 |
| Kristalliyö, ikuinen yö, Äiti Yö |
1.
Jos maailma esitettäisiin kuvana, kuvina, puhtaiksi ideoiksi -- eidos, kuten antiikin kreikkalaiset sen nimittivät -- pelkistettyinä ideakuvina, luulen, että kaksi kuvaa riittäisi esittämään sitä miltä maailma tänä päivänä näyttää. Toinen kuva esittäisi naamaria, toinen särkyvää lasia.
Mutta kuvien "esittävyys" olisi ongelmallista. Mikä on "naamarin idea" -- ihan ideana, puhtaana, blankona? -- Se ei voisi olla Timo Jutila, sillä Jutila on jo naamarin idean sovellus, puhtaan muodon täyttävä sisältö. -- Kielifilosofian kannalta Jutila on semanttinen merkitys, joka kytkee naamarin idean johonkin sisällölliseen, käsitteelliseen merkitysverkkoon.
2.
Puhdas ideakuva, sanoisimmeko puhdas todellisuuden kuva, "plain picture", on ideaisuudessaan jotain itse itsensä oikeuttavaa. Ideat ovat itsessään ihan riittäviä.
Antiikin kreikkalaisten miellemaailma koostui jokseenkin kokonaan likimain puhtaista ideoista, todellisuuden pysäytyskuvista, jotka, vaikka toisaalta olivatkin sanoja, käsitteitä, eivät esimerkiksi lokeroituneet minkään nykyisessä kielenkäsityksessämme esiintyvän sanaluokkajaon puitteisiin. Ideat voivat olla olioita tai niiden ominaisuuksia, ja olioiden ominaisuuksiin sisältyivät myös toiminta ja vaikutussuhteet.
Ideoiden pohjalta kreikkalaiset hahmottivat toisenlaisen maailman kuin mikä meille on luontaista -- heidän miellemaailmastaan puuttui dynaaminen psyyke ja psyykendynamiikan ulkoistumat, eli todellisuudessa -- siis siinä mitä me ajattelemme "todellisuutena" -- vaikuttavat syy-seuraussuhteet.
Eläminen pysäytyskuvien maailmassa kantoi mukanaan myyttisen, ideoihin samaistuvan maailmanselityksen, josta aikaulottuvuus ja esimerkiksi sattuman käsite kokonaan puuttuivat. He kokivat mielenviriämänsä jumalten vaikutuksina itsessään, ja heidän elämäänsä määräsi Kohtalo, joka jakoi heille roolit ja elämänratkaisut. He olivat oudolla tavalla ikään kuin oman elämänsä sivustakatsojia.
Kreikkalainen draama käytti blankoja naamareita. Niillä kohtalonäytelmän roolihenkilöt merkkasivat itsensä. Jos analysoimme merkkien, merkitysten ja symbolien -- koko käsitteellisen ajattelumme -- monia ajatushistoriallisia ilmenemismuotoja, ehkä ensimmäinen oivalluksemme voisi olla: miten tavattoman monin, lähtökohdiltaan aivan eri tavoin ihminen on eri aikoina maailmansa hahmottanut.
 |
| Kirjallisuuden myöhempi nobelisti Pennebakerin dokumentissa |
3.
Durkheimilaisen sosiologian perusasetukseksi voimme sanoa käsitystä, että jokaisessa ihmisyhteisössä syntyy tiettyjä sosiaalisia rooleja ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia yhteisön jäsenillä on. Yhteisö on ikään kuin voimakenttä, jossa on tiettyjä, aina vakioisina vaikuttavia varauksia, jotka määräävät yhteisön sosiodynamiikkaa, esimerkiksi "vallan voimaviivoja". Yhteisötodellisuus on tässä mielessä aina ensisijaisempaa kuin yksilöominaisuudet, eivätkä yhteisöilmiöt palaudu yksilöiden pyrkimyksiin.
Esimerkiksi johtajien ja johdettavien roolit ovat ikuisia. Jako valtaapitäviin ja alamaisiin, valtahierarkia ja sosiaalinen hierarkia -- ne ovat olemassa kaikissa yhteisöissä. Niin sanottu eliitti on ihmisyhteisölle -- ihminen on lajityypillisesti laumaeläin -- tyypillinen sosiaalinen vakio. On lähtökohtaisesti väärin kysyä tai miettiä sitä ketkä tai millaisin ominaisuuksin varustetut ihmiset muodostavat eliitin. -- Eliitti ei ole nimijoukko, vaan todellakin: yhteiskunnallinen vakio.
Harvempi on tainnut tulla ajatelleeksi, että kun sosiaaliset roolit syntyvät ensisijaisina ja yksilöiden ominaisuuksista riippumatta, nuo roolit tavallaan lähestyvät naamarin ideaa. Tai ehkä asian voisi ilmaista toisin päin: naamarin idea ei suinkaan ole syntynyt tyhjästä. Se on itänyt ihmisen lajityypillisestä maaperästä, siitä että ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji.
Antiikin kreikkalaiset olivat jossain absoluuttisessa mielessä oikeassa kun varustivat draamallisen maailmannäyttämönsä roolihahmot naamarein. Sosiaalinen rooli on ihmisyhteisössä aina jossain mielessä kuin naamari -- se on fenotyyppi määräämässä päällimmäisenä yksilön genotyyppiä eli "omaa" minää. Itse asiassa meistä kukaan ei ole kuin osaksi yksilö -- olemme kaikki oman lajimme, aikamme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme tuotteita -- ja myös omalle ajalle ominaisen ajattelun ja aikalaisrationaalisuuden edustajia. --
Ja päällimmäinen kerros meistä on ikään kuin historian naamallemme liimaama, koskaan irti lähtemätön naamari.
4.
Voisimme pysäyttää historian virran ja poimia sieltä pysäytyskuvia joissa sosiaaliset roolit eli naamarit saavat aivan erityisiä merkityksiä. Ajatelkaa esimerkiksi viime vuosisadan totalitarismien suuria militaristisia maailmannäytelmiä. Kuinka roolit tyypillisellä tavalla muuttuvat kun ihmiset joukkomittaisesti taantuvat sosiopsyykkisesti primitiivisempien voimien valtaan?
Totalitarismit ovat kasvottomia koneistoja -- sortuessaan totalitarismin asteelle yhteisö menettää niin yksilöllisen kriittisen järjen kuin yksilölliset kasvot. Kaikki puetaan univormuihin ja käyttäytyminen määräytyy sosiaalisesti yhä sitovamman käskyvaltasysteemin normien mukaan. -- Mitä tämä kaikki on -- yksilöominaisuuksien katoaminen, militarismin kasvottomuus, univormut, ankarat ilmeet, kivettynyt kasvonaamari? Kuinka samaan totalitarismin kuvaan kuuluvat mahtimittaiset visuaaliset efektit, joukkokokousspektaakkelit ja marssiparaatit, ylimitoitetut symbolit, kolmesataa metriä korkea valtakunnantemppeli -- uskonnonomaiset kulissit?
Ehkä siten että uskonnoissa elvytetään esiin ihmisen primitiivisimmät alkuperäisimmät sielunkerrokset. Kun toimitaan niiden ehdoilla, mahdollisuudet niin äärimmäiseen hyvään kuin äärimmäiseen pahaan ovat vaa'ankielellä -- ja ihmispsyyken alkuperäinen dualistisuus pyörii kuin januskasvoinen ruletti.
Militaariaggressio merkitsee aina väistämättömästi psyykkistä regressiota, ja taantuessaan totalitarismiin ihmisyhteisö muuttuu kasvottomaksi. Tai sille sallitaan yhdet ainoat kasvot, vain yksi sosiaalinen rooli ja sitä ilmentävä naamari: tunteettoman sotilaan naamari. "Tuntematon sotilas" oli sitten yritys kaivaa esiin januskasvojen toinen puoli, yksilö sodan kasvojen alta. "Hän antoi asialle kasvot."
 |
| Yö ja päivä tajunnallisina alkioina |
5.
Uskonnoissa -- niiden "tiedollisen" ajattelun tasolla, uskonnollisissa opillisissa käsitetodellisuuksissa -- resonoivat ja rekapituloituvat primitiivisten psyyken kerrosten perustunnot -- perusturvallisuus tai -turvattomuus. Uskonnoissa syvät kytkennät ovat sääntö. Hyvin dualistisesti, kaksiarvoisesti. Uskonnot ovat yrityksiä säädellä ja hallita inhimillistä hyvää ja pahaa.
Ihmislajin primitiivisessä varhaisvaiheessa alkulaumat olivat tavallaan "perusturvallisia", koska ne olivat olemuksellisesti kollektiivisia eikä yksilöllistä eriytymistä esiintynyt. Koko laumaa läpäisi yksi ainoa valtarakenne ja yksi ainoa "tahto" -- nykyisin me miellämme "tahdon" pelkästään yksilöominaisuutena, mutta yhä edelleenkin on aivoistamme jäljitettävissä alkuperäinen "kollektiivinen tahtotoiminto", joka erityistä regressiivistä metodia, hypnoosia, käytettäessä saadaan havainnollisesti esiin hypnotisoijan siirtäessä hypnotisoidun "tahdon" itselleen.
Nyt, individualismin aikakaudella, varhaislapsuuden vuorenvankka perusturvallisuus on juuri se tekijä, joka mahdollistaa myöhemmin elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen. Siellä missä varhaisen lapsuuden perusturvallisuuteen jää vaurioita, sieltä ei kasveta psyykkiseen autonomiaan, ei omaehtoiseen yksilölliseen ajatteluun, vaan erilaisiin perusturvattomuutta lievittäviin riippuvuuksiin. Silloin toimivat ja puhuttelevat ajattelun kollektiiviset ominaisuudet.
Uskonnoissa on juuri tämä puoli. Ne tarjoavat heikoista heikoimmille turvaa ja lohtua -- mutta samalla ne mahdollistavat vahvoista vahvimmille tavan alistaa ja joukkosuggestioiden keinoin hallita joukkoja. Joukot kaipaavat oman heikkoutensa kompensaatioksi vahvoja voimia. Se on ihmisen osa ja tragedia -- olemme pohjimmiltamme kaksijakoisia laumaolentoja. Eros ja Thanatos, elämä ja kuolema, turvallisuus ja turvattomuus, opillisen hyvän ja pahan siemenet -- ne ovat jokaikisen sielun pohjalle kylvettyjä.
6.
Voisimme asettaa joukon uskontoja koskevia kysymyksiä käyttäen naamarin ideaa. Onko sellainen uskonnollisuus perusturvallisempaa joka antaa jumalansa valistaa kasvonsa ihmisille kuin uskonto, jossa vallitsee ankara kasvottomuus ja jopa tabunomainen kuvakielto koskien jumalan esittämistä?
Tai -- jos mietimme sitä miten tiukasti sosiaalinen roolimme on kasvoillemme liimattu -- onko uskonto joka korostaa yksilöllistä eriytymistä, yksilön omaa jumalasuhdetta, omaa syntisyyttä ja pelastusta, pohjimmiltaan sosiodynaamisesti jopa erisuuntainen kuin uskonto, joka vahvistuakseen tarvitsee ryhmäidentifioitumista, roolien samuutta, yhdenmukaisuuden painetta, ja joka kokee roolien moninaisuuden sosiaalisen eheyden uhkana ja tarvitsee yhtenäisyyden lujittamiseksi aina vahvaa projektiivista viholliskuvaa, yhteistä vihollista, ja vaatii totalitaristista joukkosidonnaisuutta, normatiivista moraalia, jossa poikkeavaa saati kuritonta ajattelua ei sallita?
Psyyken pohjalta nousevaa Eroksen ja Thanatoksen taistelua käydään tietysti kaikilla muillakin tietoisen ajattelun asteilla. Mitä "korkeampiin" tiedollisiin sfääreihin noustaan, sitä erityisempiä ovat ne langat, jotka kytkevät ylimpiä käsitepintoja psyyken syvimpiin, merkityksiä antaviin perustuntoihin.
On hätkähdyttävää tajuta miten syvästi symbolista kaikki "puhtaasti" tiedollinenkin ajattelumme on. Symbolit ovat hahmon- ja käsitteenmuodostukselle rakentuvan ajattelun alku ja loppu. Ei ole vain niin, että "puhdas" muodollinen tositieto on itsessään käyttökelvotonta -- mikäli siihen siis ei ole liitetty sisällöllisiä merkityksiä -- vaan on myös niin että muodollistakin tietoa muotoilemme syvimmän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen pohjalta.
"Kaikki olevainen on vain vertausta", totesi Goethe aikoinaan. Hän uskoi siihen että kun jotain ilmiötä katsoo oikein läheltä ja tarkkaan, saattaa havaita jonkin juuri kyseiselle asialle ominaisen ominaisuuden -- jonkin idean, ideakuvan, alkukuvan, alkuilmiön, joka paljastaa jotain niistä pinnanalaisista kytkennöistä, jotka selittävät kyseisen ilmiön todellisen luonteen. Tällainen "Urphenomenon" saattaisi olla jotain ideaista, ehkä kuvankaltaista, ilmiön kasvojen valaistumista, valistumista, valistusta.
Goethen tutkijanhenki ja tiedonfilosofia siirtyi Spengleriin, joka historiallisen profetiansa loppusivuilla manasi esiin länsimaisen kulttuurimme viimeisen taiston, rahan ja veren välisen vastakkainasettelun. Ehkä sitä aikaa elämme juuri nyt -- imaginaarinen numeerinen raha on ottanut vallan, kaikki talouden päätökset tehdään rahan tuoton ehdoilla, ja verta ja lihaa olevat ihmiset muuttuvat pelkiksi talouden rasitteiksi.
 |
| "Rahan" ja "veren" viimeinen taisto |
7.
Spengler puolestaan vaikutti Wittgensteiniin, joka muotoili kielen kuvateorian, josta tuli koko 1900-luvun filosofian ehkä eniten keskusteltu teema. Meillä on ajattelussamme sekä kuvaa että käsitteitä, ja niihin kumpaankin liittyy totuudellisuuden rakennusaineita.
Noiden rakennusaineiden keskinäissuhteet eivät ehkä kuitenkaan ole juuri sellaiset kuin Wittgensteinin varhaisfilosofian varsin aksiomaattinen -- matemaattis-ideainen -- teoria esittää, vaan inhimillisen kielen toiminta on orgaanisempaa, kerroksellisempaa, myös muita kuin sanojen semanttisten merkitysten sisältöjä tietyn käsitepinnan -- jonkinlaisen sanakirjatason -- latteassa maailmassa esitettynä.
Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa sanoilla on myös syvyyssuuntainen merkitys. Samaa sanaa ei koskaan käytetä kahta kertaa täysin samalla tavalla. Kielen omin, sille ominaisin tehtävä, sisällöllisten merkitysten välittäminen, tapahtuu kielenkäyttötilanteessa -- lauseet eivät ole todellisuuden kuvia, vaan kieli kokonaisuudessaan on yritys kytkeä erilaisia ihmismielen syvätasoja merkityksellisiksi ilmaisuiksi. --
Jokaisella sanalla siis on ikään kuin "isoja kirjaimia" ja "pieniä kirjaimia" -- erivahvuisia ilmaisumerkityksiä riippuen siitä kuinka ajatus kulloinkin kytkee käsitteitä yli historiallisten ja psyykkisten kehityskerrosten.
 |
| Käsitteiden kytkennät syvyysperspektiivissä |
Voimme ajatella kielen moninaisia käyttötilanteita -- yksi primitiivinen muoto on loitsu jossa sanat saavat maagisia virittymiä, jotka vaivuttavat kuulijat transsinkaltaiseen hypnoottiseen tilaan. Kielemme käyttöominaisuuksiin kuuluu myös ymmärryksen noituminen -- ja se tapahtuu aivan erityisten kielen rakennuspalikoiden, yleiskäsitteiden avulla. Yleiskäsitteet palautuvat puhtaisiin ideoihin, puhtaisiin alkukuviin, joista kaikki soveltavat semanttiset merkitykset on riisuttu pois.
Esimerkiksi numerot ovat puhtaita yleiskäsitteitä, ne ovat pelkkää muotoa, abstraktiota, puhdasta ideaa. Nykyinen maailman valtauskonto, taloususkonto, operoi nimenomaan numeroilla. Niihin uskotaan -- niihin kuvitellaan kaiken mahdollisen totuudellisuuden sisältyvän. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan numerot ja toiseen ihmiset, numerot painavat aina enemmän. Rahan ja veren viimeisen välienselvittelyn näyttää voittavan raha. "Talouden kovuus on itse elämän kovuutta", uskoo Sixten Korkman.
Huomautan, että kasvoton kaikkivoipa raha on aivan täydellinen primitiivis-uskonnollinen jumalaelementti.
8.
Psyyken pohjimmainen dualismi, kahtiajako, hyvän ja pahan välinen taistelu -- perusturvallisuuden, eheyden ja kokonaishallinnan kokemus, vastakohtanaan turvattomuus ja pelko, hajoamisen ja ahdistuksen kokemukset -- voisiko olla ideaisempaa niitä kuvaavaa, niihin vertautuvaa symbolia kuin ehjä ja särkyvä lasi? -- Jokin joka on tarkoitettu olemaan ehjää, särkyy pirstaleiksi, peruuttamattomasti -- peruuttamattomuuden absoluuttista ideaa todistaen.
Voisimme jälleen poimia historiasta joukon pysäytyskuvia, joissa lasit särkyvät. Kristalliyöt ovat pimeitä sanan kaikissa merkityksissä. Primitiivisessä alkuhistoriassamme yöt olivat pahimpia, pelon voittamiseksi sytytettiin tulia ja puristauduttiin tiiviisti yhteen, jolloin syntyi joukkoutumisen mukanaan tuoma ylijännite. Se toistuu kun tuhoamistarpeiset ihmiset riehuvat joukkosuggestion vallassa ja tekevät tekoja joita yksikään yksilö ei yksi tekisi. Omat rajat on astuttu yli ja tallattu maahan, itsetuho ja tuhoaminen purkautuvat. Lasia särkeminen kääntää eheyden tavoittelun projektiivisen vihan ilmaisuksi.
Särkyvä lasi on ideakuva, alkukuva, alkuilmiö. Kuten jokaisen yksilön "minuuden" pohjalla on yhteisö, samoin alkulauman palautti tiiviiseen yhteisyyteen yön pimeys. Se on kaikkien pelkojemme äiti, lajihistoriallinen Äiti Yö. Vonnegut ei turhaan pannut natsismin sosiopsykologiaa tyhjentävästi käsittelevän kirjansa nimeksi "Mother Night". Lasin särkemisen idea ei suinkaan ole syntynyt tyhjästä. Ja tämä ratkaiseva askel, peruuttamattoman särkymisen hetki, peruuttamattoman tuhoutumisen, murskaamisen, hävittämisen idea -- se saa kaikki ominaisuutensa vain vastakohtana ideaiselle eheydelle. Eheys on ensisijaista, asioiden normaalijärjestys -- aivan kuin se että ihmisen on ensin opittava puhumaan totta ennen kuin tietoinen valehteleminen on mahdollista.
Ihminen, niin lajina kuin yksilönä, on oikeastaan elämänmittainen projekti, jonka onnistuessa kasvetaan irti alkulaumojen kollektiivisista tahtotoiminnoista ja varhaislapsuuden symbioosista -- kohti aikuista autonomiaa, ajattelua omilla aivoilla. Eikä vain mitä tahansa ajattelua, vaan ehjää ja laajaa, kokonaisuuksia hallitsevaa ajattelua. Se on meihin ohjelmoitu ensisijainen tavoite, eikä sitä saisi murskata.
 |
| Rikos ja rangaistus |
9.
On muistettava, että tämä kasvu aikuiseen autonomiaan on mahdollista vain mikäli käsitteellisen ajattelumme syvät kytkennät säilyvät ja toimivat. Kasvu ei suinkaan tarkoita sitä, että irtoaisimme ihmisyytemme perustoilta. -- Päinvastoin, kuten todettu: nimenomaan varhaislapsuuden vahva perusturvallisuus mahdollistaa myöhemmässä elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen. -- Missään kasvuvaiheessa emme saa menettää kykyämme muodostaa syviä kytkentöjä.
Esitän esimerkin aivan elimistölliseltä tasolta. Sukupuolinen kokemus on pohjimmiltaan eheyden kokemus -- se toistaa aste asteelta palautumisen alkusymbioosiin, kuten eläintieteilijä Morris on hyvin kuvannut teoksessaan "Hellyyden anatomia". Nämä ovat ihmisen kaikkein lajityypillisimpiä, niin biologisen kuin psyykkisen kerrostuneisuuden mahdollistamia kokemuksia -- niitä joissa eheyden tunnot ovat voimakkaimpia. Jos olemme niihin kyvyttömiä, korvikkeita ei juuri ole. Murskattu sukupuolisuus, esimerkiksi lasten sukupuolielinten silpominen, on suurimpia rikoksia mitä ihmisyyttä vastaan voidaan tehdä.
Me tiedämme miten tervehenkiset nuorukaiset voivat sotarintamilla raaistua nopeasti niin että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmiselle vierasta -- juuri niin ihmiselle voi tapahtua kun psyyke kuoletetaan, kun se regressoituu tarpeeksi. -- Kaikki primitiiviset kulttuurit ovat julmia, väkivaltaisia, valtavan, sosiaalisesti sitovan normipaineen riivaamia. -- Meidän pitäisi nostaa tällaiset totuudet julkisuuteen, puhuttaviksi -- jotta jokainen meistä tietäisi millaisia seurauksia saamme kun näitä päätöksiä teemme. Nämä lainalaisuudet ovat yleisinhimillisiä. Mutta uskallammeko puhua siitä että kulttuurit joissa pidetään jo aivan pieniäkin lapsia sukupuolisina olentoina ja ylläpidetään vahvaa sukupuoliseparaatiota -- että niissä ollaan murskaamassa peri-inhimillisyyttä.
Näyttäkää historiasta totalitarismi, jossa olisi vallinnut sukupuolinen sallivuus. Sellaista ei ole -- ne asiat sulkevat toisensa pois. Ja se on yleisinhimillinen laki. Ja siitä me emme puhu, koska sanakirjatasolla toimiva käsitteellinen järkemme kytkee ja lokeroi "totalitarismin" valtio-opillisiin yhteyksiin, "sukupuolisuuden" taas yksityisiin asioihin. Aivan kuin ne olisivat eri asioita. Ikään kuin olisimme vapaaehtoisesti valinneet sen ettei maailma ole kokonaisuus.
 |
| Yleisinhimilliset lait |
10.
Meidän pitäisi puhua julkisesti rohkeammin, ja käsitellä kansalaiskeskustelussa ajattelun arvoisia asioita joita journalistimme ja media eivät tohdi käsitellä. Meillä ei ole maassamme edes välttävästi tiedonvälitystehtäväänsä hoitavaa lehdistöä. Myös yhteisesti omistettu YLE on oudosti ottanut "monikulttuurisuuden edistämisen" poliittiseksi tavoitteekseen -- ymmärtämättä mitään siitä käsitesekaannuksesta joka pitää "moniarvoisuutta" ja "monikulttuurisuutta" toistensa synonyymeina -- vaikka ne ovat todellisuudessa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Ajattelevat kansalaiset tuskin enää voivat panna poliitikkoihin mitään toivoa. Toivo poliittisten protestien vaikutuksesta meni Perussuomalaisten muututtua linnankutsujen myötä munaskuitaan myöten salonkileijoniksi. Puolueparlamentarismi -- tuo kalkittu instituutio -- voitti orastavan aidon demokratian. Puoluepukarit ovat loitonneet kansalaisten reaalista elämää koskevista kysymyksistä ja keskittyneet noitumaan omaa ymmärrystään taloususkonnon numeerisilla loitsuilla.
Myös poliittisesti orientoitunut kansalaiskeskustelu muuttuu vuosi vuodelta laaduttomammaksi. Nettipalstojen keskenään kärhämöivät skribenttiharjoittelijat keskittyvät syyttelemään toisiaan ja lyömään leimoja aatteellisten vihollistensa otsiin. Lehdistön rooli alkaa tulla tiensä päähän, kun painotuotteet kuluttavat musteensa sivunkokoisiin idoli- eikä ideakuviin -- sen sijaan että sisäistettäisiin lehdistön tehtävä eli käännettäisiin näkyville eliitin pahenevaa ajatuskyvyttömyyttä.
Tilanne ei tietenkään ole kaikilta osiltaan uusi, vaan hyvinkin yleisinhimillinen ja ikuinen. Ideaiset totuudet tuppaavat toistumaan. Ne ovat eläneet läpi ihmisen historian, emmekä me ole historiattomia olentoja. Muistatteko vielä miten hiljattain Ranskassa rasistijahdin kohteeksi joutunut Bob Dylan nuoruudessaan riepotteli Time-lehden nolona pälyilevää kirjeenvaihtajaa, Horace Judsonia? "Really the truth is just a plain picture."
 |
| Horace-ressukka neron verbaaliryöpytyksessä |
-----------------------
Lisäyksiä:
Kliseet, joiden mukaan me suomalaiset olemme ahkeria, rehellisiä ja luotettavia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, lahjakkaita urheilusankareita ja vaikka mitä, ovat ikäviä ja ikävystyttäviä siksi että ne ovat täysin paikkansapitämättömiä. Olemme toki ahkeria, rehellisiä ja luotettavia, mutta vain siksi että nämä ominaisuudet ovat historiallisesti olleet vuosisataisesti vieraalla kielellä hallitulle kansalle ainoat mahdolliset selviytymiskeinot tulla toimeen ja osoittaa oma tarpeellisuutensa herrakansoillemme.
Emme me siis oikeasti ole ahkeria, rehellisiä ja luotettavia. Nämä ominaisuudet ovat vain osa projektiivista kansansieluamme.
Siellä on muutakin, itse asiassa paljonkin projektiivisia sielunmekanismeja. Tunnemme esimerkiksi euroopanennätysmäisesti ryssävihaa. Edes NL:n miehittäminä olleissa maissa ei tunneta samanasteista venäläisvastaisuutta kuin mitä suomalaiset tuntevat -- vain kosovolaisten venäläisviha voittaa suomalaiset. Se onkin syntynyt vähän samanlaisen historiallisen asetelman tuotteena kuin mitä meillä on käynyt.
Suomalaiskansallisten "hyveiden" -- jotka siis ovat suoraan alistetun kansan historiasta nousevia selviytymiskeinoja -- lisäksi uskomme esimerkiksi vahvasti siihen, että kouluttamalla ja sivistämällä itseämme me voisimme nousta "paremman väen" piiriin.
Nämä historiasta nousevat "arvot" ovat niin sairaita ja kipeitä, että emme esimerkiksi edelleenkään pysty käsittelemään järkevästi pakkoruotsi-asiaa. Sen kipeys juontuu nimenomaan kysymyksen sijoittumisesta historiallisten voimien taitekohtaan ja voimien yhä jatkuvasta vaikutuksesta.
Mutta emme ymmärrä historiaa yleensäkään, saati sitten erinomaisen vahvasti sieluihimme istutettuja alistamis-alamaisasenteita. Emme itse ymmärrä miksi meillä on aivan hirvittävän vahva taipumus kaikkea kahtiajakavaan ajatteluun, dualistisiin perusjäsennyksiin.
Voimme ehkä jollakin ulkokohtaisella tiedollisella tasolla tunnustaa, että olemme -- tilastojen mukaan -- eurooppalaisittain ottaen itsetuhoista ja tuhoavaa, aggressiivista kansaa -- esimerkiksi perheväkivallan suhteen -- ja aivan poikkeuksellisen paljon toinen toisiamme kiusaavaa kansaa. Tai että meillä on tuo mainittu projektiivinen taipumus, tai että sosiaalitätimme kohtelevat suomalaisia asiakkaitaan kahdeksan kertaa syyllistävämmin ja tylymmin kuin pohjoismaiset kollegansa. Tai että masennus on kansantautimme, jne. --
Mutta emme ymmärrä tapaa jolla nämä ominaisuutemme juontuvat suoraan historiastamme.
Tarvitsisimme erityistä kansallista psykoanalyysia näiden ominaispiirteidemme syiden selvittämiseen. Mutta sekin edellyttäisi edes alkeellista sairaudentuntoa, eli sen seikan myöntämistä, että olemme poikkeavaa ja sairasta sakkia. Mistään itsetuntemuksesta ei kuitenkaan toistaiseksi voida millään lailla puhuakaan.
Emme ymmärrä historiaa. Emme esimerkiksi ymmärrä, ettei "talvisodan ihme" ollut muuta kuin yhteisösokin aiheuttama mutuaalireaktio -- siinä ei todellakaan ollut mitään erityisesti suomalaista. Sellainen tapahtuu aivan kaikissa ihmisyhteisöissä vastaavassa tilanteessa. Jos talvisodan syttyminen ei olisi ollut niin suurelle kansanosalle äkkijärkytys -- jos sotaan olisi esimerkiksi laajalla rintamalla ja hyvin valmistauduttu -- silloin mutuaalireaktio olisi jäänyt syntymättä ja olisimme hävinneet jo siinä vaiheessa.
Mutta mehän emme ymmärrä historiaa. Olemme kirjoittaneet sitä ja luemme sitä nostaaksemme kansallista itsetuntoamme -- aivan kuten olemme palvoneet Suomea maailmankartalle juosseita urheilijoita, ja yhtä kipeästi edelleenkin tarvitsemme urheilusankareiden ja muiden kansainvälistä menestystä saavuttaneiden nimisuomalaisten palvontaa.
 |
| Yhteiskunnallisen ja kulttuurikeskustelun maamerkkejä |
Emme ole ymmärtäneet historiaa, ja niin kulttuurisesta kuin yhteiskunnallisestakin keskustelusta historistit loistavat poissaolollaan. Ei meillä viitata Gibboniin, Burckhardtiin, Spengleriin, Huizingaan, tai vaikkapa Fukuyaman viimeisiin kirjoihin keskusteluissa. Akateeminen psykohistoria taapertelee yhä lapsenkengissään. Eikä opetussuunnitelmamuutosten mukaan lukioissa pian lueta edes entistäkään -- tympeää mitään ymmärtämätöntä tapahtumahistoriaa. -- On kuulemme mahdollista skipata historia kokonaan. Sensijaan uskontoa on pakko lukea ainakin yhden kurssin verran.
Se on sitä nykyaikaa. Nykyaikaa jolloin täysin käsittämättömät tyhjät kliseet riittävät.
Tyhjääkin tyhjemmät kliseet. Että esimerkiksi me nyt ymmärrämme paremmin kuin koskaan kaukaisempiakin kulttuureita. Siis kertokaa, kuinka kansa, joka ei ymmärrä oman historiansa perustavanlaatuisimpia vaikutuksia omaan itseensä ja jokaiseen ajatukseen joka suomalaisessa päässä syntyy, voisi ymmärtää ylimalkaan muita "kulttuureja"? -- Ei tämä mene minulle mitenkään muuten jakeluun kuin että olemme aika toivottomassa tilanteessa itseanalyysissamme ja varsinkin haluttomuudessamme itsekritiikkiin.
Mutta, näin se on, eikä ilmeisesti tule muuksi muuttumaan. Suomi on kuollut. Ei tästä enää nousta, vaan vajotaan yhä syvemmälle täydelliseen itsepetokseen.
--------------------
Usko ja tieto ovat ajattelulaatujen nimiä, enkä usko, tai tiedä, onko niitä viisasta yrittää irrottaa toisistaan.
Jos irrotetaan, usko on jotain johon tieto ei vaikuta. Tieto taas on jotain itseensä sulkeutuvaa -- voisi ajatella, että kaikki kysymyksenasettelut rajaavat sen maailman josta vastaus voi löytyä, ja niin kauan kun kysymykset edeltävät vastauksia, tieto sulkeutuu aina omaan piiriinsä.
Jos uskotaan Jumalaan järkenä, joka on luonut maailman -- ja luonut myös ihmisen Omaksi Kuvakseen -- niin Jumalan olemisen tai olemattomuuden -- tai Jumalan olemuksen -- sijaan meidän pitäisi pohtia tuota luomista. Kuinka me luomme sen maailman jossa uskomme, tai tiedämme, olevamme, elävämme?
Havainnossa irrotamme kohteen taustasta, ja havaitsija ja kohdattava todellisuus eriytyvät. Se on maailman luomista, luomisprosessi. Sitä voidaan tarkoittaa sillä kun sanotaan että todellisuus on Jumalan ajatuksia. Siis ihmisen ajatuksia, ajatus ei Jumalasta irti pääse.
Subjekti ja Objekti. Subjektina luomme maailmaan olioita ja niiden ominaisuuksia. Ajatushistoriallisesti oliot ja ominaisuudet eivät aina ole olleet samassa suhteessa keskenään, esimerkiksi predikaatti on alussa ollut verbi, myöhemmin adjektiivi.
Eri aikoina Luoja ja Luotu ovat olleet erilaisilla tavoilla toistensa sisällä, tai ulkona, siis toinen toisensa paikoilla. Se minkä koemme sijoittuvan korviemme väliin ja se, minkä koemme sijoittuvan "tuonne ulos", ovat vaihdelleet kovastikin.
Mutta luomisesta se maailma aina lähtee, ja luomistyömme jatkuu. Se alkoi siitä, että Jumala, tai siis Ihminen, tai Me, annoimme nimet kohteille. Nimen antaminen on jo askel selitykseen, osa selitystä, osa kysymysten ja vastausten itseensä sulkeutuvaa piiriä.
Jos osaisimme ajatella hyvin, me osaisimme kyseenalaistaa lähtökohdat, kohdat, kohteet, ja tietysti niille antamamme nimet.
Maailman luomisessa tieto tulee kuvaan mukaan ja saa roolinsa demiurgin työkaluna. Uusi tieto ei synny olemassaolevan tiedon piirissä, vaan uutta luovan ajattelun vaikutuksesta.
Luojan rooli on ollut olemassa, ja toivottavasti tulee olemaan. Uusi, uusi alku, on sitä että entiset lähtökohdat, nimet, on kyseenalaistettu, ja annettu kohteille uudet nimet.
 |
| Kallinen |
Yrjö Kallinen kehotti kaivautumaan käsitteisiin ja kysymään, "onko niissä jokin realiteetti pohjalla". -- Sanoisin, että varsinainen työmaa vasta alkaa tästä. Totuudellisuus, "realiteetit", eivät ole mitään kiinteää, niin välttämättömiä -- oikeastaan väistämättömiä -- elementtejä kuin ne kaikessa ajattelussamme ovatkin.
Elämme -- ja koemme -- kaiken "kielimaailmassa" -- käsitemaailmassa, käsitetodellisuudessa. Tätä käsitetodellisuutta pyrimme vahvistamaan -- varmistamaan -- jatkuvasti mm. määrittelemällä ja täsmentämällä käsitteitämme toisten käsitteiden avulla. Ajattelumme "pätevyys" on tiedonfilosofisessa mielessä ihan tietynlainen rakenne, käsitepinnan tasolla tapahtuva merkitysverkon lujittuminen ja kiinteytyminen. Jatkuessaan se johtaa kivettyneeseen puhtaasti "tiedolliseen" maailmaan, jollainen esimerkiksi keskiaikainen deduktiivinen skolastiikan maailma oli.
Ei ole sitä vaihtoehtoa, että voisimme ikään kuin avata silmämme ja nähdä maailman "sellaisena kuin se on" -- ilman mitään siinä hahmottamaamme "järkeä". -- Kuitenkin voimme tietää, miten perusteiltaan muuttuvaista tämä "järkemme" on aikakausien varrella ollut -- miten lähtökohtaisesti eri tavoin eri aikojen aikalaisrationaalisuus on maailmaa hahmottanut.
On hätkähdyttävää tajuta miten syvästi symbolista kaikki "puhtaasti" tiedollinenkin ajattelumme on. Symbolit ovat ajattelun alku ja loppu. Ei ole vain niin, että "puhdas" muodollinen tositieto on itsessään käyttökelvotonta -- mikäli siihen siis ei ole liitetty sisällöllisiä merkityksiä -- vaan on myös niin että muodollistakin tietoa muotoilemme syvimmän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen pohjalta.
--------------------------------
Perustavimmanlaatuiset asiat -- kuten se tosiasia, että rahatalous ja reaalitalous ovat laadullisesti eri asioita, ovat yhä yleisesti ymmärtämättä.
Enkä tiedä voidaanko tätä historiallisesti kehittynyttä rationaalisuusharhaa -- jossa raha-arvonmuodostus on autonomisoitunut ja lopulta irronnut reaalitaloudesta omaksi operaatioalueekseen -- edes ymmärtää pelkän talousajattelun lähtökohta-asetuksista.
Talousajatteluhan on historiallisesti uskonnon jälkeläinen, eikä mitään uskontoja pystytä kyseenalaistamaan niiden sisältä käsin.
Taloususkonto on maailman nykyinen valtauskonto. Raha on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, ja usko jatkuvaan kasvuun oman aikamme iankaikkisuuskuvitelma.
Velka on yleiskäsite, jolla on hyvä noitua ymmärrys. Velka, eli luotto, eli laina, eli sijoitus, eli kasvuodotus, eli rahan tuotto -- siinä se yksinkertainen mutta totaalinen ja täydellinen ajatusharha joka vähitellen on vallannut rahatalousajattelun laidasta laitaan ja määrää koko taloustotalitaristisen koneiston toiminnan.
Kohta jokainen taloustoimi on vain kulissi koronkasvulle, välistävedolle, "tuotolle". "Velkaa" kannattaisi tutkia tällaisena talouden kaikkiin hiushalkeamiinkin tunkeutuvana liuottimena, automotiivisena talouskoneiston ilmiönä, joka huuhtelee toiminnasta kaiken järjen -- kaikki reaalisen elämän edellytykset ja koko todellisuudentajun -- pois.
Kun meristä myydään pyydystämättömät kalat tai valtion maaperästä pohjavedet, mitä järkeä on enää siinä että "raha" "tuottaa" voittoa? Eikö pitäisi jo kyselle mitä sitten myydään, kun kaikki elämän edellytykset on tuhanneksi vuodeksi tuhat kertaa toisensa päälle jo myyty? Myydäänkö ehkä kuuta taivaalta?
Mutta rahatalousajattelu ei tätä huumoria ymmärrä. Mikään mielettömyys ei estä kauppojen tekemistä -- ja kaiken muuttaminen ajatuksissa "rahaksi" on täyttä mielettömyyttä. Taloususkonnon tunnustaja ei pysty kyseenalaistamaan omaa uskontoaan. Kukaan ei pysty pysähtymään ja sanomaan selvästi: "EI!!! Minä en lähde mukaan tähän!!!"
 |
| Taloususkontoon kuuluisi myös kuuhulluus |
Jos merestä pyydystämättömät kalat tai toistaiseksi saastumattomat pohjavedet voivat toimia raha-arvonmuodostuksen "reaalivasteena" -- tai jos jokin varsinaista käyttöarvoa omaamaton entiteetti, kuten kulta tai timantit, voi toimia arvoa sitovana raha-ajattelun palautuspisteenä, miksei yhtä lailla kuu voisi toimia kaikkien maassa muodostettujen luotto- eli velkasummien vakuutena?
Siellähän liehuu -- tai on liehuvinaan -- jonkin valtakunnan lippu. Kai se jonkinlaisiin rahanlaajennustoimiin jo oikeuttaa. Sieltä voitaisiin ihan hyvin nimetä tontteja, joita vastaan mainittu valtio voisi painaa tähtitieteellisen summan rahaa. Pitkälle omiin sfääreihinsä irronneen raha-ajattelun puitteistuksissa se saattaisi olla aivan mahdollista. Ei siinä ajattelussa ole mitään järkeä nytkään. Maailmassa on niin paljon "velkaa" ettei sitä kukaan koskaan pysty kenellekään "takaisin" maksamaan. Tyhjän päällä raha-arvonmuodostus on nytkin.
Varsinaiset kysymykset koskevat sitä, miten paljon reaalitaloudesta voidaan irrottaa tai sen ulkopuolella luoda "rahaa". Tämä raha on aina laadultaan eri kategoriassa kuin se raha jota käytetään tavaroiden ja palvelusten ostamisessa ja myymisessä. Sitä kysymystä, mitkä ovat reaalimaailmasta irrottamisen tai luomisen ehdot ja rajat -- se ei ole ollut kenenkään hanskassa. Toimivaa raha-auktoriteettia ei siis ole ollut.
Jos tuota hallintaa tavoiteltaisiin, raha pitäisi palauttaa paikallistasolle, tai ainakin kansallisiin -- kansallisvaltion ja yhteiskunnan -- puitteisiin. Nimenomaan suuret toimialueet ja yhteisvaluutan tapaiset harhaisesti kokonaishallintaa tavoittelevat systeemit luovat paratiisinomaiset raamit raha-arvonmuodostuksen imaginaarimatematiikalle.
Vain yhteiskunnan puitteissa yhteiskuntapolitiikka voitaisiin palauttaa prioriteetiksi ja talouspolitiikka alistaa yhteiskuntapoliittisille päämäärille. Se ei ole ideologinen valinta, vaan pelkkää todellisuudentajua, ihmiselämän realiteettien asettamista kuvitteellisten numeeristen operaatioiden sijalle.
-----------------------------
