1.
Freudilaisessa ajatteluperinteessä on kantava luja ydin, joka vuosisadan mittaan on siilautunut yhä selvemmin esiin psykoanalyysin pioneeriajattelulle ominaisista virheistä ja kehittyville koulukunnille ominaisista teoriarönsyistä. Tämä kestävä ydin muodostuu kehitysajatuksesta -- näkemyksestä jonka mukaan ihmistä määrittelee parhaiten se että hän on kehittyvä olento -- ja tämän rinnalla elää käsitys varhaisten kehitysvaiheiden suhteellisesti suurimmasta merkityksestä. Se mitä tapahtuu syntymän jälkeen, ensimmäinen elinvuosi, sitten toinen -- ne ovat elämän tärkeimmät ja myöhempää kehitystä eniten määräävät ajat.
Ihmisen ensimmäiset elinvuodet ovat koko hänen myöhemmän kehityksensä kannalta kaikkein tärkeimmät, sillä noina vuosina muodostuu ihmis- ja itseidentiteetti, yksilöminuutemme pohjarakenne. Kaikki se mitä varhaisessa vaiheessa koemme muodostuu lähtöasetuksiksi sille miten myöhemmässä elämässämme jäsennämme maailmaa. Ei ole väärin sanoa, että se mitä lapsina näemme edessämme, se määrää sitä minkä myöhemmässä elämässämme näemme, miten maailman näemme, miten käsittelemme tietoa, minkä koemme mielekkäänä ja mikä päinvastoin näyttää meistä järjettömältä.
Voimme kaikki kuvitella miten jokaisen vastasyntyneen tajuntaan muodostuu ensin hoivaajan hahmo, "sinä", ja vasta myöhemmin, vähitellen, kehittyy se josta sanomme "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuu että olemme pohjimmiltamme kaikki myös moraalisia olentoja -- elämme aina kaikki toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Ihmisyyden siemenet istutetaan siis varsin varhain, ja ihmisestä kasvaa ihminen vain muiden ihmisten joukossa. Lajityypillisestä sosiaalisuudestamme hämmästyttävimpiä todisteita ovat niin sanotut susilapset. Takavuosisatoina saatettiin vastasyntyneitä hylätä metsiin, ja joskus sudet omivat nämä lapset pennuikseen ja he saattoivat kuin ihmeen kautta selviytyä hengissä vuosikausia. Tavattaessa tällaisia susilapsia niissä ei tunnistettu mitään inhimillistä, jopa esimerkiksi kasvien ns. luonnollisen luokittelujärjestelmän kehittänyt Carl von Linne määritteli löytämänsä susilapsen uudeksi ennen tuntemattomaksi eläinlajiksi.
Niinpä iso osa kysymyksiä jotka koskevat sitä missä määrin ihmisen kehitys on geneettisesti ohjelmoitua voidaan asettaa omaan arvoonsa. Geneettisesti determinoitua ei näyttäisi olevan edes kahdelle jalalle nouseminen. Kuinka sitten jonkin erityisen kulttuurisidonnaisen käyttäytymispiirteen ylimalkaan voidaan olettaa olevan geneettistä? Genetiikan ideaalisen määräävyyden ja kulttuuriolennoksi oppimisen väliin jää aivan hämmästyttävä kuilu, jota toki voimme nimittää ihan millä nimellä tahansa: epigenetiikaksi, meemeiksi -- tosiasia on, että se on olemassa.
2.
Vastasyntynyt tuskin osaa paljon muuta kuin huutaa kun nälkä sen sisuksia kouristaa -- vauvat todellakin huutavat "kuin henkensä hädässä", koska ne ovat henkensä hädässä. Jos ravintoa saadaan, vähitellen lapsi kuitenkin oppii luottamaan siihen että tyydytys tulee ajallaan, ja niin alkaa kehittyä se koko myöhempää elämää määräävä ominaisuus jota kutsutaan perusturvallisuudeksi. Ruokinnan lisäksi kuvaan kuuluvat toki kaikki muutkin hoitotoimet jotka saavat vauvan olon tuntumaan mukavalta.
Perusturvallisuuden ja perusluottamuksen mukana syntyvät sitten nuo ihmis- ja itseidentiteettijäsennykset ja ensimmäiset tajunnan hahmottamat toimijaroolit. Näistä psyyken perustoja muodostavista alkuhahmoista mikään ei vielä pitkään aikaan ole tietoista ajattelua.
Jos varhaisessa lapsuudessa tapahtuu kasvua ja kehitystä häiritseviä pahoja traumoja, ne eivät myöhemmin elämässä ilmi tullessaan suinkaan ole millään tietyllä nimilapulla varustettuja, sillä varhaisvaiheen tajunnassa muodostuvat psyykkiset alkuhahmot eivät ole samanlaisia kuin tietoisen ajattelun maailmassa niistä muodostamamme mielikuvat. Alussa kaikki on aivan tavattoman kokonaisvaltaista, ja esimerkiksi hoivaajahahmo edustaa sellaista kaikkivoipaisuutta, jota emme enää aikuisiässä tunnista, vaan koemme ja kuvittelemme esimerkiksi "rahan" ominaisuudet vain "rahaan" liittyviksi käsitteellis-sopimuksellisiksi määritelmiksi.
Hyvin kokonaisvaltaisen kokemisen maailmassa syntyvät siis kaikki ihmisyyttä perustavat hahmot ja niiden väliset vaikutukset, kaikki inhimilliset perustunnot ja perussuhteet. Narsismin ja psykopatian vammat ovat joko rakenteellisia tai juontuvat aivan minuuden varhaisimmasta muodostumisvaiheesta -- ja siksi niitä taitaa olla jokseenkin mahdoton milloinkaan myöhemmässä elämässä täydellisesti korjata. Ne ovat hyvä esimerkki siitä miten kohtalokkaita varhaislapsuuden perustavanlaatuiset vaikutussuhteet ja niiden varassa syntyvät tajuntamme alkuhahmot ovat.
Kaikki nuo vaikutussuhteet ja hahmot syntyvät paljon ennen kielen käsitteitä, ja ne rekapituloituvat sitten myöhäisellä iällä eräänlaisina varhaisen lapsuuden projektioina, resonansseina ja rekapitulaatioina. Lapsen mieli tuntee mielihyvää ja mielipahaa, mutta ei pitkään aikaan tiedä mikä vaikuttaa mihinkin. Se mikä jää mielen pohjalle määrää kuitenkin myöhemmässä elämässä melkein kaikkea minkä yksilö kokee mielekkäänä -- se määrää niin perustuntoja kuin älyäkin, myös moraalia ja tapaa jolla suhde muihin ihmisiin muodostuu.
Palkitsemisen ja rankaisemisen vaikutussuhteiden vähitellen hahmottuessa lapsi voi kokea kaikkivoipaisuuden myös niin että kuvittelee ulkoisten tapahtumien johtuvan itsestään. Jossain vaiheessa sitten alkavat hahmottua myös syyllisyyden ja uhrin roolit ja kokemukset. Ulkoaohjaavat vaikutukset herättävät lapsen sisällä kunnian ja häpeän tuntoja. -- Tällaiset ihmisyyden tekijät siis laajenevat lapsuuden symbioottisesta hoivaajasuhteesta yleisemmin yhteisöllisiksi, ja esimerkiksi syyllisen ja uhrin roolit sekä kunnian- ja häpeäntunnot ovat keskeisiä osia alkukantaisissa kulttuureissa. Ne ovat siis varhaisten vaiheiden eräänlaista resonanssia ja rekapitulaatiota sekä yksilöiden myöhemmässä elämässä että koko siinä oman ihmisyytensä ominaislaatua varjelevassa kulttuurissa jossa yksilöt syntyvät, elävät ja omat jälkeläisensä synnyttävät.
 |
| Elämän tärkein vuosi |
3.
Psykopatiasta ja narsismista voidaan sanoa että ne ovat varhaisessa kehitysvaiheessa syntyneitä syviä ja parantumattomia minävammoja, mutta voidaan noteerata myös lievempiä traumaattisesta kehityksestä persoonallisuuteen pysyviksi jääneitä psyykenominaisuuksia. Voimme helposti kuvitella, että esimerkiksi toistaminen, toisto, kaiken tekeminen moneen kertaan, on mekanismi jolla puuttuvaa perusturvallisuutta on mahdollista kompensoida ja kokea ylimääräistä varmuutta. Niinpä erilaiset rituaalit ovat monen epävarmuutta varhaisessa lapsuudessaan kokeneen yksilön myöhemmässä elämässä tyypillisiä käyttäytymispiirteitä, ja monet primitiivisen yhteisön sosiaalista kiinteyttä ja pysyvyyttä ylläpitävät tavat toteuttavat rituaalin ominaisuuden.
Uhraaminen on primitiivinen rituaali jolla on omat psyykkiset edellytyksensä primitiivisen ihmisen mielessä. Kyse ei siis ole vain ulkoisista uhrimenoista, vaan myös niitä vastaavista ja jo hyvin varhaisessa vaiheessa mieleemme muodostuneista psyykentoiminnoista. Nämä mielenmekanismit ovat kaiken ajattelun pohjalla vaikuttavaa magiaa, ihmisen pohjimmaisia "ajatushahmoja", varhaisessa kehitysvaiheessa itsekunkin "minuuteen" muodostuneita aivan ensimmäisiä perusjäsennyksiä. Voimme antaa niille nimiä, mutta meidän on syytä muistaa, että ne ovat tajunnantapahtumia, jotka sijoittuvat ensimmäisten elinvuosien aikaan, jolloin mitään tiedollista, kielellistä tai käsitteellistä ajattelua ei vielä voinut olla olemassa. Kaikki uskonnot tavallaan kuitenkin ovat kaikkivoipaisuusmagiaa sisältävien nimien antamista mielen primitiivisimpien kerrosten ajatushahmoille.
Uhrirituaaleissa on kyse eräänlaista sisäisen peruspsyyken ja ulkoisen todellisuuden välisestä kaupankäynnistä -- palkitsemisen ja rankaisemisen vaikutussuhteita pyritään käyttämään minuutta -- tai laajennettuna yhteisön joukkominää -- hyödyttävällä tavalla. Monet primitiivisten olentojen uhrirituaalit ovat luonnon kanssa käytävää kauppaa, odotuksia siitä että tietty uhrilahja palkitaan luonnon taholta esimerkiksi hyvien metsästyssaaliiden tai hyvän sadon muodossa. Kehittyneimmissä yhteiskunnissa, joissa pohjimmiltaan varhaiseen lapsuuteen kuuluva ja rekapitulaationa taloususkonnollisessa muodossa toteutuva rahan kaikkivoipaisuuskuvitelma koetaan totena, on tapana uhrin ja saaliin sijasta puhua panoksesta ja tuotoksesta, sijoituksesta ja voitosta.
4.
Kuten monesti todettu, ihminen on perinjuurin sosiaalinen laji, ja eräs seuraus tästä on että kaikki ihmisyhteisöt ovat valtarakenteita. Tavalla tai toisella ihmisyksilö ja hänen yhteisönsä resonoivat kautta historian toisiinsa niin, että yksilön tyypillisesti varhaisessa lapsuudessaan saamat persoonallisuutta rakentavat vaikutteet muodostavat rekapituloituneina myös yhteisölle ominaiset valta- ja arvohierarkiat. Esimerkiksi matriarkaatit ovat tyypillisesti erilaisia kuin patriarkaatit, koska edellisissä hoivasuhde on paremmin turvattu -- patriarkaateissa vallitsee sukupuoliseparaatio, initiaatioriitit miehuuskokeina, aikuisuuteen jatkuva oidipaalinen poikalasten keskinäinen kilpailu ja armoton valtataistelu, jossa valtaa "otetaan" sen sijaan että yhteisöllinen valta perustuisi "alhaalta ylöspäin" annettuun luottamukseen.
Valtarakenteet ovat aina pohjimmiltaan valtamagiaa, joka palautuu jokaisen yksilön varhaisessa lapsuudessaan kokemaan hoivaajahahmon kaikkivaltaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Tällaisen alkuperäisen valtamagian tiedollis-käsitteellisiä ilmentymiä ovat esimerkiksi uskonnot. Ne ovat pohjimmiltaan valtaa legitimoivia käsitteellistyksiä, joissa maagiset taika- ja komentosanat sekä loitsut suggeroivat hypnoottisella teholla. Valta on aina pyhää, ja pyhyyden varjelemiseen liittyy aina esimerkiksi salaisuuden elementti -- ei ole eroa sillä miten primitiivisten yhteisöjen poppamiehet kuiskivat noviisien korviin taikasanoja temppeleiden kaikkeinpyhimmissä kammioissa tai sillä, miten nykyajan taloususkonnon toimijat kuiskivat toisilleen kabineteissa liikesalaisuuksiaan.
Valtamagia -- kaikkivoipaisuusmagia -- kääntyy kuitenkin helposti myös tuhovoimaksi, jos patriarkaatin keskenään kilpailevat pojat yrittävät valloittaa ja alistaa valtaansa koko maailman. Sellaista ihmiskunnan historia on paljolti ollut. Ei kannata kysyä onko suuruudenhulluissa maailmanvalloitussuunnitelmissa mitään järkeä -- ei ole, ne ovat alle kaksivuotiaan lapsen maagista ajattelua -- mutta sellaisia muutamat hirmuvaltiaat ovat kuitenkin panneet toimeksi. Eikä pidä ihmetellä miten sellaisilla on voinut takanaan olla heidän omien kansalaistensa tuki, sillä juuri sellaisen yhteyden, resonanssi- ja rekapitulaatioyhteyden -- olemassaolosta ihmisen lajihistoriassa on aina ollut kysymys.
Mitä tunnevammaisemmista, patriarkaattisemmista, sukupuoliseparaatiota vahvistavista, miehuuskokeita ja uhrirituaaleja sosiaalisen kiinteyden säilyttäjinä tarvitsevista yhteisöistä on kyse, sitä matalampi on joukkoaggressioiden ja -taantumien kynnys ja sitä enemmin maailmassa soditaan. Siellä missä primitiivinen valtamagia ja -taistelu ovat väistyneet ja yhteisön valtakuviot muodostuvat "alhaalta ylöspäin" annetulle luottamukselle -- eli siellä missä vallitsee todellinen moniarvoinen demokratia -- siellä yhteisöt eivät ole sotineet eivätkä sodi keskenään. Ilmiö tunnetaan Doylen lain nimellä.
5.
Vietimme juuri omaa kansallista veteraanipäiväämme. Puhumme sodan uhreista, henkensä uhranneista, ja kuten kaikissa rituaaleissa, yleisinhimillisenä ja yleismaailmallisena tosiasiana, mekin käytämme uhreja lujittaaksemme oman yhteisömme sisäistä sosiaalista kiinteyttä. Uhrit ovat osa uhrirituaaliamme, asiaankuuluvat kunnian ja häpeän tunnot osa samaa palautuskuviota, vaikka tietenkään emme itse tiedosta asiaa mistään yleisinhimillisestä ja yleispätevästä näkökulmasta vaan varjelemme omaa kokemustamme ja pyhitämme sen likimain uskonnollisuutta muistuttavalla tabulla juuri niiden psyykenkannattimien varassa jotka ovat omille kansallisille tunnoillemme totisia ja vakavia.
Emme siis totea yksinkertaisesti että voimapoliitikot politikoivat, valtataistelijat taistelivat, ja niin-ja-niin monta rivikansalaista kuoli. Sehän olisi faktisin kuvaus siitä mitä yleisinhimillisesti ottaen tapahtui. Tätä totuutta kieltäydymme ottamasta vastaan, väistämme ja kierrämme sen, ja hakeudumme uhriajattelun ja kunnian tuntoihin, joiden käsitepuitteistuksessa voimme vajota psyykemme kipeästi tarvitsemaan tabumagiaan.
Kansallinen ääni, jolla kansallista traumaa ilmaistaan, ei suinkaan ole inhimillisen kasvun ja kehityksen ääni. Se ei palvele ihmistä kehittyvänä olentona, jolla on elämänmittainen projekti osanaan -- ihmisen osana, kuten psykoanalyytikko Erich Fromm sanoisi. Kansallinen ääni ei tässä ole hoivaajan, hoitajan eikä hoidon ääni, ei terapian ääni, vaan traumaan palaavan ja tarumaa rituaalinomaisesti toistelevan, psyykkisestä taantumasta turvaa hakevan kansan ääni. Se on tyypillinen ääni siitä tyypillisestä yhteisöllisestä traumasta jonka vallassa jokainen tragedian kokenut ja uhreja antanut kansa selittää historiaa ja yrittää kaikin tavoin säästää itsensä siltä hirvittävältä epäilyltä että uhrit saattoivat jossain mielessä olla turhia.
Enkä tarkoita "turhia" muuten kuin siinä nimenomaisessa mielessä että sotien uhrit aina ja kaikkialla ovat sotapolitiikan seurausta -- eikä voimapolitiikkaa koskaan eikä missään tehdä rivikansalaisten toimesta tai jermujen päässä. Voittajavaltojen kansalaiset kuvittelevat ansiottomasti aina toteuttaneensa suuren historiallisen tehtävänsä -- ja valitettavasti häviäjien on kompensoitava traumansa vielä kaksin verroin sokeammalla tavalla. Nimenomaan häviäjien on uhriensa takia mahdotonta tulkita historiaansa muuten kuin kunniakkaan selviytymisen näkökulmasta. Se näkökulma sulkee sitten esimerkiksi automaattisesti ulos omaa sotapolitiikkaa ja sodanjohtoa koskevan kritiikin -- kuten Suomen sotahistoriankirjoituksen monikäänteisistä ja vain vähitellen avautuvista vaiheista voidaan hyvin nähdä.
Sotien uhrit ovat uhreja myös samassa mielessä kuin totuus on aina sodan uhri. Tapa jolla korkeat poliittiset päättäjät kabineteissaan tällä hetkellä hirttäytyvät sokeaan europolitiikkaansa -- koska sen puolesta on jo annettu uhreja -- vertautuu aivan täysin sotapolitiikkaan.
6.
Elämme maailmassa jossa kertautuvat kaikki varhaisimpien kehitysvaiheidemme psyykeemme istuttamat alkuasetukset. On palkitsemista ja rankaisemista, syyllisiä ja uhreja, kunniaa ja häpeää. On kokonaisia kulttuureja, joissa sukupuoliseparaatio on niin epäinhimillisen jyrkkää että tapahtuvissa raiskauksissa syyllisen ja uhrin roolit menevät sekaisin. On uskonnollisia ja muita kansanryhmiä kiinteyttäviä rituaaleja ja monenmoisia psyykkisiä väistöliikkeitä. Hulluinta on, että koemme primitiivisen hämärän projektiot niin tosina mielessämme, että olemme valmiita niiden vuoksi tappamaan toisiamme. Siis, kansallisesti ottaen -- saadaksemme tietynvärisen räikeän kangaspalan nostetuksi salkoon hulmuamaan maailman tuulissa. -- Kuinka voisimme avata silmämme muuttumatta naurettaviksi omissa silmissämme? Sotien uhrit ja kollektiivinen alitajunta -- kuinka mittaamme kansallista mielenterveyttä?
Elämä on kertakäyttöprosessi, kasvukaari, se ei anna mitään anteeksi. Ei ole mahdollista koskaan aloittaa kaikkea uudestaan puhtaalta pöydältä -- eikä myöskään ole mahdollisuutta toteuttaa mitään ihanteellisia vaihtoehtoja. Valoa ja varjoa tarvitaan elämässä täsmälleen yhtä paljon. Meillä on kansallinen historiamme ja sotatraumamme, jota emme toistaiseksi hallitse. Kun ummistamme silmämme todellisuudelta -- ja ihmispsyyke on todellisuutta -- meiltä pimenee jotain koko elämäämme, sen alkuehtoja ja koko kaarta koskevaa. Kun ummistamme silmämme itseltämme, emme edes näe niitä peilejä, joissa toiset meitä vielä traumatisoituneemmat kansat varjelevat omia pyhiä sotiaan satoja ja satoja vuosia yli sukupolvien.
Jokin on aina pielessä siellä missä ovet menneisyyteen ja tiedostamattomaan lukitaan tehotoimin. Tässä blogissa on pitkään pedattu psykoanalyyttisella tiedolla kysymystä miksi ylipäänsä puhumme sodan uhreista -- miksi emme puhu yksinkertaisesti sodista joita valtapoliitikot ja voimapoliitikot panevat pystyyn ja rivikansalaisista jotka näissä sodissa kuolevat? -- Kun sodan uhreja elätetään tietoisuudessa ja väritetään kunniantunnoilla, ja kun samalla rauha on niin vaikea asia että ollaan valmiita katkaisemaan kaula jokaiselta joka sotasankareiden pyhää palvontaa kritisoi -- onko paikallaan kysyä mahtaako kaikki olla ihan kohdallaan vai onko silloin jokin pahasti sairasta?
Sotatrauma ei suinkaan ole vain sotatrauma, niin erityinen asia kuin se onkin. Kansallinen tragedia on totaalinen. Kansallinen keskenkasvuisuus on olennaisesti samaa keskenkasvuisuutta kaikissa valtapolitiikan kuvioissa. Ei suinkaan ole sattumaa että siellä missä valtapolitiikka sulkeutuu kabinetteihinsa, siellä rivikansalaisten keskuuteen kylvetään tabuja, puhumattomuuden kulttuuria, ja muodostetaan tiukasti kontrolloituja kiellettyjä puheenaiheita. "Makthavare"-vallanpitäjät määräävät käsitteet ja pelisäännöt puhumiselle -- tai oikeammin puhumattomuudelle. Näinhän yhteiskunnassamme nyt tapahtuu todella laajalla rintamalla ja patriarkaattisen kurinpalautuksen ankarassa hengessä -- eikä ole suinkaan sattumaa että meitä varjellaan puhumasta nimenomaan primitiivisistä maahanmuuttajakulttuureista.
Miettikääpä sitten hetki niitä kuiluja joita nyt ylläpidämme europolitiikasta päättävien, "vallan ytimissä" -- eli pankkikabineteissa -- lymyävien salatiedon haltijoiden ja rivikansalaisten välillä tänä päivänä. Niissä ei mikään ole tervettä -- eivät ne perustu "alhaalta ylöspäin" annettuun luottamukseen. Voimapolitiikan ja sodan valtamagiaa ne ovat. Ei EU mikään "rauhanprojekti" ole -- aivan päinvastoin. Mutta tänäkin päivänä euromaiden rivikansalaiset uhraavat älynsä, moraalinsa ja yhteiskuntarauhankin jotta EU:n lippu liehuisi.
Rasisti- tai natsikortit eivät suinkaan ole nykyisten makthavare-vallanpitäjien kaikkein inhottavimmat leimakortit. Aina kun poliitikko sanoo: ei pidä muistaa menneitä eikä kaivella esiin syyllisiä, vaan nyt täytyy ajatella eteenpäin ja tulevaisuutta -- silloin käytetään korttia joka on vielä pahempi, psykologisesti taantuneempi kuin mikään rasisti- tai natsikortti. Se on jonkinlainen "älä uskalla kajota tabuun" -kortti. Inhottavimpia ovat kaikki ne tekopyhät äänensävyt, joilla valta-ajattelun lapsenasteista primitiivisyyttä halutaan estää paljastumasta. Se kaikki on vain roolit sekoittavaa projektiivista peitetarinaa sille ettei syyllisyyden kerroksia ja todellisia syyllisiä ja syitä kaiveta esiin.
 |
| Eurostoliiton valtakunnankanslia, komissio |
-------------------------------------------
Lisäys:
Tällaisia minuuden ydinkysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia on varmaan vaikea minkään argumentoivan "keskustelun" kautta laajentaa tai purkaa, mutta ajattelin kuitenkin laatia jonkinlaiset jälkisanat, ja ajankohtahan on mitä sopivin, kun nyt samaan aikaan kaikkialla valtakunnan vappumarssijat nostelevat lipputankojaan tanaan ja aatteellisten peitsimiesten tavoin marssien pauhatessa käyvät omaan taistoonsa hyvän puolesta yhteiskunnallista pahaa vastaan. Puheita pidetään ja niiden sisältöjä näilläkin palstoilla tullaan lukemaan, puoluepolitiikkaa puolesta ja vastaan -- puututaan ajankohtaisiin aiheisiin, hajoaako hallitus nyt vai myöhemmin, onko kehitys kestävää, mistä päin hyökätään tuulimyllyjä päin?
Vietimme viikolla kansallista veteraanipäivää, enkä huomannut yhdenkään sielun missään miettivän kysymystä miksi tämäkin päivä on kirjattu almanakkaan vuosittain toistuvaksi rituaaliksi. Kansallisen sotatrauman käsittely ei meillä todellakaan omaa mitään terapeuttisia sävyjä, vaan pelkästään pyrkii ylevöittämään, ylläpitämään ja sementoimaan tabua. Puuttuu siis kokonaan sairaudentunto, ja saattaa todellakin käydä kuten eräs kommentoija ennusti -- että viimeisen sotaveteraanin kuoltua veteraanien arvosteleminen kirjattaisiin vihapuhelakiin.
Veteraaneihin ei meillä suhtauduta ihmisinä vaan kansallisen trauman ylläpidon välineinä -- he ovat kansallisen alitajunnan väistöliikkeiden tarvitsema asemointi. En ole ollenkaan varma siitä että tämä on ollut näiden ihmisten oman edun mukaista. Minkään kansallisen edun mukaista se ainakaan ei ole ollut -- siinä suhteessa meillä ei tietenkään mikään "makthavare"-vallanpitäjien määrittämä mielipidepimennys voi olla kansallisen edun mukaista. Mutta tämä ei tietenkään mitenkään poikkea meillä yleisesti vallitsevasta yhteiskuntakeskustelun tilanteesta -- meillä Korkein Oikeus todellakin voi ilmoittaa tietävänsä esimerkiksi "mikä on omiaan edistämään uskontojen välistä keskustelua".
Tekopyhä veteraanikysymyksen pyhittäminen näkyi näilläkin palstoilla kymmeninä puheenvuoroina ja satoina kommentteina, joissa ilmeni vahva tahto palauttaa kaikki asiaan liittyvä oman "pyhän sotamme" piiriin ja vain sallituilla äänensävyillä käsiteltäväksi. Minua hämmästytti miten perussuomalaisen kansanedustaja Tossavaisen blogissa tehty veteraanikysymyksen yhteenniputtaminen tämän päivän valta- ja voimapolitiikan ilmentymään, EU:iin, herätti muutamissa kommentoijissa aivan valtavia aggressioita. Eräskin kommentoija kertoi sukulaisensa kautta tuntevansa politiikanteon, ja hän oli myös tehnyt veteraaniporukan kanssa pyhiinvaellusmatkoja viime sodan taistelupaikoille, ja siltä pohjalta hän piti "makaaberina" puhua veteraanien "uhrista" ja tämän päivän EU-politiikasta samassa yhteydessä.
Tuollaiset asenteet paljastavat kansallisen sotatraumamme edelleen vahvana jatkuvan tabuluonteen. Siltä pohjalta sitten tämä oma blogitekstini syntyi. Mietin lähinnä sitä miten käsitellä kansallista sotatraumaa niin että yleiseen kysymykseen voisi päästä käsiksi oman yksilöminuuden syviä kerroksia tunnustelemalla. Sehän on oikeastaan ainoa tie lisääntyvään ymmärrykseen -- mutta tiedä nyt sitten mahtoiko kirjoitus tuossa suhteessa onnistua. Itsekullakin tulevat vastaan oman traumoittumisen rajat, jotka säätelevät sitä miten paljon omaksuttua "tiedollista" varmuutta on varaa purkaa ja tajuta asioiden varsinaisia taustoja.
Joka tapauksessa siis näkökulma oli aika erityinen, eikä senkään takia oikein ollut tilaa käsitellä tätä nykyistä monessa mielessä "minävammaista" aikaamme tässä blogitekstissä. Meillähän on tavattomasti syviin psyyken kehityskerroksiin kytkeytyviä erilaisia oireita ympärillämme -- sanotaan nyt vaikkapa lisääntyvät nuorten syömishäiriöt. Niille on oltava selitys jossain varhaisen lapsuuden epävakaudessa -- jostain sieltä niiden täytyy nousta. Samoin on ajassamme jokin kauhea tarve muodostaa oma versiomme sementoidusta sukupuoliseparaatiosta -- sellaisena koen olemassaolevien valta-asemien uusjakoa tavoittelevan opillis-aatteellisen "feminismin" ja lasten aseksualisoinnin pojista ja tytöistä "neutraaleiksi", jne.
Ja sitten voimme tietysti kysyä, mahtaako esimerkiksi omassa ajassamme voimapolitiikankin yläpuolelle noussut rahaan liittyvä, pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan palautuva maaginen kaikkivalta saada myös syntynsä samanlaisista varhaisen lapsuuden järkkyneistä lähteistä? -- Mikä omassa ajassamme aivan pahasti sijoiltaan nyrjähtänyt ilmiö ei selittyisi psykoanalyyttisesti?
Tällaisten asioiden yhteydessä ei ole juuri apua saarnaamisesta, ei julistamisesta, eikä liioin 'opettamisesta' -- minkä kuitenkin itse haluaisin ilmaista vielä täsmällisemmin: mistään opillisesta "ismi"-ajattelusta ei todellakaan näissä yhteyksissä ole hyötyä. Opillisuus on oman aikamme suurta ajatusharhaa, ja opillisissa käsitepuitteistuksissa häviää se kaikelle ymmärtämiselle aivan keskeinen "syväperspektiivi", joka vain voi ymmärrystämme lisätä.
Emme voi lukea mistään oppikirjasta historiallista totuutta sodistamme, koska tuo totuus on jotain joka elää suomalaisissa sydämissä ahdistavana ja toistaiseksi purkamattomana traumana. Emme liioin oikeasti voisi kirjoittaa lakeja joissa uskontojen välisiä keskustelusuhteita määrätään, koska jokainen kajoaminen noihin aiheisiin muuttaa lähtökohdat uusiksi, muuttaa koko elämämme perustuksia.
Tiedollisella puolella meitä odottaa koko joukko uudelleen avautuvia kysymyksiä koskien evoluution ja kulttuurievoluution perspektiivejä. Ne ovat loputtomia kysymyksiä -- en usko että esimerkiksi evoluutiopsykologia auttaa meitä paljoakaan yrityksessä ymmärtää rakenteellisten edellytystemme ja tietoisen ajattelumme suhteita. Psykoanalyysi on paljon hyödyllisempi työkalu tuossa suhteessa. Toivottavasti sen aika vielä tulee, vaikka olenkin tässä aika pessimistinen.
Emme tietenkään koskaan saavuta elämässämme mitään täydellistä "Friede in den Gedanken" -tilaa, sillä elämänvoimat toki myllertävät meissä senkin jälkeen vaikka niistä olisikin saatu puhdistettua se sielua myrkyttävä osa joka traumoina mieltämme patoaa ja ahdistaa. Mutta jokin nykyistä parempi ja tolkullisempi kansallisen psyyken tila meidän olisi saavutettava ennen kuin nämä nykyiset kaikkivaltaisen taloususkonnon ja kaikkivoipaisuutta varjelevan raha-ajattelun "opit" tuhoavat lopullisesti kaiken yhteiskunnallisen eheyden.
------------------------------
