 |
| Muukalainen takaa tähtien aikamatkalla menneestä tulevaan |
Jonkun pitäisi kertoa kansallisvaltion tarina. Alusta loppuun. Ei se kauhean pitkä ole. Pitäisi tehdä se nyt sen raunioilla, ikään kuin haudan partaalla, muistoksi. Kyllä se sen ansaitsisi. Ei se niin huono ollut.
Sitä ei tarvitse aloittaa antiikin kreikkalaisista. Heillä ei ollut kansallisvaltiota. Heillä ei ollut paljoa muutakaan siitä mitä kuvittelemme heillä olleen, kuten demokratiaa. Tai oli heillä demokratia, mutta se oli heidän demokratiaansa, valikoidun populan harrastus, jossa ei esiintynyt edustuksellisuuden ideaa. Koska heidän myyttis-ideainen ajattelulaatunsa oli muutenkin jotain, jota me vain vaivoin voimme käsittää, heidät kannattaa jättää omaan historialliseen hautaansa.
Keskiajalla parhaat älyt saattoivat epäillä omaa olemassaoloaan. Siitä on kansallisvaltion tarina mukava aloittaa. Eurooppalainen uusi aika puhkesi esiin kun mies nimeltä Descartes oivalsi: "Ajattelen, siis olen olemassa." Läpi koko keskiajan ihmiset olivat eläneet ikään kuin unessa, jossa aika oli pysähtynyt ja minäpersoona enemmän fyysisesti olemassa kuin psyykkisesti valveilla. Nyt syntyi tajuntaan Subjekti, minä, joka ihan ensimmäiseksi osasi ratkaista omaa olemassaoloaan koskevan ongelman.
Sen jälkeen historiassa Minä ja Maailma ovat asettuneet vastakkain. MinäSubjekti on tarkkaillut maailmaa, ja tarkastelun kohteena oleva todellisuus on Objektivoitunut. Noin neljänsadan vuoden kuluessa Minä on kehittänyt individualismin, yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratian. Vastaavasti Objektivoituneen todellisuuden puolella ovat kehittyneet empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Mitään tällaista ei ihmisen historiassa ollut tapahtunut koskaan aiemmin eikä missään muualla. Vaikka ihmisellä on kautta aikojen ollut erilaista tiedollista harrastusta, vasta eurooppalaisella uudella ajalla naksahtivat yhteen ne kognitiiviset komponentit, jotka mahdollistivat demokratian ja luonnontieteiden kehittymisen.
Kun Galilein edustama uusi kopernikaaninen ajatteluparadigma lanseerautui, myös eurooppalaisen kulttuurin keskus, Ranskan hovi omaksui sen. Aurinkokuningas Ludwig XIV sai lisänimensä siitä että oli loistavinaan hovin keskuksena jonka ympärillä muut korkea-arvoiset pyörivät. Pari Ludwigia myöhemmin demokratian asiaa ajavat vallankumoukselliset katkaisivat kuninkaan pään merkiksi monarkian kuolemasta. Se oli sen pyörityksen loppu.
Suuressa ja vähän epäselvässä rytinässä, jossa monarkia hajotettiin, oli paljon kaikenlaisia aineosia valtiontalouden kriisistä alkaen, mutta lopputulemana oli uusi hallitusmuoto, kansanvalta, uskonnon ja valtion erottaminen, tukku yksilönvapauksia ja ensimmäinen ihmisoikeuksien julistus.
Se oli alku kansallisvaltioiden ajalle. Olemassaolleet monarkiat metamorfoituivat hyvin vähitellen sellaisiksi. Kansallisvaltioajattelu oli valistusvuosisadalla yksilöajattelun projektio -- tämä on asia jonka täyttä merkitystä emme sitten niin mitenkään jaksa tajuta. Esimerkiksi yksilönvapaudet ja -oikeudet voivat aidosti toteutua vain kansallisvaltiossa. Niin sanotut ihmisoikeudet ovat individualismin ja kansallisvaltion ominaisuus. Historian isossa kuvassa näemme jopa kansallisvaltioiden kastajaisia, kun niille annettiin ihmisen nimiä. John Bull, Svea-mamma. Uudesta mantereesta tuli Setä Sam, tiedättehän sen haaskalinnun näköisen äijän.
Monet hengenmuodot toistivat uuden ajan eriytyneen ja dynaamisen Minän projektioita Objektiivoituvassa todellisuudessa. Leibniz oli se nerollinen henki, joka sielutti todellisuuden syysuhdeajattelulla. Se asia kannattaisi jokaisen ajatella läpi. Kun järki sanoo, että kaikella on syynsä, ja kun syy johtaa aina väistämättömään seuraukseensa, voisiko maailmassa mikään asia olla toisin kuin mitä se on? Se olisi järjetöntä. Niinpä me elämme ainoassa mahdollisessa maailmassa, siis parhaassa mahdollisessa maailmassa. Tätä Leibnizin opin kärjistymää valistusfilosofi Voltaire pirullisesti irvaili maailmankirjallisuuden nerokkaimmassa satiirissa "Candidessa".
Mutta Minä ja Maailma, yksilö ja yhteiskunta, muodostivat yhteneväisen kuvion myös mm. liberalismia edeltäneessä fysiokratia-ajattelussa, Rousseaun valtioruumis-ideassa ja Ranskassa matkailleen skotti Adam Smithin muotoilemissa talousopeissa, joissa terveen talousruumiin Näkymätön Käsi korjailee väärät hinnanmuodostukset ynnä muut häiriöt kohdalleen.
Kun syysuhdeajattelu ei ollut kovinkaan kehittynyttä, ja kun käsitykset yhteiskunnasta ja valtiosta olivat vain karkeita yksilömielikuvien projektioita, eivät kansallisvaltiot ehkä saaneet parhaita mahdollisia eväitä omalle nousulleen, joka tapahtui varsinaisesti 1800-luvulla. Aikaa Napoleonin sodista ensimmäiseen maailmansotaan on joskus sanottu Euroopan rauhanomaisimmaksi ajanjaksoksi, ja totta onkin, että erinäisistä verenvuodatuksista huolimatta kansakuntien tarmo tuolloin suuntautui pääasiassa sisäänpäin, sisäisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen mukanaan tuomiin ongelmiin.
Kansallisvaltion puitteistus muodostui perinnäisistä asuma-alueista, yhteisestä kielestä ja omaa ominaislaatua hakevasta itseidentiteetistä. Tämä jälkimmäisin on jännittävä käsite, siinä edelleenkin läpäisevät toisiaan yksilö- ja yhteisöidentiteetit. Psykologiset tekijät solmivat kytkentöjä sosiologisiin tekijöihin -- ja jos kummatkin vahvistavat toisiaan jollain sairaalla tavalla, jälki on hirvittävää. Tällaisen yksilö-yhteisö resonanssin viimeinen näytös oli Hitlerin Kolmas valtakunta, jonka tunnushuudossa "Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" yksilö- ja yhteisömielteet täydellisesti läpäisivät toisiaan.
Kansallisvaltiolle oli ominaista myös oma raha. Valtion keskuspankki toimi raha-auktoriteettina säätäen liikkeellä olevan rahan määrää, lainoitusta ja valuuttakursseja. Koska rahankierto luo kansantalouden ja vastaa valtioruumiissa verenkiertoa, on selvä että kansallisvaltio lakkaa olemasta ja kuolee, jos sen sydän, raha-auktoriteetti, lakkaa hoitamasta kansantalouden rahankiertoja.
Niin yksinkertainen asia kansallisvaltion kuolema on. Nyt se on auttamatta tapahtunut. Kansallinen itsemurha alkoi rahamarkkinoiden hallitsemattomasta vapauttamisesta, ja sen täydellisti liittyminen EU:iin ja yhteisvaluuttaan. Tästedes niin täällä kuin muuallakin eletään vain katastrofitilassa, tilapäisten ja kyseenalaisten verensiirtojen varassa. Ne ovat kuin yskivä hengityskone kuolevan kansallisvaltion kouristuksia tasoittamassa.
Ilman toimivaa raha-auktoriteettia vallalle pääsee kaaos. Kasautuvat vuoristojen kokoiset vaikeudet uhkaavat rutistaa kansallisvaltiot lamaan toisensa jälkeen. Voidaan vain kantaa massiiviset määrät uutta verta kehiin. Televisiouutisissa näemme mustapukuisia herroja vakavat ilmeet naamallaan. No nyt sen arvaa mihin ne ovat menossa. Hautajaisiin.
 |
| Keskiössä kansa, ei suinkaan raha |
------------------------
Lisäyksiä:
Geeniteknologia taitaa olla alue, jossa yhtäältä kolkutellaan ihmistiedon rajoja, toisaalta ollaan kovasti halukkaita käymään kauppaa asioilla joiden perimmäisiä salaisuuksia ei edes toistaiseksi tunneta. Jos olen uutisista saanut oikean kuvan, ihmisgeenejä ei kuitenkaan toistaiseksi saa patentoida.
Geenimanipulointi on tavallaan hyvä esimerkki tiedonfilosofian ja tieteen yhteentörmäyksestä. Kukaan maailmassa ei tiedä miten "elollinen" aine eroaa "elottomasta" aineesta -- mitä siis "elämä" on -- ja silti ollaan valmiita kokeiluihin elämän perustekijöillä. Tehdään jotain mistä ei tiedetä, tekisikö luonto saman vai ei.
Toimintaa perustellaan ylevillä tarkoituksilla ja päämäärillä, mutta en oikein ymmärrä miten taloudellisen voiton maksimoiminen ja köyhien auttaminen sopivat samaan kuvaan. Talous ohjaa aktiviteetin sinne missä raha parhaiten tuottaa, eikä siihen yhtälöön sisälly köyhien auttaminen.
---------------
"Rahan" olennaisin ja omin ominaisuus on, että se on aina jonkun rahaa -- mitään "yleistä" rahaa ei ole. Ei ole ei-kenenkään rahaa. Kun jollakulla on rahaa paljon, hän voi operoida rahalla tavalla joka vaikuttaa laajalti rahan arvoon. Kaikki rahataloustoiminta voidaan, jos halutaan, nähdä rahan arvon manipulointina. Raha ei siis ole mikään luonnontieteellisen mallin mukaan kalibroitu arvon mitta.
Raha-auktoriteetin tehtävä olisi estää rahan muuttuminen toimijasubjektiksi, mikä tapahtuu silloin jos rahan omien -- pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa toteuttavien -- ominaisuuksien annetaan johtaa taloustoimintaa. Kun "rahan lait" koetaan luonnonlakeina, ollaan pahojen rationaalisuusharhojen vallassa.
Mielikuva siitä, että raha ylimalkaan voisi olla toimijasubjekti johtuu siitä, että rahaa käytetään niin yleisesti. Historiassa on jokin selvä kehityslinja, jossa alati laajenevan kaupankäynnin seurauksena paikallisten valuuttojen kirjavuus on saanut rinnalleen joitakin yhdistäviä tekijöitä. On muodostunut vakaampia valuuttoja, ja vaihtokursseja, joilla paikallisia raha-arvoja on käännetty valuutasta toiselle. Alkuperäinen "arvo-omistus", "omistusarvo", "raha" -- se oli jotain aarrearkun muotoista, kiiltäviä metalleja ja säihkyviä jalokiviä. Raha jolla on funktionsa vaihdon välineenä, on historiallisesti myöhäsyntyisempi idea.
Mutta rahan "yleisyys" on myös itse raha-käsitteeseen kuuluva ominaisuus -- ominaisuus joka oikeastaan tekee rahasta sen mitä raha on. Eli raha ikään kuin irrottaa "arvon" reaalimaailmasta, abstrahoi sen, säilyttää, ikuistaa ja siirtää sitä rahan mukana kaupasta toiseen. Raha on siis jonkinlainen metamorfoosi, ajattelun muoto, transformaatio, ellei peräti transsubstantio, joka eurooppalaisella uudella ajalla vastaa keskiaikaista mysteeriä, ehtoollisleivän muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja viinin muuttumista vereksi.
Keskiajalla vallinnut tiedonalojen jako muuntui joukoksi erityistieteitä, joille kullekin olivat ominaisia niiden omat suureet ja mittayksiköt. Tieteille ominainen, suureiden ja mittayksiköiden varassa tapahtuva ajattelu ei taloudessa onnistu. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneiden rationaalisuuden muotojen joukossa talousajattelu oli todellinen epäsikiö. Tieteissä suureet ja mittayksiköt ovat todellisuuden objektivoimisen muotoja, taloudessa taas perustavanlaatuinen "omistaminen" on puhtaasti subjektiivinen mielle.
Ilman vahvaa raha-auktoriteettia ei talouden kokonaisuutta hallita. En usko, että historiallisista syistä rationaalisuusharhojen vaivaaman "rahan" varaan voitaisiin perustaa minkäänlaisia ylikansallisia hallintomuotoja. Kaikkein toivottomin tulee olemaan yritys muodostaa eurooppalainen liittovaltio pelkästään eurovaluutan varaan. Se on -- todellakin -- aivan täydellistä "pölhöpopulismia".
Kuitenkin kaikki "raha" on rahana käyttökelpoista vasta kun siihen voidaan liittää odotuksia sen "yleisestä arvosta". Näin muodostuu rahalle itsekantava "yleinen" ominaisuus, jolla kuitenkaan palautuspisteenään ei ole mitään todellisuuden objektivaatiota. Raha-ajattelulle ei ole todellisuusvastetta, vaan raha-ajattelussa voidaan edetä rahan ehdoin ja todellisuuden ehdot sivuuttaen. Rahaa luodaan rahan ehdoilla, ja jos todellisuus ei tuotto-odotuksiin taivu, sitä pahempi todellisuudelle.
---------------------
Joudumme aina pohtimaan miten maailmaa kuvaamme niin että se tulisi mahdollisimman hyvin kuvatuksi. Lähtökohtaisten käsitteiden täytyisi olla valideja, eli niiden pitäisi sopia niiden ilmiöiden kuvailuun jotka otamme ongelmiksemme. Esimerkiksi talouden kuvaileminen "talouden sisältä" käsin -- niillä toimijakeskeisillä tavoilla joilla historiallisesti muodostuneen talousjärkemme käsitteet sen meille esittävät -- ei mielestäni ole tyydyttävää.
Näen historiavisiossani pikemminkin uuden ajan talouden toistavan keskiaikaisia ajatteluparadigmoja -- talousajattelu on ainoa uuden ajan rationaalisuuden muoto joka jo lähtökuopissaan jäi "ptolemaiolaisen" ajatusjäsennyksen varaan. Eli talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta, käsin.
Tämä yhdessä sen seikan kanssa, että huolimatta talousteorian yrityksestä apinoida uudella ajalla kehittyneille erityistieteille ominaisia ajatustyökaluja, suureita ja mittayksiköitä, rahassa jäi elämään vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, tekee talousrationaalisuudestamme aivan läpikotaisesti harhaisen ajattelulaadun.
Rahaan liittyvä pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma on ollut keskeinen ja sen merkitys on koko uuden ajan vain vahvistunut. Raha-ajattelun autonomisoituminen ja irtoaminen reaalitaloudesta on hyvin pitkään jatkuneen johdonmukaisen ajatuskehityksen lopputulema. Se merkitsee sitä että "raha" muuttuu lopulta toimijasubjektiksi, joka sanelee ne "lait" joiden mukaan ihmisten on alistuttava elämäänsä elämään.
Ja kyllähän se sitten merkitsee ihmisten ja elämän loppua, nähdäkseni. Mitä paremmin talouden mittareilla menee, sitä huonommin ihmisillä tulee menemään. En näe tälle käytännössä mitään vaihtoehtoja -- joka kuvittelee sellaiset mahdollisiksi, ei ole oikein ymmärtänyt millainen voima historian muodostamalla "järjellä" korviemme välissä on.
 |
| Kopernikaaninen kaukoputki ptolemaiolaisille taloususkoville |
-------------------
"Valta" ihmisyhteisössä on primitiivinen, maaginen elementti. Se palautuu syvälle lajihistoriaamme sosiaalisina eläiminä. Yksilössä kaikkivoipaisuus syntyy varhaisessa lapsuudessa, symbioottisessa suhteessa kaikkivaltaiseen hoivaajaan. Se on yhteisöllisyyden perusyksikkö. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö.
Emme juurikaan pohdiskele -- edes tiedollisella tasolla -- tuollaisia kysymyksiä. Otamme "talouden" ja "rahan" annettuina käsitteinä annettuine merkityksineen. Muuan merkillinen seikka oman aikamme opillisissa sekaannuksissa on se, että esimerkiksi monet libertaristit ovat samaan hengenvetoon perinteisten uskontojen kieltäjiä ja taloususkonnon mitä tunnustuksellisimpia opetuslapsia.
Talousoppineet naureskelevat sille että keskiajan ihmiset kokivat totuutena että maailma heidän ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta". Samaan hengenvetoon he itse kokevat että maailma ympärillämme muodostuu "Talouden realiteeteista". He ovat päästävinään suuren viisauden suustaan kun julistavat: "Talouden kovuus on itse elämän kovuutta." (Sixten Korkman)
Omana aikanamme "opillinen" ajattelulaatu palauttaa skolastiikan ja käsiterealismin keskuuteemme. Talous"ajattelijat", jotka ovat aikalailla sokeita käsitteiden syvätasoille ja mieluiten pitäytyvät yleiskäsitteiden, erityisesti täysin ajattomien abstraktioiden -- numeroiden -- piiriin, saavat valtansa kuitenkin jostain ihmismielten kaikkein primitiivisimmistä maagisista kerroksista.
Talous"ajattelussa" on myös läsnä jonkinlaisia salatiedon maagisia elementtejä. Primitiivisissä yhteisöissähän kaikki pyhä tieto oli nimenomaan salatietoa, jota vain vihkiytyneet kuiskivat noviisien korviin temppeleiden kaikkeinpyhimmissä kammioissa. Salaisuus on vahva vallan sinetti.
-------------------------
Ajatukseen, etteikö marssijärjestys ihmislajin kohdalla olisi nimenomaan: ensin yhteisö, sitten yksilö, täytyy hyvin tylysti ja yksiselitteisesti sanoa: emme voi ollenkaan selittää tai ymmärtää ihmistä ellemme ajattele ihmistä alunalkaen sosiaalisena olentona.
Alkuyhteisöjen on jopa täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia, ja inhimillisen kielen ensimmäinen funktio on ollut vaarasignaalien välitys. Kuten 1900-luvun eniten keskustelua herättänyt tiedonfilosofi Wittgenstein osuvasti totesi, edelleenkin me "reagoimme kieleen".
Ja, kuten mm. Erich Fromm on korostanut, jos ihmistä pitäisi kuvata jollain yhdellä laatumääreellä, tuo attribuutti voisi olla vain: ihminen on kehittyvä olento. Meillä on takanamme satojen tuhansien vuosien lajikehitys, ja jokainen syntyvä yksilö tänä päivänä kehittyy suhteellisen pitkään symbioottisesta riippuvaisesta alkutilastaan yksilöllisesti eriytyneeseen aikuiseen autonomiaan.
Sellainenkin inhimillinen ominaisuus, jonka koemme nyt korostetusti yksilöominaisuutena, nimittäin "tahto", on mitä ilmeisimmin ollut alkulaumassa vielä jonkinlainen kollektiivinen tahtotoiminto. Tai, jos niin haluamme sanoa, alkulaumassa "tahto" ja "valta" olivat vielä yksi ja sama asia, ja vasta hyvin pitkä evolutiivinen kehitys on jalostanut noista ominaisuuksista erillisiä yksilöominaisuuksia.
Meissä on yhä jossain mielemme kerroksissa tallella sosiaalisen tahtotoiminnan mekanismit, ja ne voidaan edelleen sieltä erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen elvyttää. Hypnoositilassa "tahto" edelleen voidaan siirtää hypnotisoidulta hypnotöörille.
Hypnoosi ei kuitenkaan ole vain erityisin ehdoin aikaansaatu "tajunnantila" vaan mitä ilmeisimmin jotakin jolla on jokin jopa olennainen rooli myös normaalitietoisuudessamme ja normaalielämässä. Ne mekanismit toimivat koko ajan, vaikka ne eivät määrääkään meitä koko aikaa. Ne ovat jossain taustalla, toimivat mahdollisesti pohjana jollekin. Tällainen kerroksellisuus on kaikelle rakenteellemme ja myös kaikille psyykentoiminnoillemme ominaista.
Ihmisyhteisöjä voitaisiin mahdollisesti mitata sen perusteella miten pitkälle menevään yksilölliseen eriytymiseen ne yksilöitä kehittävät. Jokaisessa yhteisössä saattaa olla jonkinlainen sosiaalinen "vedenpinta", jonka yläpuolelle sitten jokin osa yhteisön yksilöistä voi nostaa päänsä.
Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä yksilöllisyyttä ei juuri sallita eikä sitä esiinny. Ryhmäpaineet määräävät yksilöiden käyttäytymistä, normimoraali säätelee, kunnian- ja häpeäntunnot ohjaavat, jne. -- Kun taas yksilölliseen eriytymiseen kannustavissa kulttuureissa empatiaan perustuva omantunnonetiikka säätelee yksilöiden käyttäytymistä.
Kaikki tällaiset yhteisön ja yksilön suhdetta koskevat kysymykset ovat kuitenkin ratkaisevilta osin meiltä pimennossa. Uudella ajalla ei ole syntynyt sellaista tiedonalaa joka olisi keskittynyt kuvaamaan juuri tällaisia kysymyksiä. Siksi esimerkiksi mainittu hypnoosi on ilmiö, joka edelleen on vailla kaikenkattavaa selitystä.
-------------------
Yksi hypnoosi-ilmiöön liittyvistä yleisimmistä vääristä käsityksistä on kuvitelma että syvään hypnoosiin vaipuisivat helpoiten "heikkotahtoiset" henkilöt. Asia taitaa olla täsmälleen päinvastoin. Juuri älykkäät ja mielikuvitusrikkaat henkilöt ovat vastaanottavaisempia suggestioille ja vaipuvat myös varsinaiseen hypnoosiin helpommin kuin "tahdottomammat".
Niin sanottua sivupersoonailmiötä tutkineella psykiatri Reima Kampmanilla oli omien koehenkilöidensä pohjalta selvä käsitys siitä että syvätranssiin vaipuvat helpommin nimenomaan psyykkisesti terveet, persoonallisuudeltaan ehjät henkilöt. Tämän seikan hän havaitsi hypnoosissa synnytettyä sivupersoonailmiötä tutkiessaan, ja myöhemmin väitöksensä jatkopohdinnoissa selittääkin mistä tämä hieman yllättävä ja ennakkokäsitysten vastainen säännönmukaisuus johtuu.
Joustavalla terveellä persoonallisuudella on ikään kuin varaa luopua psyykkistä jännitettä ylläpitävästä kontrollista, koska mikään psyyken hajoaminen ei häntä uhkaa. Sensijaan tilanne on toinen jos henkilöllä on kovin mustavalkoinen tai muuten itsekuria tarvitseva mieli -- mikä valitettavasti arkielämässä voidaan tulkita "vahvaksi tahdoksi", "lujaksi luonteeksi", tms -- jossa ikään kuin psyyken "pintajännitettä" on jatkuvasti varjeltava.
 |
| Talouskurin taustatekijät |
-----------------------
Sen historiaa pahasti vääristävän käsityksen että nimenomaan kansallisvaltio olisi se elementti joka "aiheuttaa" sotia haluaisin korjata. Kansallisvaltiolla ja väkivallalla ei ole sisäistä yhteyttä.
Kuten blogissa totesin, kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat uudella ajalla syntyneitä ja kehittyneitä yksilöidentiteetin projektioita yhteisötasolla. On siis kyse kahtalaisista tekijöistä: individualismista ja yhteisöilmiöistä.
Nimenomaan sama individualisaatiokehitys on antanut meille sekä yksilöoikeudet ja -vapaudet että "edustuksellisen" demokratian ja kansallisvaltion. En usko että tätä historiallista sisäistä kytkentää voidaan mitenkään ulkoisella otteella purkaa hajottamatta samalla ihmisoikeuksia.
Yksilövapaudet ja -oikeudet eivät voi toteutua missään abstraktissa tyhjiössä, eivätkä ne voi toteutua millaisessa yhteiskunnassa tahansa -- ne eivät esimerkiksi voi toteutua ei-länsimaisissa, sosiaalisesti hyvin sitovissa ja ryhmävahvistautumiseen perustuvissa "kulttuureissa" -- vaan ne voivat toteutua ainoastaan demokraattisissa kansallisvaltioissa.
Uuden ajan historiassa aidot demokratiat eivät ole sotineet keskenään. Tämä tosiasia tunnetaan Doylen lain nimellä.
--------------------
Sanoisin: kansallisvaltio ei ole keino eikä mikään väline, vaan se on historiallinen ilmiö.
Jos sitä ajatellaan ylihistoriallisessa mielessä, pitäisi sanoa että se on ihmiselle lajityypillinen luonnollinen yhteisömuoto. Luonnollinen siksi, että nimenomaan kieli ja ajattelu -- jotka ovat yksi ja sama asia -- saavat luonnollisen toteumansa kansallisvaltion puitteissa.
Ajattelen kuten Spengler -- tai Wittgenstein -- että jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa. Jokaiseen kieleen sisältyy oma sosiaalisuuden laatunsa, oma moraalinsa, omat perustavanlaatuiset hahmonmuodostuksensa.
Siellä missä meillä on kaksi kieltä, siellä meillä on tosiasiassa kaksi yhteisöä, kaksi moraalia, kaksi ihmisyyden laatua, ja myös kaksi historiallista kohtalonyhteyttä, jota yksilöt vain omiensa keskuudessa tuntevat.
Ihminen voi kasvaa aitoon yksilölliseen eriytymiseen ja autonomiaan vain oman kielensä ja kulttuurinsa piirissä -- omiensa keskuudessa. Muunlainen ehyt kasvu ei ole mahdollista. Sosiodynaamisesti erisuuntaiset kulttuurit eivät todellakaan voi kohdata toisiaan ja elää sisäkkäin. Vain omaan kasvukulttuuriinsa etäisyyttä saaneet autonomiset yksilöt voivat kohdata toisensa yksilöinä.
Nämä ovat mitä ilmeisimmin liian yksinkertaisia asioita jotta ne voisi ymmärtää ja hyväksyä. Päämme on nykyisin sekoitettu juuriltaan irronneella ylihistoriallisten yleiskäsitteiden varaan konstruoiduilla opillisilla ismeillä, joihin uskomme yhtä nöyrästi kuin keskiajan skolastikot pyhiin kirjoituksiin.
------------------------
Yleiskäsitteellinen ajattelumme voi tukeutua hyvinkin vahvasti yleisesti käytössä oleviin käsitteisiin ja niille sanakirjoissa annettuihin, legitiimeinä ja todellakin jotenkin "universaaleina" ottamiimme määrittelyihin. Käyttäessämme yleiskäsitteitä me vaistomaisesti yritämme mielessämme määritellä niille jonkin mahdollisimman laaja-alaisesti "päteväksi" kokemamme sisällön, ja tässä sitten tulevat avuksemme tietokirjat ja sanakirjat -- siis tietosanakirjat, joista nykyinen nettisukupolvi kokee Wikipedian Raamattunaan.
Siinä on kyseessä todellakin tietynlainen paluu keskiajan maailmaan, jossa "universaaleista" ja niiden "todellisesta olemuksesta" käytiin vuosisataista kiistaa. Ajattelumme käpertyy uusskolastiseen "koulukirjaviisauteen" jossa kaikki uutta luova vitaalinen draivi aivoissamme saa sammua kun etsimme viileän päteviä määritelmiä käsitesisällöille ja uskomme, että antaessamme puheena olevalle asialle oikean nimen me myöskin jollain lailla selitämme sen. Ajattelumme supistuu tyypilliseksi keskiaikaiseksi "sic et non" -kaavaksi, ja koemme, että siellä missä jokin kiistakysymys on palautettu oikeaan raamatuntulkinnalliseen yhteyteen, siellä yliote ja niskalenkki totuudesta on saatu.
Kuinka oppisimme lukemaan kunnolla -- näkemään ajattelun alkutasolla tapahtuvaa hahmonmuodostusta jossain annettujen käsitteiden takana? -- Hyvä ajattelu, ja hyvä kirjoittaminen, eivät ole sitä että näpytellään päteviä käsitteitä pätevään järjestykseen joidenkin yleisessä ajattelussa enemmän tai vähemmän julkilausuttujen kielioppi- tai päättelysääntöjen mukaan. Hyvä ajattelu on sellaista joka kaivaa käsitteiden muodostaman ja sementoiman pinnan alta -- tai jostain taustalla vaikuttavasta historiallisesta ajatusolosuhteesta -- esiin jotain sellaista jonka valossa kaikki nykyiset käsitteiden käyttötapamme näyttäytyvät uudella tavalla.
Tämä on tietysti jotain aivan hirvittävän vaikeaa. Kaikki se "varmuus" (Wittgenstein), jota kaikki ajattelumme aina tarvitsee, estää meitä lipsahtamasta annetuilta käsitepinnoilta oman ptolemaiolaisen litteän ja tavattoman lattean maailmamme -- "kieleni rajat ovat maailmani rajoja" -- reunan yli kadotukseen. --- Meillä pitäisi olla löytöretkeilijän rohkeutta, uskallusta pudota kielipilvien läpi ja katsoa niiden alle -- vasta sitten voisimme nähdä maailman oikein.
Eli jos sanon: "Kansallisvaltio on eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt historiallinen ilmiö" -- silloin ajattelun lähtökohtana siis ei enää ole mikään "universaalisti" olemassaoleva yleispäteväksi pyrkivä käsitemäärittely, vaan nimenomaan paikallistamani oma lähtökohta -- käsitemäärittely, tai tietty tapa käyttää tiettyä käsitettä, johon olen päätynyt etsiessäni pitkään oikeaa pätevää tapaa kuvata tiettyä kohdetta ja ilmaista jokin ajattelemalla saavutettu totuus. -- Ymmärtämättä sitä että "vanhoissa munankuorissa voi olla uusia sisältöjä" (Wittgenstein) ei oikeastaan yhdenkään uusia ajatuksia etsivän kirjoittajan tekstiä voida ymmärtää.
Selailin aamuvarhaisella Francis Fukuyaman teosta "The Great Disruption", josta aiemmin olin lukenut lähinnä itseäni kiinnostavia pohdiskeluja kulttuurin alkuhistoriasta, ja vaikka en juuri tunnekaan omakseni niitä amerikkalaiseen ajankohtaiseen keskusteluun kiinnittyviä konteksteja joita kohti hän läpikäymiään perusteluja vierittelee, silti minua ihastuttaa se vaivaton tapa, jolla erilaista hajatietoa klassikoista kiistakirjoittajiin hänen tekstissään nivotaan yhteen ja käytetään hyväksi jonkin oman, kokonaisvaltaisen, koherentin vision ilmituomisessa. Näin tulkittuna tai koettuna hänen tekstinsä on varsin nautittavaa.
Se elämys on mielestäni hyvää ajattelua. Sille voisi toki esittää ihan toisenlaisiakin nimiä. Voisi esimerkiksi sanoa, että se on esteettinen elämys. Että se on juuri sitä mitä vitalismilla tarkoitetaan. Että se on flow. Jne.
Se seuraus nimittäin, joka yllä esittämästäni "annettuihin" käsitesisältöihin pitäytyvästä ajattelusta on historiallisesti ollut, on kaiken ajattelumme muuttuminen laadultaan "opilliseksi". Kun käsitteille pyritään antamaan "universaalin kaltainen" ja näennäisen pätevä sisältö, seurauksena on ollut, että tiettyjen avainkäsitteiden ja niiden merkitysverkostojen ympärille on kehittynyt kokonaisvaltaista, holistista ajattelukoherenssia korvaava opillinen ismi, jossa on kyse kuitenkin aina julkilausumattomien arvojen julkisesti hyväksyttävämmästä näennäispätevästä "perustelusta".
Isossa ajatushistoriallisessa mittakaavassa tämä kehitys on tapahtunut kaikkien uudella ajalla syntyneiden ja kehittyneiden, keskiaikaiset tiedonalojen jaot korvanneiden erityistieteiden sisällä. On syntynyt tutkimuskohteiden mukaista aluejakoa, koulukuntia ja oppisuuntia, ja lopulta olemme siis päätyneet tähän nykyiseen ismien maailmaamme, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille "tieteellisyyden" ja "pätevyyden" leimaa.
Puhumme liberalismista tai marxismista todellakin hieman samoilla äänensävyillä joilla pyhitämme ja pätevöitämme "tieteelliseksi" nimittämäämme tietoa. Taloustiede yrittää olla tiede tieteiden joukossa. Marxismi-leninismi jopa legitimoi itsensä sosialistisissa maissa ainoana virallisena ja oikeana tieteellisenä totuutena. "Tieteellinen marxismi."
Kysymys kuuluu: miksi emme opi läksyjämme sen perinteen suhteen jota hyvin pitkälle keskiaikaisen skolastisen käsiterealismin "universaalina" nimitämme "tieteeksi"? -- Tai, miksemme syvemmin ymmärrä sitä minkä esimerkiksi tiedonfilosofi G H von Wright niin osuvasti ilmaisi: "Ihmisjärjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva."
 |
| Järki historiallisena ilmiönä |
Kysymys hyvässä ajattelussa ei tietenkään ole suinkaan siitä, että meillä olisi millään lailla mitään syytä väheksyä kaikkea sitä empirismin ja korrespondenttisen totuudellisuuden työkaluilla saatua tositietoa, jolla luonnonlakeja ja maailmaa olemme uudella ajalla oppineet hallitsemaan, vaan siitä, että meidän tulisi näennäisesti päteviin käsitepintoihin takertumisen sijasta myös tunnistaa ja varjella ne kehityksen elementit, joiden vaikutusta myös kaikki käsiimme kerääntynyt inhimillinen hyvä on. -- Tällä hetkellä jokin, jota voisi siis kutsua "yleiseksi ajatteluksi" ja jota myös "kansalaiskeskustelumme" edustaa ja heijastaa, on pahasti taantumassa.
---------------
Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on sellainen asia, jonka suhteen ymmärryksemme tuntuu täysin hävinneen. Sen merkitys koetaan kiistanalaisena. Emme ymmärrä sen historiallista luonnetta uuden ajan individualismin yhteisöprojektiona. Olemme onnistuneet hävittämään tuntuman siihen ajatushistorian kokonaiskoherenssiin, jossa eurooppalainen kansallisvaltio on ollut todellinen emergentti ilmiö. Meille on jäänyt käsiimme vain joitakuita tietynlaisten avainkäsitteiden ja niiden merkitysverkostojen varaan kokoonkyhättyjä ismejä, joiden latteilla pinnoilla leikimme leikkejämme kansallisvaltion pään menoksi.
"Nationalismi" on yksi noissa leikeissä -- jotka sitten muuttuvat taustalla vaikuttavien arvojen hallitsemattomuudesta johtuen hetikohta mitä totisimmiksi noitavainoiksi -- käyttämämme pintakäsite. Se ei ole sisällöllisesti minkään arvoinen. Mutta omaksumiemme opillisten ismien "totuutena" sillä on mitä tehokkaimmin kaiken yleiskäsitteellisen ymmärryksemme noituva maaginen valta ja voima. -- Juuri tällaisiin me sitten lopullisesti tulemme kompastumaan. Opillisen ajattelun pintatasolla käsitteiden kytkeytymistä toisiinsa ja näin muodostuvia merkitysverkkoja on pakko varjella hyvin pitävillä -- "pätevillä" -- otteilla, ja tämä johtaa meidät hyvin mustavalkoisiin asenteisiin.
Emme ymmärrä enää sitä mielettömyyttä joka "opillisissa" totuuksissamme ilmenee. Siis esimerkiksi sitä miksi itseään "suvaitsevina ja sivistyneinä" pitävät ihmiset ovat kuitenkin kaikkine "nollatoleranssin" vaatimuksineen tosiasiassa kaikkein suvaitsemattomimpia ja vailla syvää
sivistystä.
---------------------
