 |
| Ikuinen idea, vertikaalilinja, perspektiivi ja hierarkia |
1.
Projektiivisille sielunmekanismeille on ominaista, että omat sielunkipeydet ja muut viat nähdään heijastettuina ulkomaailmaan. Projektioista vapaita ovat vain narsistit ja psykopaatit, syvästi minävammaiset ihmiset, joiden suhde ulkomaailmaan ja lähimmäisiin määräytyy heidän sairautensa ehdoilla. Heillä ei ole varsinaista omaa persoonaa, eikä heistä siten aidosti lankea lähimmäistensä suuntaan minkäänlaista sädettä. He ovat sairaita tunnetyhjiä subjekteja, objektirakkauteen tyystin kykenemättömiä.
Narsistit tarvitsevat kipeästi muita ihmisiä ollakseen ylimalkaan olemassa. Narsisti tarvitsee lähteensä, peilikuvansa -- lähimmäiset tyhjiin imevä riippuvuus on ainoa narsistisen rakkauden muoto. Narsisti imee elämänenergiansa muilta antamatta vaihtokurssissa mitään takaisinpäin.
Narsistit eivät ole luovia ihmisiä, niin paljon kuin kaikenlaisissa taiteilijoissa -- artisteina, teatterintekijöinä, kuvataiteilijoina, kirjailijoina ynnä muina kulttuurikeikareina -- narsisteja onkin. He ovat kehittäneet itseidentiteettinsä vammasta manipulatiivisen taidon, ja he voivat olla "ihanan säkenöiviä persoonia", jotka osaavat tuoda hurmaavat puolensa efektiivisesti esiin. Postmodernissa maailmassa narsistit eivät valloita vain kulttuurielämää, vaan myös akateemisen maailman, jossa relativististen kriteereiden raameissa vaikuttava uusskolastinen käsiterealistinen "tieto" soveltuu mitä parhaiten "oppineisuuden osoittamiseen". On todellakin niin, että koko elämänmuotomme on valjastettu narsismin ajettavaksi.
Niinpä elämännäyttämöllä näytellään nyt huomionkipeitä mutta itseensä käpertyviä roolileikkejä. Tässä maailmassa nimenomaan "erilaiset" ekstreemi-ihmiset pärjäilevät -- mutta toisaalta on myös niin, että vertaisten joukon jatkuvasti kasvaessa sen piirissä alkavat jyllätä myös toinen toisensa mitätöinnin, mustasukkaisuuden ja kateuden voimat. Taiteen taso romahtaa, kun aidosti lahjakkaat ihmiset tulevat kaikkialla kampitetuiksi, eikä tiedollisten areenoiden piirissä käy sen paremmin. Autenttinen moraali romahtaa -- ja koska moraali on yhteiskunnan perimmäinen sosiaalinen liima-aine, narsismi romauttaa lopulta koko yhteiskunnan.
2.
Se ei tietenkään näytä romahdukselta. Moraalisen paatoksen vallassa hurmioituneiden aatteellisten maailmanvalloittaja-narsistien vuodatuksissa nähdään usein jotain juhlavaa -- grandiöösiä suvereenia asiahalintaa, tai sitten esimerkiksi pirullisen terävää yhteiskunta-, yms, kritiikkiä -- vaikka niissäkään ei ole kyse muusta kuin sairaan kitkerän sielun myrkyistä.
Narsistit ovat omahyväisyydessään hyvin haavoittuvaisia. Jos narsistin omanarvontuntoa loukataan, sielu repeää sydänjuuria myöten -- narsistin loukkaantuminen on aivan erityistä, veristä. Loukattu narsisti voi mennä sokkiin, kuten kävi Stalinille kun hän sai tietää Hitlerin pettäneen hyökkäämättömyyssopimuksen. Kuvauksen mukaan Stalin ei pystynyt puhumaan viikkoon. Tai sitten narsisti saa primitiivisen raivokohtauksen -- niin kävi Hitlerille kun loppu lähestyi, eikä pakotietä suuruudenhulluihin unelmiin enää ollut. Tiedämme miten tappion tunnustamisen hetkellä viimeinen järkytys Hitlerille oli miten "Saksan kansa oli pettänyt hänet".
Rakastavan, tai ehkä pikemminkin ihailevan, "lähteen" poislähtö jättää narsistin täysin tyhjään tylyyn järkytystilaan. Me suomalaiset historiallisesti alistettuna kansana omaamme varsin vajavaisen omanarvontunnon, mikä näkyy erinäisissä tilastoissa mm. itsetuhoisuutena ja toinen toistemme kiusaamisena. Suomalaisten "itsesäälin määrää ei mittaa järki eikä kärki määrää", laulaa Eppu Normaali. Se ei ehkä pidä paikkaansa -- kansallinen narsismi on mitali, jonka päällispuolella on nimenomaan kansan kärki, eliitti. Kurkistamme nimenomaan eliitti-ihmisen yksityiselämään, kun luemme Saarikoskea: " Yöt ovat vaikeimmat. Hänen itsesäälinsä, joka päivällä uinui suuruudenhullujen suunnitelmien seremoniallisissa poimuissa, virkoaa. "
Toinen syvien sielunvammojen ominaistyyppi, psykopaatti, mittaa niinikään läpi elämänsä itseään sisäänrakennetussa itserefleksion peilissä. Psykopaatti kokee jokaisen vastaantulijan kilpailijakseen, joka oitis sijoittuu joko hänen ylä- tai alapuolelleen. Psykopaatti tajuaa maailmasta vain valtasuhteet. Psykopaatti ei ymmärrä mitään syvällisempää, ei sen enempää itsestään kuin kanssaihmisistä -- kuten narsistin psyyken pohjalla on koskaan tyydyttymätön tyhjä minä, psykopaatin psyyken pohjalla on ikuinen valta-asetelma. Hän osaa kuvitella ja kokea kaiken vain olemassaolevien tai todellisiksi kokemiensa valmiiksi kalkittujen kilparatojen kautta.
Psyyken muista ominaisuuksista on psykopaatin kohdalla turha puhua -- niistä ei pitkää luetteloa synny. Psykopaatin kilpailuvietti tulkitaan kuitenkin julkisuudessa usein tehokkuudeksi, ja psykopaatteja poliitikkoina tai yritysjohtajina jopa ihaillaan. Ihailijoina tietysti usein ovat toiset psykopaatit.
 |
| Bruno Ganz elokuvassa "Der Untergang" (2004) |
3.
Projektio voi sekin olla joissakin tapauksissa sairas suhde ulkomaailmaan, mutta sentään kuitenkin suhde. Projektiivisiin sielunmekanismeihin meillä kaikilla on rakenteelliset valmiudet. On luultavasti oikein sanoa, että psyykemme on rakentunut kehityskerroksista, ja että kehityksellisesti myöhemmät kerrokset edellyttävät, hyödyntävät ja kontrolloivat varhakantaisempia kerroksia. On luultavasti oikein sanoa, että jossain mielemme pohjalla on jonkinlainen yleinen elämänvoimien vitaalinen dynamo, joka pitää meitä ikään kuin valveilla ja tietoisina -- ja jollakin lailla on olemuksellisesti kollektiivinen se olento, joka toimii lajityypillisen sosiaalisuutemme "viritinvahvistimena".
Sosiaalisuuden kantoaallot läpäisevät nimittäin kaikki psyykemme kerrokset ja resonoivat ja rekapituloituvat sitten yläkerroksissa, tietoisen yhteisen intersubjektiivisen kielen ja ajattelumme sfääreissä. Miten pitkälle tahansa yksilöminuus voikaan eriytyä, aina jokaisen yksilön mielen pohjalla on yhteisö.
Jos projektion "terve" ominaisuus pelkistettäisiin, olisi luultavasti oikein sanoa, että nietzscheläinen näkemys mielen pimeissä kellareissa ulvovista susista ja yläkerran salin kirkkaassa valossa laulavasta enkelikuorosta kuvaisi projektion normaalitoimintaa. Pidämme mielemme demoneita kurissa kehittämällä niille tietoisuudessa niitä kontrolloivia vastavoimia. Ihmislajin primitiivisessä historiassa rituaalit olivat tällaisia hallitsemattomien tunteiden hallintamekanismeja. Paljoa ei kulttuurievoluutio ole tuonut mukanaan ja lisää -- mitä nyt kielen käsitteitä ja tiedollisia ajatuksia. Nekin tuppaavat yhä olemaan alistettuja palvelemaan vain alkuperäisiä tarpeita -- alitajunnan demoneiden valjastamista.
Tiedollisten vastavoimien kehittymisestä on ikävänä seurauksena se, että tietoisiksi, käsitteellisesti ilmaistuiksi hyveiksi nousevat juuri ne arvot, joista itse asiassa meillä on suurin puute -- nostamme arvoiksi siis niiden paheiden vastakohdat jotka meitä erityisesti oman psyykemme pohjalla vainoavat. Sukupuolista siveyttä korostavat eniten ne joiden alitajunta on suttuisin ja ahdistunein. Militaarista kuria ja kontrollia kaipaavat eniten ne joiden oma mieli on pahasti hajalla. Rauhanuskontoa tunnustavat juuri kulttuurit joilla on pahimmat väkivaltayllykkeet. Jne. -- Tragikoomista.
4.
Projektion ikävänä seurauksena edelleen on, että yleisen kielen käsitepinnoille muodostuu tunnustuksellisia oppeja -- uskontoja, aatteita, ideologisia ismejä -- jotka tarjoavat "samanmielisille" sosiaalisen ryhmävahvistautumisen mahdollisuuden. Eräänlainen projektiivisten mekanismien ylittämätön refleksiopingpong saavutetaan, kun alunalkaen suttuisten alitajuntaisten yllykkeiden vastapainoksi muodostuu yleisesti tunnustettuja ihanteellisia, yliabstrakteihin yleiskäsitteisiin perustuvia propagandaoppeja, joihin samaistumalla heikot yksilöt kokevat ryhmävahvistautumista -- niin että tällaisten oppien tunnustuksellinen "totuudellisuus" saa samalla siunauksensa.
Ei siis ole vain niin, että moraalisesti arveluttavat alitajunnan demonit painettaisiin tiukasti tiedostamattoman syvyyksiin ja paikattaisiin tietoisuudessa vastakohtaisilla "arvoilla", vaan on myös niin, että "tietokin" saa siunauksensa -- totuudellisuutensa -- tunnustuksellisella sosiaalisen sidonnaisuuden kaavalla. Eikö olekin mielenkiintoinen ilmiö, että kaikesta "yhteiskunnallisessa keskustelussa" raivokkaasti viljellystä "faktatiedosta" huolimatta juuri kukaan ei koskaan todellisuudessa muuta aatteellis-ideologisia kantojaan? -- Itse asiassa en muista omalta viidenkymmenen vuoden julkisen vaikuttajan ajaltani oikeastaan ainoatakaan tapausta, jossa joku olisi tiedollisin perustein vaihtanut aatteelliseen samaistumiseen ja ryhmävahvistautumiseen perustuvaa "vakaumustaan". Se on paradoksaalista -- sanoisin: tragikoomista.
5.
Koska ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, ja koska inhimillinen kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus, eivätkä "ajatukset" suinkaan synny tyhjästä yksilön päässä -- mielemme rakenteellisiin kerroksiin pohjautuva projektiivisuus tulee näkyviin myös kollektiivisella tasolla. Esimerkiksi historiassa uudet totuudet usein syntyvät vastakohtina edeltäjilleen.
Omaan ajatteluumme eniten vaikuttanut ajatushistoriallinen mullistus tapahtui eurooppalaisen keski- ja uudenajan taitteessa, jolloin keskiaikainen depersonalisoitunut olemassaolonkokemus mullistui ja tapahtui niin sanotun "kartesiolaisen subjektin" herääminen. Sen jälkeen individualismi on toistaiseksi vain vahvistunut.
Sosiaalisten ja historiallisten muodosteiden -- niin sanotun "yleisen ajattelun" -- ilmiöt ilmenevät yhteiskunnan julkispinnalla aina tietynlaisina käsitekonstruktioina, joissa tiettyjen, erityistä pysyvyyttä ja "totuudellisuutta" tavoittelevien avainkäsitteiden ympärille merkitysverkostoihin muodostuu "opillisia" kokonaisuuksia, joissa yleistä yhteisyyttä ja ryhmävahvistautumista koetaan. Vaikka kieli ja ajattelu ovatkin intersubjektiivisia elementtejä, yksilöt kokevat ajattelunsa "omanaan" ja ryhmävahvistautumisen antaman "totuudellisuuden" omana oikeassaolemisenaan. Se on individualismin harhaa.
Noin neljänsadan vuoden mittaan individualismi on kasvanut sokeuden asteelle. Kykymme ymmärtää sosiaalisia ja historiallisia muodosteita on jokseenkin kokonaan kadonnut.
Kuvittelemme yhteiskuntien muodostuvan atomistisista yksilöistä, ja psykologiatiede yrittää jäljittää jonkinlaista autonomista ideaaliyksilöä. Kaikki kehitys joka on koskenut kartesiolaista "maailmaa tarkkailevaa subjektia" ja "objektivoituvaa todellisuutta" -- yhtäältä yhteiskuntien demokratisoitumista, toisaalta luonnontieteitä ja todellisuudenhallintaa koskenutta kehitystä, joka uudella ajalla on ollut todella valtavaa -- saa lopulta alistua sokean individualistis-liberalistisen talousajattelun raameihin -- pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen ajatteluun, joka palautuu keskiaikaiseen ptolemaiolaiseen maailmanjäsennykseen.
Talousmaailman keskipistehän on taloudellinen toimija ja toimijan tilinpidon nollapiste. Siitä pisteestä asettuvat plussat ja miinukset paikoilleen, ja syyt ja seuraukset saavat järjestyksensä. Mitään kartesiolaista objektivaatiota ei "taloustieteessä" ole -- se on pohjimmiltaan uskonnollinen ajatusjärjestelmä, joka parhaimmillaan luo uskonnollisen valtamagian, jota legitimoidaan ja pätevöitetään illuusioilla numeerisesta eksaktiudesta.
 |
| Capitol, Washington DC |
6.
Individualismi ja objektivaatio ovat uuden ajan loppua kohden pirstoneet myös tiedollisen -- niin sanotusti "tieteellisen" -- ajattelun sen sisältä käsin. Koherenttisia kokonaisuuksia hahmottanut totuudellisuus on pirstoutunut korrespondenttista "paikkansapitävyyttä" jäljittäväksi yksityiskohtien totuudellisuudeksi -- ja tämän "kehityksen" myötä olemme päätyneet eriytyneiden tutkimuskohteiden, koulukuntien ja oppisuuntien, erilaisten "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.
Eräs tragikomedian asteelle kasvanut seuraus tapahtuneesta tiedollisesta pirstoutumisesta on, että tiedolliset ja aatteelliset ismit voivat nykymaailmassa asettua samalle lähtöviivalle ja käydä kilpailua toistensa kanssa. Tragikomedian tästä tekee nimenomaan projektiivinen taipumuksemme. Kun tiedollinen ja aatteellinen avainsanasto alkavat vahvistaa toisiaan, alitajunta pääsee jokseenkin estottomasti herkuttelemaan mitä mielikuvituksellisimmilla alueilla mitä mielikuvituksellisimpien käsitteistökyhäelmien varassa.
Jos joku haluaa havainnollisen esimerkin siitä millaiseen täydelliseen ja älyllisesti tökeröön keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin tässä voidaan ajautua ja palautua, tutustukoon Helsingin opetusviraston hiljattain laatimaan kyselyyn perusopetuksessa noudatettavista "eettisistä periaatteista". Kritiikkiä tätä käsitesekoilusoppaa vastaan onneksi vielä nousee.
7.
On kaikille ihmisyhteisöille ominaista pyrkiä vahvistamaan sisäistä eheyttä. Siinä, että vieraita torjutaan tai että pahuutta projisoidaan ulkopuolisiin ei sinänsä ole mitään ihmiselle vierasta. Ihminen on juuriaan myöten sosiaalinen laji, ja pyrkimys yhteisön sisäisen kiinteyden varjelemiseen on meihin miljoonan vuoden evoluution myötä elimellisesti sisäänrakennettu.
Oman "länsimaisen" kulttuuripiirimme kirjoitetun historian voisi miltei pelkistää sarjaksi enemmän tai vähemmän väkivaltaista pahuuden projektiota. Ensimmäisiä kristittyjä vainottiin ja tuhottiin "ihmiskunnan vihollisina" ja nyt "rasisteja" nimitetään "ihmisarvon vihollisiksi". Siihen väliin mahtuu paljon kaikenlaista joka on paljolti samanlaista. Toisia, toisuskovia, harhauskovia, noitia, kapinallisia, epäisänmaallisia, kommunisteja -- vainon kohteita on tarvittu aina. Kaikenlaiset ismit ovat olleet leimakäytössä kun suuri yhteisöllinen enemmistö ja sen suuntaa-antava kärki, "hyväätarkoittava" eliitti on kautta aikojen yrittänyt tuhota maailmasta "pahuuden".
Se mistä oikeasti kannattaisi olla huolissaan, on nimenomaan enemmistö. Yhteiskunnat ovat varsin yhdensuuntaisia mekanismeja, ja eliitti on aina se joka sanelee sisällön sille mikä on yleistä "hyvää". Eliitti on se joka tosiasiassa vainoaa sitä uhkaavia vähemmistöjä -- eliitti on se jolla aina on enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eliitti on se joka kirjoittaa lait jotka aina ovat eliitin puolella. Eliitti on se joka saa sensuroida ja määrätä sananvapauden rajat, joka kriminalisoi sitä uhkaavat ismit, joka kirjoittaa lakiin rasismijahdit ja vihapuhevainot.
 |
| Speerin utopia: rakentamatta jäänyt valtakunnanpalatsi |
8.
Me suomalaiset olemme historiallisesti vieraalla kielellä vuosisatoja hallittua kansaa, jolle ovat tyypillisiä kaksijakoiset alistamis- ja alamaisasenteet. Tässä suhteessa olemme varsin poikkeavassa määrin psyykkisesti rasitettu kansa. Meitä rasittaa ruotsinkielisen hallinnon huono hallintoperinne ja suomensuomalaisen enemmistön syvälle sieluihin syöpynyt hallintoalamaisuus.
Vaikka olemme itsenäistyneet ja meillä on muodollinen -- vaikkakin tosiasiassa kansalaisten enemmistön mielipiteet esimerkiksi pakkoruotsikysymyksessä yhä mitätöivä ja puoluepukareiden sisäpiiriin puolueparlamentarismiksi käpertyvä -- "demokratia", käytännössä kaikki poliittinen päättäminen meillä on olemuksellisesti yhä rahvaaseen suunnattua kontrollipolitiikkaa.
Jos joku joskus on miettinyt miksi kaikessa julkishallinnossa meillä on kitkerä kansalaisia korkealta ylenkatsova, kiusaava ja kampittava sävy, se johtuu siitä että ruotsalaisperäinen hallintokulttuuri elää täällä yhä hyvin. Sillä on miltei tuhatvuotinen alistamisperinne takanaan, kaikki sen itse määrittelemät hyveet puolellaan. Se on kyseenalaistamaton malli, meille ylhäältä annettu.
Kontrollipolitiikkaa se on, ihan hallinnon koko leveydellä. Eduskunnan puhenäyttämöltä oopperan laulunäyttämölle, ruotsinkielisen historiallisen kulttuurieliitin paradoksaalisesta saksalaissuuntauksesta ja edelleen ja uudelleen muotiin nousseesta ryssävihasta suomalaisrahvaalle sallittuun tai suunnattuun tappelu- ja pussikaljakirjallisuuteen ja -elokuvaan saakka. Ja siitä ohi, sen ohessa aina YLE:n jollain itseoikeutetuilla ja tai ajattelemattomilla valtuutuksilla omaksumaan poliittiseen monikulttuurisuuspropagandaan -- koko rintaman leveydellä.
Projektiivista kontrollipolitiikkaa. Tutkimusten mukaan esimerkiksi suomalaisten tuntema ryssäviha on eurooppalaista huippuluokkaa -- vastaa ei tunneta edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa. Suomalaiset kiusaavat toisiaan niin työpaikoilla kuin koulussa -- ennätysmäärin, ja tyypillisesti historiallisen hallintoperinteen eniten määräämissä yhtenäiskulttuuri-instituutioissa, kirkossa, kasarmilla, koulussa. Jopa sosiaalivirkailijamme suhtautuvat suomensuomalaisiin avuntarvitsijoihin kahdeksan kertaa syyllistävämmin ja tylymmin kuin heidän pohjoismaiset kollegansa omiin asiakkaisiinsa.
Se on kaikki projektion mekanismia. Myös nyt niin pinnalla oleva rasistijahti ja vihapuhevaino ovat huonon hallintoperinteen välttämättä tarvitsemia projektion mekanismeja. Ne ovat osa sitä hallinnon harjoittamaa kansalaisten kontrolloimista, kiusaamista, kampittamista ja kaiken tuoreen ja terveen mitätöimistä, joka vain voi pitää yllä eliitin oman ryhmävahvistautumisen takaavaa ja kipeästi tarvitsemaa ylemmyydentuntoa ja ylenkatsetta sivistyssyötön kohteena olevia yhteiskunnan "vääräoppisia" kohtaan.
Parannuksesta ei ole tietoakaan. Sen sijaan että olemme huolissamme "rasisteista" yms -- joilla on suhteessa omaan alitajuntaansa paljon terveemmät elämäntunnot kuin akateemisella väellä ikinä -- meidän pitäisi olla todella huolissamme "sivistyneestä ja suvaitsevaisesta" yhteiskuntaeliitistämme.
Ongelmat eivät todellakaan ole sivistymättömässä tai suvaitsemattomassa rahvaassa, vaan niissä itseään "sosiaalisesti ylöspäin" identifioivissa "kunnon ihmisissä", jotka eivät ymmärrä että heidän oma alitajuntansa on tehnyt heille pahanlaatuiset tepposet.
9.
Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet kansallisvaltiot olivat individualistisen yksilöidentiteetin projektioita yhteisötasolla -- ja juuri kansallisvaltiot saattoivat toimia pohjina sellaisten arvojen kuin yksilönvapauksien ja -oikeuksien sekä demokratian kehittymiselle.
Nyt kuitenkin tämä kehitys on kasvanut individualistisen sokeuden asteelle, ja vallan kaappaa ylikansallinen talous, joka puhtaaksiviljelee objektivaatioon kuuluvan kvantifikaation ja muuttaa yhteiskunnat numerotalouden pelilaudoiksi. Kasvoton kaikkivoipa raha luo taloustotalitaristisen koneiston, jonka rattaiksi kaikki joutuvat. Eikä tämä raha omia sääntöjään noudattaessaan -- pyrkiessään vain rahan tuottoon -- tarvitse mitään inhimillisiä päämääriä.
Kun raha saa vallan, alitajunta ja tietoisuus joutuvat kumpikin lahtipenkille. Vain projektiivinen mekanismi jää jäljelle. Kuinka konkreettisessa maailmassa kansalaisten käy? --
Ennustan, että samaan aikaan kun sokeimmat individualisti-liberalistit runnaavat silmät umpeen muurattuina talouden tunnusnumeroiden ylivaltaa ja taloususkonnon kulissikseen tarvitsemaa eurooppalaista liittovaltiota, puhkeaa eurooppalaisissa vanhoissa valtioissa väkivaltaisia verisiä mellakoita. Niillä ei ole kunnollisia muotoja eikä selvästi ilmoitettuja päämääriä -- niissä ilmenee vain se täydellinen järjettömyys joka nykytilanteelle on niin pinnan alla kuin käsitesekamelskan valtaamalla julkispinnalla ominaista.
Meillähän on nyt sekä sairas alitajunta että tiedolliset ideologiat täysin vääristyneitä ja totaalisesti todellisuuden ulkopuolella.
 |
| EU:n valtakunnankanslia, komissio |
10.
Siinä vaiheessa kun väkivallan kynnys missä tahansa yhteiskunnassa ylitetään, paluuta ei enää ole. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan ensimmäiseksi Suomessa, koska meillä yhteiskuntaeliitti on YES-miesten ääriliike, ja kansa vastaavasti vuosisataisella alistavalla hallintokulttuurilla masennettu ja kyvytön nousemaan barrikadeille. -- Tai siis ei vain nousemaan barrikadeille, vaan ylimalkaan kyvytön sanomaan millekään päähänpotkimispolitiikalle selvästi: Ei, Ei, Ei!!!
Meillä on historiallinen petaus hallintoalamaisuudelle ja kritiikittömälle "lainkunnioitukselle" -- me emme kansana pysty heittämään kapuloita ylikansallisen kasvottoman kaikkivoivan rahan taloustotalitarismin rattaisiin.
Emme siitä huolimatta että se on ihmisarvon, yksilönvapaudet ja -oikeudet mitätöivä järjestelmä, todellinen itse itsensä oikeuttava, automotiivinen totalitarismi, jolle vain yksi asia on tärkeä: rahan tuotto. Se on puhtaasti numeerinen systeemimolokki, järjestelmä, jolla menee hyvin vasta kun kaikki ihmiset ovat kuolleet sen tieltä pois.
Yhteiskunnalliset levottomuudet ja väkivalta tulevat alkamaan vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa, ei meillä. Me tulemme seuraamaan kaaosta täältä kauempaa. Silloinkaan eivät kuitenkaan omat YES-miehemme pysty eurojärjestelmän täydellistä järjettömyyttä tunnustamaan. He käpertyvät itsesuojeluunsa, omaa, tosiasiassa vastuutonta "vastuullisuuttaan" hokemaan -- kuten tosiasiassa ovat tehneet tähänkin asti. Se on varsinainen alitajunnan, projektion ja käsitteellisten väistöliikkeitten tragikomedia.
Meitä riivaavan ruotsalaisperuisen hallintokulttuurin luonnonlakina koettu, itseoikeutettu, yhtä itsestäänselvä kuin käytännössä kitkerä mitään inhimillisyyttä tunnustamaton ylimielisyys tulee meillä tuottamaan aivan saman lopputuleman kuin Taloususkonto kaikkialla -- kun raha tuottaa refleksinomaisesti itseään, ihmiset kuolevat -- mutta meillä se voi tapahtua ihan vastaanpanemattomasti, väkivallattomasti. Sininen kuin taloususkonnon taivas, valkoinen kuin lammas.
Liekö se sitten tragikomedian traaginen vai koominen puoli.
-------------------
Lisäyksiä:
Tämä tarina alkoi narsistien ja psykopaattien henkilökuvilla. Eikö ole merkillistä, että ihan yleismaailmallisesti tällaiset täysin sairaat persoonallisuustyypit saattavat yhteiskunnissa toimia todellisten ja varsin tuhoisten ominaisuuksiensa naamareissa ihan arvostettuina ja jopa ylimääräistä sädekehää nauttien?
Mehän emme erota narsisteja joukosta emmekä osaa varoa niitä palvonnan kulisseja jotka saattavat nostaa Johtajan valtaan. Yksin jätettynä Hitler olisi sammunut kuin virraton lamppu -- mutta mehän halusimme hänen loistavan ja kohottavan meidät mukaansa.
Vasta jälkeenpäin -- hirmutekojen jo tapahduttua -- joudumme kohtaamaan karun todellisuuden -- ja siinä vaiheessa sitten hyvin määrätietoisesti projisoimme oman tosiasiallisen syyllisyytemme meiltä häikäilemättömästi vallan muka kavalasti omineeseen Vallan Anastajaan. Hänhän se mielestämme varsinainen Paha oli, Pirullinen Demoni -- johti harhaan koko viattoman kansan.
Mitä todistaa se että yhä edelleen meidän on tarpeen projisoida oma tosiasiallinen syyllisyytemme -- ja kyvyttömyytemme tunnistaa täysin sairaita vallankäyttäjiä -- ja kokea aina itsemme "hyvinä" ja viattomina sekä suunnata täysin vailla järkiperusteita oleva projektiivinen ja noitaoikeudenkäyntiä muistuttava rasistijahti ja vihapuhevaino johonkin demonisoimiimme yksilöihin tai puolueisiin? Mistä se kertoo?
Tai mistä kertoo se että yritys- tai pankkimaailman huipulle päätyvät psykopaatit, joille edelleen annamme aivan kaiken vallan harrastaa harhaisia numeerisia talouspelejään? Jopa niin, että kaikki eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneet todellista luonnonhallintaa lahjoittaneet tieteet saavat luvan toimia vain niissä puitteissa joille numeeristen tuottavuuskuvitelmien vallassa elävät maagisen taloususkonnon Pyhät Miehet antavat luvan? -- Mistä tämä maailmanmittakaavassa todellisuudessa vallitseva valtava rationaalisuusharha kertoo?
 |
| Ikuinen idea: valtahierarkia, pyramidi |
-----------------------
Kun tällaiseen koko länsimaista, maailmassa globaalisti vaikuttavaa "sivistystä" koskevaan tragediaan -- tai komediaan, jos kuittaatte maailmanlopun rähjäisellä naurulla -- lisätään sitten oma kansallinen historiamme, eli huonoakin huonomman hallinnon, alistamis- ja alamaisasenteiden kaikkea edelleen läpäisevä perinne, alamme ymmärtää jotain oman yhteiskuntatilanteemme täydellisestä toivottomuudesta.
Siitäpä onkin sitten "eurooppalaisessa puitteistuksessa" sopivan suhteetonta pohtia, miten traaginen rooli jollain mukaan hakeutuneella omalaatuisella -- historiallisesti traumatisoituneella, kansanpsyykeltään poikkeavalla ellei aivan sairaalla -- kansalla ylikansallisen raha- eli numerotaloushimmelin romahduksessa voi olla.
Hyvinvoiva kansanosa on historiallisista syistä ulkoaohjautuvaa -- se on omaksunut "hyvän elämän" standardit muualta, "ylhäältä käsin", ja projektiivisesti se kuvittelee, että alkuperäisiä elämänvoimia lähempänä oleva alaluokka olisi sille sen aineellisista elintasonormeista "kateellinen". Toisaalta huonompiosaisella kansanryhmällä ei olekaan muita yhteiskuntaihanteita tarjolla ja tavoiteltavina kuin ne ulkokohtaiset standardit, joita parempi väki jo on saanut. Tragedia ja komedia.
Tällainen yhdensuuntaisuus -- yhteiskunnallisten voimaviivojen ja mallien laskeutuminen porras portaalta ylhäältä alaspäin -- on jossain määrin kaikkien teollisten yhteiskuntien ongelma. Mutta tuhoisa voima siitä tulee sellaisissa vieraalla hallintokielellä historiallisesti alistetuissa kansoissa kuten suomensuomalaiset ovat.
Meillä sisäinen kahtiajako eliittiin ja rahvaaseen on koko kansansielua määräävä tekijä. Eliitin arvot saavat voimansa -- ja niiden sisältökin määräytyy -- suhteessa siihen miten eliitti niillä voi ottaa etäisyyttä rahvaaseen. Kuten ulkoiset aineelliset hyvinvointistandardit, samoin kulttuuriset ja moraaliset arvot saavat legitimaationsa siitä miten vähän rahvas niiden päälle voi ymmärtää ja miten niillä saadaan rahvaan olo tuntumaan pahalta.
------------------
Eliitti tarvitsee rahvasta erottuakseen eliittinä. Eliitin psyyke on narsistinen ja psykopaattinen. Eliitti tarvitsee projektiivisen viholliskuvan. Ja tarvitsee sitä kipeästi, hyvin hyvin hyvin kipeästi, jopa oman järkensä kustannuksella.
Esimerkiksi ylevät "ihmisoikeusihanteet" ovat tarpeellisia nimenomaan etäisyydenotossa oman, ehkä sanon tämän toistamiseen: oman kansan rahvaaseen. -- Eliittiä ei ollenkaan häiritse se että heidän suojelukseensa ottamat maahanmuuttajaryhmät voivat harrastaa mitä jyrkintä epäinhimillistävää sukupuoliseparaatiota ja ylimalkaan olla ihmisoikeusasioissa ja yksilönvapauskysymyksissä paljon paljon paljon takapajuisempia ja julmemmin suvaitsemattomia kuin mihin oma rahvas ikinä kykenee.
Sivistynyt ja suvaitseva eliitti -- ruotsinkielistä ylimielistä, kontrolloivaa, kiusaavaa ja kampittavaa historiallista hallintoperinnettä edelleen seuraten -- tarvitsee alamaistunnot itseensä sisäistänyttä rahvasta. Tästä kansallisesta tragediasta ei toistaiseksi näytä olevan mitään ulospääsyä. Mitään kansallista psykoanalyysia ei tulla tekemään. Ulkoaohjautuva parempiosaisten yhteiskuntaeliitti ei siedä peiliin katsomista.
Enkä siis todellakaan usko edes siihen, että yleiseurooppalainen taloususkonnon romahdus tulisi tuossa suhteessa muuttamaan Suomen osalta mitään. Niitä muutoksia ei missään tajunnoissa tapahdu. Kriisiytyessään kansakunnat vain taantuvat -- ja meillä taantumisen malli on selvä. Se tulee vain vahvistamaan kansallista kahtiajakautumistaipumusta.
------------------------
Suomessa on pian likimain tuhatvuotinen vieraan vallan hallintoperinne, joka on sementoinut alistamis- ja alamaisasenteet. Tämä huonon hallinnon perinne suosii narsisteja ja psykopaatteja, ja kaikki hallintovalta yhteiskunnassa saa legitimaationsa projektiivisten rationalisaatioiden kautta.
Olemme siis aivan läpikotaisin sairas kansa, joka tarvitsisi erityistä kansallista psykoanalyysia.
Yksilön kokemukset -- varsinkin luovan yksilön kokemukset -- ovat juuri tuon kaltaisia jotka ovat kohdallesi osuneet ja joita hyvin kuvaat. Ei tässä yhteiskunnassa tule vielä moneen vuosisataan muu olemaan mahdollista. Traumatisoivan kansallisen historian voimat ovat niin murskaavia.
Edelläkävijöiden rooli on joutua kampitetuksi. Kiusaaminen on suomalaiseliitillä lujassa, se luo eliittitietoisuuden. Eliitti tarvitsee keskinäisen kilpailunsa lievittämiseksi yhdistäviä tekijöitä -- ja alkukantaisin ja vaikuttavin yhteisiä rivejä tiivistävä mekanismi on projektion mekanismi, yhteinen viholliskuva. Yhteisen vihollisen nimeäminen, kampittaminen, kivittäminen.
Sivistyneistö tekee sen tietenkin sivistyneesti, ymmärrystä noituvien yleiskäsitteiden ja abstraktisten periaatteiden tasolla. Mutta lopputulos on suunnilleen sama kuin jos käytettäisiin konkreettisia kiviä.
 |
| Kansallinen historia |
-------------------
Ihminen on perimmiltään ja pohjimmiltaan -- siis aivan alunalkaen ja lähtökohtaisesti -- sosiaalinen laji. Elämä ylimalkaan on biomassatapahtuma, joukkoilmiö, ja ihminenkin selviytyy olemassaolontaistelussa, jos yleensä selviytyy, vain lajina ja yhteisöinä, ei yksilöinä.
Kulttuurievoluution mahdollistaneet kieli ja ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta. Ne eivät ala yksilössä tai yksilöstä, eivätkä ne ylimalkaan ole koskaan alkaneet mistään tietystä pisteestä. Ne ovat historiallinen jatkumo, jonka alkupiste katoaa alkuperäisten "elämänvoimien" primitiiviseen hämärään. Kun puhumme "vitalismista", meidän ei siis pitäisi puhua yksilöistä.
Olen ilmaissut tätä visiota mm. lauseella: "Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö." Esimerkiksi "kansa" on mielestäni määriteltävä eräänlaisena inhimillisenä -- ei siis "sosiologisena" eikä "psykologisena" -- vakiona, suhteena kollektiivisen ja yksilöllisen välillä, niin että "kansa" on se inhimillinen yhteisöominaisuus joka yksilössä jää jäljelle kun hänen yksilöpsyykensä regressoituu ja yksilöllisesti eriytyneet ominaisuuden karsiutuvat ajattelusta ja käyttäytymisestä pois.
Tämä ei vastaa aikalaisrationaalisuutemme yleisiä ajatteluehtoja, eikä siis tule ymmärretyksi. Yhä kysytään: "Suomalaiset? Siis mikä kansa? Kuinka määrittelet suomalaiset? Keitä mielestäsi suomalaisiin kuuluu?" Jne, jne.
-----------------
Jukka Hankamäen toteamus ""Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren"" saattaa kuvata Zizekia, mutta edustaa vain yhdenlaista tulkintaa psykoanalyysin suuresta kertomuksesta. Itse koen kokolailla toisin, ja jos omalle ylikasvaneen kartesiolaisuuden ajalle ominaisissa opillisten ismien ajatuslavasteissa asiaa hahmottaisin, sanoisin että psykoanalyysi ja eksistentialismi ovat toistensa opillisia vastakohtia.
Ihmisen alkuperäinen lajityypillinen sosiaalisuus on jotain sellaista, mitä en usko monenkaan "kokemuksellisesti" ymmärtävän. Esimerkiksi hypnoosi-ilmiö, regressoiva metodi, jossa nykyisin pelkkänä yksilöominaisuutena mieltämämme tahdon alkuperäinen kollektiivinen laatu yhä elpyy näkyville, jää yleisessä ajattelussa kuriositeetiksi. Kollektiivinen tahtotoiminto on kuitenkin juuri alkuperäinen elämänmuoto. Ja "opillisesti" se voitaisiin nimetä vaikkapa "vitalismin" muodoksi.
Kartesiolaisen paradigman -- Subjektia eriyttävän ja todellisuutta Objektivoivan aikalaisrationaalisuutemme -- ajatushistoriallinen kantoaalto on nyt noin neljänsadan vuoden mittainen. Sen lopputulemana on ollut sokea individualismi, jonka vallassa yksilöstä tulee ajatusankkuri ja kaiken selityksen alku- ja loppupiste. Se mahdollistaa esimerkiksi liberalismin, josta yksi erityinen muoto on marxismi. Ja filosofian puolella se mahdollistaa nämä mitään ymmärtämättömät esasaariset ja pekkahimaset.
Dialogissa ja dialektiikassa on jotain paljon alkuperäisempää kuin individualistin identiteettikriiseissä, joita nyt filosofiaksikin nimitetään. On "totuuksia" muodostavalle ajattelulle ominaista, että uudet totuudet muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen. Kuitenkin ajatus teesiä ja antiteesiä yhdistävästä synteesistä, joka hegelilaisittain sijoittuu ikään kuin vastakohtaparien yläpuolelle ja sisällyttää nämä itseensä, johtaa harhaan kun siitä rakentuu eräänlainen nousevia tikapuita muistuttava mielikuva yleisestä kehityksestä.
Esimerkiksi filosofian historia nähdään omassa skolastisessa oppikirja-ajattelussamme jonkinlaisena toisiaan vastaan kamppailleiden ideoiden puuna, jossa vahvemmat argumentit ovat voittaneet heikommin perustellut argumentit. Se on aivan tavattoman harhainen mallikuva, josta kaiken lisäksi pidetään ihan hirvittävillä tiedollisen varmuuden vaatimuksilla kiinni -- kouluopetus tarvitsee ihan määrätynlaatuista "tietoa", selvää ja kiteytettyä, koska vain selviä asioita pystytään opettamaan niin että oppimista on mahdollista kontrolloida.
Se on kaiken akateeminen oppikirjafilosofoinnin tragedia. Sitä kautta on aika mahdotonta saada edellytyksiä hyvälle -- siis syvälle -- ajattelulle. Emme pysty kyseenalaistamaan oman ajattelumme lähtökohtia tarpeeksi syvältä -- ja juuri kysymysmerkkien asettaminen tarpeeksi syvälle vasta mahdollistaa aitofilosofiset lähtökohdat. Opillisuus ja aitofilosofia ovat siis eri suuntiin pyrkiviä ajatusliikkeitä.
Sokea individualismi ja opillisten ismien tarjoama identifioitumismahdollisuus ovat yhtä ja samaa -- niiden maailmassa me nyt elämme. Mutta aitofilosofiassa ei ole oikeastaan mitään yksilökohtaista eikä varsinkaan henkilökohtaista. Vaikka koemme identifioimamme opilliset ismit ikään kuin ansioiksemme -- koemme ne oikeassaolemisena -- tämä sokea individualismi ja siihen olemuksellisesti kuuluva ryhmävahvistautumisen yhteisöilmiö ovat vain vahvaa ja kaiken ajattelumme valtaavaa vaikkakin harhaista aikalaisrationaalisuuttamme, jota aitofisofia voi tarkastella haavikkolaisittain aikalaishulluutena.
Se, että dialektiikassa synteesi sijoittuu oikeasti attribuuttien ala- eikä yläpuolelle on vain yksi oikaisua tarvitseva ajatusmalli opillisille ismeille rakentuvassa filosofisessa ajattelussamme.
---------------------
