olemuksellisesti sukupuolisidonnaisia, ne jäävät niin vaikeasti määriteltäviksi, ettei yhteistä ylisukupuolista näkemystä niistä pystytä mitenkään saavuttamaan.
Sukupuolittuminen on yksi näkökulma koulun kasvavaan kriisiin. Siinä on siis kyse myös oppisisällöistä -- tiedon laatutekijöistä, jotka sitten viimekädessä vaikuttavat kaiken yhteiskunnassa legitimaatiota nauttivan tiedon laatuun -- ei vain siitä että opetustoimi on alana naisistunut. Pitänee paikkansa myös virastotasolla, ei vain opettajanhuoneissa.
Toisaalta koulun kriisissä on kuitenkin kysymys ennen muuta vuosisataisen yhtenäiskulttuurin synkästä perinteestä -- kirkko, koulu ja kasarmi ovat ne yhtenäiskulttuuri-instituutiot johon esimerkiksi kiusaamisilmiöt ovat keskittyneet.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei vieläkään kiinnitetä tarpeeksi huomiota siihen, että oman koulumme ongelmat ovat olemuksellisesti oman yhtenäiskulttuuriperinteemme ongelmia -- ne ovat historiallisesti alistetun kansan asenneongelmia. Vaikka herrakansat ovat lakanneet meitä suoranaisesti alistamasta, hallintoperinteessämme elää alistamisen ja alamaisasenteiden taakka edelleen.
En tiedä mitä kouluissa voitaisiin tehdä sellaisten ongelmien kuin sukupuolittumisen, väärien tiedon laatutekijöiden tai kurin hajoamisen suhteen. Mutta sen tiedän -- ja olen aika usein ääneen sanonutkin -- että tarvitsisimme jonkinlaista laajamittaista kansallista psykoanalyysia jotta pystyisimme näkemään oman pahan olomme ja yhteiskuntaamme kalvavien kaksijakoisten ajatteluperinteiden syitä ja syntyjä syviä nykyistä paremmin.
--------------------------------
Instituutioilla on jatkuvuutensa, perinteensä -- ja ne ovat ikään kuin itse itsensä oikeuttavia, omalla painollaan voimassa olevia ja pysyviä. Emme pysty edes suurilla ajatuksilla pesemään instituutioita puhtaaksi niihin historiallisesti pesiytyneistä sairauksista.
Juuri tämä oli se opetus, jonka itse olen osallistumisesta koulukeskusteluun saanut. Juuri tämä oli se ilmiö joka niin vahvasti vaikutti ja tuli esiin uuden peruskoulun syntyaikoina -- opettajien itseidentiteetti ei uudestisyntynyt kouluihanteita vastaavalla tavalla.
Yhtenäiskoulussa suuret ajatukset -- suuri ihanteellisuus -- ja vanha instituutio törmäsivät katkeralla tavalla toisiinsa. Historiallisen vitkan sitkeyttä osoittaa se, että todellakin yhä vieläkin kuulee joidenkin -- sanoisinko kaikkein skolastisimpien -- opettajien suista nuo samat aineopettajan erityisasiantuntemusta korostavat painotukset.
Koulussa elää tällä hetkellä juureton irtotieto jota irtotiedon hallintaan erikoistuneet aineopettajat vaalivat. Ei ole ihme että kaikki sivistyksemme vähitellen on muuttunut "oppineisuuden osoittamiseksi".
Ja yhä vähemmän sitten ymmärretään tällaisia historialliselta pohjalta nousevia instituutiosairauksia, jollaisia esimerkiksi koulun sukupuolittuminen ja kurin hajoaminen ovat. Niihin yritetään kehittää ratkaisuja jonkin konsulttitasoisen, kulloinkin ihasteltavana olevan pinnallisen käsite-ismin keinoin.
Konsulttiopeissa ylimalkaan on se ominaisuus, että niistä innostuneimpia ovat konsultit itse -- eikä niihin liity muita tosiasiallisia vaikutuksia kuin saman -- ihmiselle lajityypillisen -- etologisen toimintadraivin ja innostuksen tartuttaminen yhä uusiin bisnes-, anteeksi, toimihenkilö-, anteeksi, opettajasukupolviin.
Instituutiot taistelevat todellista muutosta vastaan ja suorastaan rakastavat näennäismuutoksia. Se sopii koulussa opetettavaan pintatietoon. Lukion oppikirjojen jatkuva vuosittainen markkinaruljanssi on tosiasiassa kouluinstituution pienoismalli.
 |
| Leijona miekkoineen tuli kuvaan |
--------------------------
Kuten Heikki Hyötyniemi kommentoi, apulaisvaltakunnansyyttäjän puuttuminen asiaan ylitti jonkin ratkaisevan kynnyksen. Tämä ei ole enää mikään normaali kouluhäiriköinti. Nyt vaaditaan kaikki tosiasiat esiin ja peliin.
Tämä on minustakin se seikka, joka tarvitsee ehdottomasti koko demokraattisen yhteiskunnan huomion -- nyt hälytyskellojen tulisi soida aivan raivokkaasti ja kaikkialla. Jos elämme demokratiassa, oikeudellisten kysymysten tulisi pysyä oikeudellisina kysymyksinä ja esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan maahanmuuttopolitiikkana.
Nyt tarvitsemme avoimuutta, joka vain voi taata varmuuden siitä, että meillä ei käytetä oikeutta politikoinnin välikappaleena. Asialla ovat nyt maan korkeimmat oikeusviranomaiset ja heiltä on lupa odottaa moitteetonta asioidensa hoitamista.
Sitä sopisi odottaa myös medialta -- esimerkiksi tai erityisestikin yhteisesti omistamaltamme YLE:lta. Sen journalististen otteiden pelokas varovaisuus on jokseenkin käsittämätöntä. Meillä olisi paljon oppimista siitä miten maailman laatuluokkaa oleva media toimii. Kun Margaret Thatcher kuoli, meillä raahattiin tv-kameran eteen Pertti Salolainen, jonka merkillisiä imeliä mielistelypuheita katsojalle sitten tarjottiin.
Samaan aikaan todellinen laatulehti The Guardian kirjoitti Thatcherista kriittisen pääkirjoituksen, ja toinen ansiokas brittilehti The Independent julkaisi kitkerän kolumnin ex-pääministeristä.
Meillä "hyvät tavat" ovat usein pelkkää ulkoaopittua auktoriteetin kunnioittamista. Onko sekin koulun vaikutusta, hyvin kyseenalainen ansio. Käytöksestä kymppi kilteille kansalaisille. Demokratia on kuitenkin järjestelmä, jossa vallanpitäjien tulisi nauttia kansalaisten luottamusta eikä kunnioitusta.
Se kunnioitus syntyy sitten niitä kohtaan jotka ansaitsevat luottamuksen. Myös kurinpitäjistä kunnioitettuja ovat ne joihin luotetaan -- eivät ne, jotka laativat sääntöjä mutta eivät ole itse mukana tilanteissa joissa sääntöjä tarvitaan.
-----------------------------
Psykoanalyysi -- myös se "kansallinen psykoanalyysi" jota olen teksteissäni vaatinut -- on todellakin olemuksellisesti prosessi, kasvuprosessi, jossa sitä tiedostamatonta (johon ei voi päästä käsiksi) hierotaan pinnalta, tiedostetusta. -- Juuri näin asia pitää ilmaista.
Tiedostamattomassa vaikuttavat historian institutionalisoimat ja jokaisen tähän maahan, sen kieleen ja kulttuuriin syntyneen jo ajattelunsa alkuasetuksiksi omaksumat "meemiset" perinnöt. Historian petaamia ovat kaikki suomalaiskansalliset asenteemme ja ajattelutapamme.
Suomalaiskansallisen historian on täytynyt olla poikkeava. Muuten ei näin poikkeavaa lopputulemaa voisi olla.
Suomalaisten aggressio, perheväkivalta- ja itsemurhatilastot ovat olleet synkkiä, työpaikka- ja koulukiusaamisessa olemme eurooppalaisittain huipulla, koululapsemme ovat oppimistuloksissa maailmanluokan menestyjiä mutta viihtyvät koulussa ennätyshuonosti, sosiaalivirkailijamme kohtelevat asiakkaitaan kahdeksan kertaa tylymmin kuin pohjoismaiset kollegansa, tunnemme projektiivista ryssävihaa enemmän kuin mitä N-liiton miehittäminä olleissa maissa tunnetaan -- vain kosovolaiset tuntevat sitä suomalaisiakin enemmän -- ja kansantautinamme on masennus, jota jo suomenkieliset koululapsetkin tuntevat.
Puhumattakaan sitten siitä, että on todellinen maailmanennätys, kun muutaman prosentin kielivähemmistö voi "demokraattisessa" maassa pakottaa enemmistön opettelemaan oman kielensä. Se on todellinen maailmanennätys.
Suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuudet, dualismit -- kuten juopa hallitsevan eliitin ja ns. tavallisen kansan välillä -- ovat poikkeuksellisen jyrkät, kuten jo Erik Allardt totesi. Olemme siinäkin suhteessa aivan poikkeuksellisia.
Mikään tällaisista tilastollisista tosiseikoista ei selity muuten kuin meille kansana ominaiseen vahvaan psyykkiseen dualismiin palauttamalla. Psyykkinen dualismi taas selittyy vain vuosisataisella historiallisella kahtiajaolla erikieliseen hallintoeliittiin ja kansaan.
Suomalaisten kansallinen erityislaatuisuus on mielestäni vain vuosisataisen alistamis- ja alistumishistorian kautta selitettävissä. Siksi tarvitsisimme tuota kansallista psykoanalyysia -- ja se voi toki olla niin tutkimuksen kuin kansalaiskeskustelun ja myös itseanalyysin muotoista -- siis oivalluksia omien ajatuspremissien ymmärtämiseksi.
-----------------------------
Voin hyvin kuvitella, että tässä maassa jossain virkapöytien takana tai vallan kabineteissa on moniakin ihmisiä, jotka ovat valmiit kiroamaan tämän blogin -- ja varmaan ison osan Alppilan tapausta koskevaa muutakin kirjoittelua. Se ei liity vain siihen, että koulu yhtenäiskulttuuri-instituutiona on edelleen tiukasti sisäänlämpiävä laitos, eräänlainen valtio valtiossa -- koulussa vallitsevat sen omat lait, ja myös kaikki "oikeudenkäyttö" pyritään pitämään koulun sisäisenä asiana.
Se on sairas asiaintila. Niin sairas, että ulkopuolelta -- niin sanotusti laatikon, tai, sanokamme vielä ikävämmin, häkin tai vankilan ulkopuolelta -- katsoen on aika mahdotonta nähdä koulumaailmassa mitään tervettä.
Me jotka haluaisimme näitä asioita käsiteltävän avoimemmin olemme jostain syystä automaattisesti jonkinlaisessa altavastaajan asemassa. Ikään kuin meidän pitäisi pyytää anteeksi jokaista asiaa koskevaa kysymystämme -- ja ikään kuin meidän olisi jopa medialta ja tiedonvälitykseltä anottava ja rukoiltava edes joitakin pieniä tiedonmurusia siitä mitä valtakunnassamme tapahtuu ja miksi.
Tämä on hämmästyttävää. Ainakin se hämmästyttää minua itseäni. Mikä oikein on roolini tässä elämässä -- tässä maassa johon olen syntynyt ja jossa olen kasvanut? En ehkä ole "makthavare-vallanpitäjille" kelvollinen kansalainen? Haluaisin suiden aukeavan siinä missä niitä niin monet pitävät ne nyt kiinni. -- "Ole hiljaa ja tottele!" Niin on toki sanottu minulle ennenkin, hyvinkin usein.
Voi olla monia tapoja määritellä ero valtaeliitin ja alamaisen välillä. Yksi suosimani tapa on sanoa, että vain eliitillä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä.
Mutta kysymys siitä miksi -- tai miten on mahdollista -- etteivät monet eliitti-ihmiset itse pysty kyseenalaistamaan valtaa jota käyttävät, on kyllä häkellyttävä. Ilmeisesti "valta" on olemuksellisesti jotain jonka sisäistäminen ikään kuin mädättää ihmisen välittömästi.
Sen olen huomannut, että vallanpitäjät tukevat toisiaan kuin ainakin tunnustukselliseen sisäänlämpiävään sisäpiiriin kuuluvat -- ja ehkä sekin on jonkin vallan ominaisuus, siis sosiologinen ominaisuus. Ja toinen yhtä olemuksellinen ominaisuus on se, että ihan primitiivisistä kulttuureista lähtien kaikki pyhä -- tabunomainen -- tieto on ollut nimenomaan salatietoa. Valta ja salailu kuuluvat ja sulavat yhteen.
Valtaeliitti saattaa mennä joissakin asioissa miten pitkälle tahansa, jopa hirttäytyä täysin järjettömiin menettelyihin, mutta kukaan siitä joukosta ei nouse pystyyn ja sano selvästi: "Ei! Minä en halua olla mukana tällaisessa!"
------------------------
