1.
Ihminen on ihmiselle susi. Niin ihminen kuin susikin ovat laumaeläimiä, joiden käyttäytymistä syvimmiltään määräävät laumavaistot ja -reaktiot. Kumpikin laji on lajityypillisesti sosiaalinen -- mikä merkitsee sitä että evoluutio on kummallekin ladannut joukon rakenteellisia lajityypillisiä valmiuksia, joilla olemassaolon taistelun haasteisiin vastataan. Me ihmiset olemme viisaampia ja tietävämpiä kuin sudet, mutta emme poikkea pohjimmaisilta motiiveiltamme ja perimmäisiltä mielemme jäsennyksiltä juurikaan siitä minkä voimme nähdä susien käyttäytymisessä.
Ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus alkaa tänäkin päivänä rakentua siitä symbioottisesta yhteydestä joka syntymästä lähtien muodostuu vastasyntyneen ja äidin välille. Jokaisen ihmisen tajuntaan muodostuu ensin hahmo "sinä" ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Olemme siis ihmisinä lajityypillisesti sekä sosiaalisia että moraalisia olentoja.
2.
Ihmisen lajityypillinen lapsuusvaihe on muihin kädellisiin ja nisäkkäisiin verraten pitkä, ei vain suhteellisen pitkä vaan aivan ennätysmäisen pitkä -- mikä kuvastaa tai heijastaa hyvin oman lajimme erityislaatuisuutta muun elämän joukossa.
Tämä ihmiselle lajityypillinen pitkä symbioosi lapsuuden fyysisestä riippuvuudesta kasvun ja kehityksen kautta aikuisen psyykkiseen autonomiaan on oman ihmisyytemme tunnuskuvio. Jos ihmistä pitäisi hänen ominaispiirteidensä kautta määritellä, silloin ihminen on, kuten psykoanalyytikko Erich Fromm on osuvasti todennut, nimenomaan kehittyvä olento. Juuri kehitys on määre joka kuvaa ihmistä parhaiten.
Olemme aina väärillä jäljillä kun määrittelemme ihmistä sen perusteella millainen hän on -- että ihminen on sellainen-ja-sellainen. Oikea ihmiskuva nousee sen tosiasian pohjalta että ihmisen koko elämä on kasvu- ja kehitysprosessi. Ihminen on aina tulossa jostain ja suuntaamassa johonkin. Ja tämä kehityksen perspektiivi määrittelee meitä niin lajina kuin yksilöinäkin.
Lajina se määrittelee meitä lajityypillisen sosiaalisuutemme ehdoilla -- me olemme kehittyneet yhteisöinä, joukkoina ja ryhminä, ja kaikki pohjimmaiset olennaiset lajivalmiutemme ovat "ryhmäpsykologisia" valmiuksia. Yksilöinä se määrittelee meitä suhteessa omaan ryhmäämme -- yksikään ihminen ei ole inhimillinen olento muuten kuin niiden nimenomaisten yhteisöllisten ehtojen tuotteena, jotka hänen oma kulttuurinsa, historiallinen aikansa ja viimekädessä henkilökohtainen kasvuympäristönsä on häneen istuttanut.
3.
Takavuosisatoina vastasyntyneitä hylättiin metsiin, ja joskus sudet -- jotka ovat siis laumaeläimiä -- omivat ihmislapsen pennukseen, jolloin tämä saattoi selvitä hengissä kuin ihmeen kautta vuosikausia. Näissä niin sanotuissa "susilapsissa" ei löydettäessä nähty mitään inhimillistä. Esimerkiksi kasvien niin sanotun luonnollisen luokitusjärjestelmän kehittänyt Karl von Linne piti tutkimaansa susilasta aivan uutena ennen löytämättömänä eläinlajina.
Susilapset ovat ääriesimerkki siitä miten sosiaalinen laji ihminen on. Ihmisestä kasvaa ihminen vain jos hän kasvaa ihmisten joukossa. Ihminen on ominaisuuksiltaan niin sosiaalisesti "sopeutuva" laji, että susien pesässä kasvanut ihminen muistuttaa enemmän sutta kuin ihmistä. Kaikki ne ominaisuudet jotka tunnistamme ihmisessä "inhimillisyytenä" ovat seurausta siitä että ihmisyksilö kasvaa oman ryhmänsä sisällä.
Me emme ehkä ihan helposti tajua miten syvällä lajityypillinen sosiaalisuutemme meissä on. Sosiaalisuuden merkitys nimittäin on se, että yhteisöt ovat ihmiselle aina ensisijaisia yksilöihin nähden. Ihmislajin perusyksikkö on yhteisö, ei yksilö. Yhteisö tekee yksilön -- lauma ei ole kooste yksilöistä.
 |
| Aveyron 1797 -- villilapsi Victorin tapaus |
4.
Tämä yhteisöllisyyden määräävä rooli merkitsee myös sitä, että yksilöt voivat ehjästi kasvaa varhaislapsuuden fyysisperäisestä symbioosista yksilölliseen psyykkiseen autonomiaan vain oman yhteisönsä piirissä. Yhteisön elämänmuoto, institutionalisoituneet käyttäytymismuodot ja ajattelutavat, ovat se aivan välttämätön perusta, jolle ehjä kasvu- ja kehitysprosessi vain voi rakentua. Jos yksilö kesken kasvunsa otetaan pois omasta ryhmästään ja sijoitetaan toiseen "sosiaaliseen pesään", hän ei voi välttyä sopeutumisvaikeuksilta.
Vuosimiljoonan, satojen ja kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ihmisyhteisöt ovat kehittyneet valtahierarkkisesti kiinteistä, sosiaalisesti hyvin sidonnaisista ja vain ryhmäreaktioiden varassa eläneistä alkulaumoista nykyisiin hyvin pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä suosiviin "demokratioihin". Silti olemme yhä yhtä riippuvaisia meitä perustavanlaatuisesti määräävistä yhteisöllisistä ehdoista.
Edelleenkin meidän pitäisi pystyä ensi sijassa pitämään yhteisömme ehjinä, niin että yksilöllinen kasvu yksilölliseen autonomiaan voisi toteutua parhaalla mahdollisella tavalla. Yhteisöjen on oltava sellaisia että elämän lähtökohdat, perusturvallisuus, ovat aivan rautaisella tavalla varmistetut -- vasta sitten yksilön ehyt kasvu ja pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen mahdollistuvat.
Sanoisin näin: ihmisyhteisöjen on ensisijassa täytettävä tietty lajin sosiaalista peruslaatua palveleva moraalinen ominaisuus -- vasta silloin yhteisö voi toimia kasvun ja kehityksen "pesänä".
5.
Koko eurooppalainen uusi aika on rakentunut aivan erityisen ajatteluparadigman -- "kartesiolaisuudeksi" kutsutun -- varaan. Vastakohtana koko tuhanvuotisen keskiajan vallinneelle yksilöminuuden hukanneelle depersonalisaatiolle uusi aika merkitsi nimenomaan yksilön "minän", siis itsetietoisuuden, havahtumista. Kartesiolainen ajatusjäsennys nostaa esiin maailmaa tarkkailevan Subjektin, jonka itsetietoisuuden ulkoisena kohteena on Objektivoituva todellisuus.
Tämä paradigmaattinen, kaikkea ajattelua hallitseva ajatusjäsennys, Subjektin ja Objektin vastakkainasettuminen, on nyt noin runsaan neljänsadan vuoden ikäinen ilmiö. Sillä ei ole ihmiskunnan aiemmassa historiassa vertaa. Eurooppalainen uusi aika on tuottanut eriytyvän Subjektin puolella lisääntyvän individualismin, yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratian. Vastaavasti se on Objektivoituvan todellisuuden puolella tuottanut empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Näiden eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseiden tai -työkalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin historian aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.
6.
Voimme mielestäni sanoa, että eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneet kansallisvaltiot ovat "luonnollisia yhteisöjä". Tällä tarkoitan sitä, että ne ovat lajityypillisille ominaisuuksillemme perustuvia sosiaalisia ja historiallisia muodosteita. Ne ovat kehityksen perspektiiviä vasten tarkasteltuina ikään kuin "sisäisesti ristiriidattomia", niin sanoakseni.
Kansallisvaltiot ovat lisääntyneen individualismin tuotteita, ne ovat uudella ajalla vahvistuneen yksilöidentiteetin projektioita yhteisötasolla. Kansallisvaltion profeetat ja propagandistit suorastaan kokivat valtioruumiin olemassaolon -- historiallisena lavasteena "yhteiskuntasopimuksesta" kirjoittanut valistusfilosofi Rousseau puhui jopa valtioruumiin omasta tahdosta, siis valtio-olion omaamasta, sen aivan omasta tahdosta, "yleistahdosta".
Keskiajalla hallintomuodosteet olivat enemmänkin jonkinlaisen Suuren Tilikirjan muotoisia -- sellaisia joiden kansia koristivat kullatut kuninkaalliset kuviot, joiden lehdille pyrkivät uskolliset lojaalit kuninkaanpalvelijat ja muu valittu väki, joiden kunniateot kirjattiin ikuisille sivuille.
Merkantilismi oli luonnollisesti tuollaisten ajatusjäsennysten taloudellinen tilinpito. Se muuntui portaattomasti uuden ajan sarastuksessa elimistöllisten metaforien varaan rakennetuksi fysiokratiaksi, jonka mielikuvavarannosta nousi rahavirtojen käsittäminen kansantalouden verenkiertona, sitten individualismin vahvistumisen ja "vapaan toimijan" illuusion siivittämänä liberalismiksi.
Kansallisvaltio, demokratia ja liberalismi talousajattelun muotona kuuluvat historiallisesti samaan, kartesiolaisuuden pohjalta hahmottuneeseen ajatusjäsennykseen. Näistä kaksi ensinmainittua on nyt hajoamassa kun individualismi on kasvamassa sokeuden mittoihin jolloin yhteydet ihmisyyden toteutumiselle tarpeelliseen sosiaaliseen yhteisöperustaan katkeavat. EU on todellakin ihmisyyden syövä ilmestyskirjan peto.
Liberalismi taas rakentui alunalkaenkin aivan harhaiselle käsitteenmuodostukselle -- liberalismi on keskiaikaisen teokratian uudella ajalla korvannut uskontomuoto. Rahassa jäi elämään keskiaikainen pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, ja aivan kuten keskiajan ihmiset kokivat totena että maailma heidän ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta", aivan vastaavalla tavalla nykyihminen kokee että maailma hänen ympärillään muodostuu "taloudellisista realiteeteista".
Talousajattelumme on taloususkontoa.
Elämme nyt yhden aikakauden loppunäytöstä, jolloin rahaan liittyvä kaikkivoipaisuuskuvitelma ottaa vallan heikentyneiltä yhteisöjä muodostavilta voimilta. Rahatalous autonomisoituu ja irtoaa reaalitaloudesta, talousteokratia täydellistyy puhtaiksi rahan tuotto-operaatioiksi, jotka ylikansallisena valtamuotona ajavat kansallisvaltiot kansantalouksineen alas mennen tullen, ja "demokratiasta" jää ihmisten käsiin vain yhä epäihmismäisemmäksi muuttuvaa yksilöllisyyden narsistista korostusta.
7.
Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin ensikuulemalta tuntua, Hitlerin natsi-Saksa oli eräässä mielessä uuden ajan "demokraattisen" valtiomuodosteen huippupiste -- se oli yksilömetaforan täydellinen kiinteytymä valtioruumiin muodossa. Tunnushuudossa "Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" yhteisö- ja yksilömielikuvat läpäisevät täydellisesti toisensa.
Jos paradoksia analysoisi, totalitarismissa naksahtivat paikoilleen alkulauman täysin ryhmäkiinteät ominaisuudet -- sieltähän löytyy myös valistusfilosofi Rousseaun propagoima "yleistahto" -- ja uuden ajan narsistisen itsensäylevöittämisen, henkilökohtaisen haltioitumisen ja ekstreemielämysten kliimaksit.
Olemme tätänykyä jo aika epäinhimillisiä ja narsistisia olentoja. Elukoidumme kuin huomaamatta -- ja tämä taantuminen tapahtuu nimenomaan sokeaan individualistisuuteemme liittyvien "opillis-ideologisten" tunnustusten kautta. Ne ovat sitä onnetonta korviketta, jolla aitoa itseidentiteettiä vaille jääneet yksilöt yrittävät nykyään korvata puuttuvat yhteisölliset juurensa. Ne ovat merkkejä siitä, että "luonnollinen yhteisö" ei enää ole voimissaan, vaan kytkennät inhimillisen pinnan ja syvätason välillä ovat oikosulun omaisia.
Keskellä omaa, vapaaehtoisesti hajottamaamme yhteiskuntatodellisuutta saamme päivittäistä hurmiotamme samaistumalla ideologisiin ismirintamiin ja kokemalla ryhmäpsykologisesti voimaannuttavia ylevöitettyjä hetkiä tunnustuksellisesti huumaavissa oikeassaolemisen julistuksissa.
8.
Meidän ei pidä ihmetellä nykyajan ilmiöitä. On uuden ajan historian kannalta aivan johdonmukaista ja ymmärrettävää, että pitkään "luonnollisena yhteisömuotona" toimineen kansallisvaltion hajotessa vallan ottaa täydellistyvä talousteokratia. Ei myöskään liity mitään ristiriitaa siihen, että hajoaminen tapahtuu sokean individualismin ja narsistisia oikeassaolemisen kokemuksia palvelevan ihanteellisen opillisen ismi-ideologisen tunnustuksellisuuden kautta.
Ei myöskään mitään ennalta arvaamatonta liity siihen, että samaan aikaan kun kaikenlaiset "oikeassaolijat" kohtelevat toisiaan yhä julmemmin ja juridisia inkvisitioita pystyttäen, samaan aikaan yhteiskunnan hajonnut moraalinen ominaisuus sallii "makthavare"-valtaapitävien porsastella kaikista moraalisäännöistä mitään piittaamatta.
Jos TV-2:n "Susi-illasta" saattoi jotain oppia, se koski nimenomaan sen yhteiskunnallisen hajoamisen astetta jonka vallassa jo elämme. Esimerkiksi porotaloudesta elinkeinona leipänsä saavat pohjoisen ihmiset eivät selvästikään enää koe kuuluvansa saman inhimillisen legitimaation piiriin kuin etelän ihanteellis-ideologiset eläinsuojelija-narsistit. Tämä laillisuuden kokemuksen puute on paha merkki. Laillisuudella ei enää ole sitä perusinhimillistä ominaisuutta, joka olisi ihmisyhteisöille aivan välttämätön jos ne haluavat täyttää yhteisön edellytykset.
Kuin kaiken huipentumana kuulimme Susi-illassa "natsikortin" yhden ihanteellisen eläinsuojelija-ideologin suusta. Ajatelkaa. Todellinen oikosulku. Juuri niihin yhteiskuntamme hajoaa: rasisti-, fasisti- ja natsikortteihin. Paradoksaalisesti. Niiden nakkelu kertoo siitä miten pitkälle hajoaminen on edennyt. Laumamme ovat menettäneet ne moraaliset ominaisuudet jotka pitäisivät yhteisöjämme "luonnollisina". Jäljellä on vain pitkälle individualistisen idealismin häiriötilaan hajonneita häirikkölaumoja.
------------------------------
Lisäys:
Koska tämä blogikirjoitus oikein ymmärrettynä muodostaa myös niitä käsitepuitteita, joissa nyt julkisuudessa puitavaa Alppila-tapausta voidaan tai ehkä pitäisikin tarkastella, olen poistanut blogista kommentointimahdollisuuden.
Mehän emme kuitenkaan voisi käydä avointa keskustelua tästä tapauksesta, koska siihen olennaisesti kuuluvat taustat jäävät lain suoman yksityisyyden suojan piiriin. Meidän pitäisi käydä kansalaiskeskustelua ikään kuin sensuurin peltiämpärit päässämme -- ämpärit joita jatkuvasti vasaroivat ulkopuolelta lakimiehet tuomarinnuijineen.
Sellainen keskustelu olisi kaikin puolin turhaa.
----------------------------
