Vetäessään "vapaaehtoisesti" lipan silmilleen yhteiskunta muuttuu "makthavare"-lakimiesten pesäksi, jossa kaikki keskustelu koskee vain "annettuja" kysymyksenasetteluja, kaikki keskustelu alkaa tapahtua "annetuin" käsittein, ja kaikki tuomiolauselmat muistuttavat lopulta noitaoikeudenkäynnin väistämättömiä päätelmiä.
Se on tietysti ensin aika karmaisevaa, sitten lähinnä säälittävää. Meidän on kurkkua kuristavaa sääliä tuntien seurattava sivusta kuinka kansalaiskeskustelu tuottaa satoja ja tuhansia yhtä harhaisia kuin turhia puheenvuoroja, joilla ei tavoiteta mitään eikä ketään -- ollaan kovin tohkeissaan, tumpataan puheenaiheet ja tampataan omia jalansijoja vaikka maa kovan käsitepinnan alla muuttuu yhä upottavammaksi suoksi.
Vaaralliset puheenaiheet vaietaan kuin yhteisestä sopimuksesta "hyvien tapojen" nimissä. Siten syntyy yhteiskuntailmapiiri jossa karkeasti kiroilevan teinin rinnuksiin tarttuminen on ihmisoikeusrikos. Maa on menetetty, maa on autio, autio maa, ontot miehet.
Wittgenstein sanoi, että ensin meidän pitäisi nähdä maailma oikein. -- Se ei ole mahdollista koska varjelemme maailmamme läpinäkymättömyyttä.
Kysymys on pitkistä ajatushistoriallisista trendeistä, jotka ovat johtaneet sokeaan individualismiin. Sokean individualismin maailmassa sokeinta yksilöä suojellaan niin hirvittävällä ihmisoikeuspaatoksella, että enemmistön elinehdot eivät siinä vaa'assa paina eikä kokonaisuuden etua kysellä.
Kun "oikeus" ja kuviteltu "yksilön etu" samaistuvat, ne samaistuvat kautta linjan. Siinä maailmassa maahan tunkeutuva muukalainen on arvokkaampi kuin alkuperäisväestö. Häntä autetaan aktiivisesti samaan aikaan kun sosiaalivirkailija kohtelee suomalaisia avuntarvitsijoitaan kahdeksan kertaa tylymmin ja syyllistävämmin kuin pohjoismaiset kollegansa omiaan. -- Ja tässä maailmassa "makthavare"-vallanpitäjät omistavat "oikeuden". Niin he siihen suhtautuvat -- kuin omistaisivat sen.
Ei myöskään mitään ennalta arvaamatonta liity siihen, että samaan aikaan kun kaikenlaiset "oikeassaolijat" kohtelevat toisiaan yhä julmemmin ja juridisia inkvisitioita pystyttäen, samaan aikaan yhteiskunnan hajonnut sosiaalinen ja moraalinen eheys sallii "makthavare"-valtaapitävien porsastella kaikista moraalisäännöistä mitään piittaamatta.
Niin se käy, Vonnegut saattaisi sanoa. Hänen viimeinen kirjansa oli aika pessimistinen. Niin pessimistinen kuin ihminen vain olla voi. En kuitenkaan usko että kukaan pystyy Suomen nykytilanteessa olemaan niin pessimistinen kuin mitä yhteiskunnallisen keskustelumme tila oikeasti edellyttäisi.
---------------
Opillisesti moitteeton uuden ajan filosofian oppikirjahistoria lähtee liikkeelle suurista systeeminrakentajista, jotka elättivät ajattelussaan vielä teologisen perinteen kaikkialle ulottuvaa tulkintamallia.
Ennen kuin erityistieteet empirismin ja induktiivisen päättelyn myötä etsivät kukin omat tutkimuskohteensa, ja ennen kuin uudet tiedonalat hahmottuivat, uskonnollinen ajattelu ja tiedollinen intressi elivät keskenään sulassa sovussa ja toinen toistaan hedelmöittäen. Sellainen yhteistyö synnytti sen uuden ajan tiedollisen edistyksen, josta nyt olemme parin viimeisen vuosisadan mittaan ulosmitanneet suunnattoman hyödyn.
Mutta samalla jatkuvasti vahvistunut kartesiolainen paradigma -- eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkainasettelu, on kasvamassa individualistisen sokeuden asteelle. Nykyisin kukaan ei enää pystyisi rakentamaan suuria systeemejä. Tieto on "ismeihin" pirstoutunutta, ja tiedonalat kuin tilkkutäkki. Juurettomuuden tilassa tiedolliset ja aatteelliset "ismit" sulavat yhteen -- ja niin nykyinen akateeminen maailma on yhtä aikaa näennäisen "tieteellinen" ja todellisuudessa "poliittinen".
Oppihistoriakin menetetään vähitellen. Myös filosofian historia konstruoidaan kuin se olisi jonkinlainen narratiivi, jonka "juoni" muodostuisi keskenään taistelevista teorioista ja opeista.
Sankaritarina se olisi siinä ikuisessa mielessä, että "pätevämpien" teorioiden aina kuvitellaan kumoavan ja korvaavan heikot teoriat -- historia on siten jonkinlainen ajattelun jatkuvan pätevöitymisen näyttämö, jossa päärooleja näyttelevät suuret ajattelijat, joiden nimiin opillinen kehitys kirjataan. Sokea individualismi näkee historiallisen edistyksen henkilöhistoriallisena "hyvien tyyppien" kavalkadina.
Tällainen opillinen ajattelu on kuitenkin oman "kartesiolaisen" aikamme mukanaan tuoma erityinen korostus. Näemme koko ajatushistorian sen läpi. Kuitenkin ajatushistoriassa mielestäni oikeasti olisivat olennaisimpia aikakausia muodostaneet, paradigmaattisesti autonomiset ajattelulaadut, jollainen esimerkiksi myös tämä oma eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisuutemme" on.
Ajatushistorian paras opetus olisi sen seikan tajuaminen miten tavattoman eri tavoin eri aikakausien ihmiset ovat ajatelleet. Emme todellakaan pystyisi elämään päivääkään antiikin kreikkalaisina, emme roomalaisina, emme keskiajan deduktiivisen depersonalisaation vallassa -- kaikki nämä ovat todellisuudessa olleet aivan erilaatuisia maailmankokemistapoja. Eivät siis vain erilaisia, vaan erilaatuisia.
On mielenkiintoista ja varmaan traagista, että uuden ajan "kartesiolaisuuden" sykli on tulossa tiensä päähän. Ajattelumme on käyttänyt "opillisuuden" mahdollisuudet loppuun ja muuttuu jälleen käsitteenmuodostuksen ensin pirstaloituessa ja sitten korrespondenttisen totuudellisuuden antamalla ohuella todellisuusvasteella legitimoiduksi käsiterealismiksi -- siten näyttäisi siltä kuin palaisimme taas keskiaikaiseen skolastiikkaan. Koulufilosofiamme opettaa filosofian historiaa vain "opillisen" näkökulman kautta -- muodostuu teoreettista ajattelua korostava narratiivi, jonka puitteissa ajattelijoiden argumentteja "ymmärretään".
Se on tuomittu jäämään tiedollisen pintatason ajatteluksi. Se on ikään kuin sitä pinnallisempaa mitä "pätevämpää" se yrittää olla. Lopulta se muuttuu opillisiksi "ismeiksi", joiden puitteissa koetaan käsiterealistista lähinnä tunnistamistason "totuudellisuutta".
Tiedollista asiahallintaa vastaa aikalaisajattelussa yhteisöllisellä puolella moraalinen ajattelu -- tai moraaliset "tunnot" -- eikä ole mitään merkillistä siinä että ajattelun opillistuessa "ismeiksi" valtaa kattavimman roolin moraalinen relativismi. Se on aikalaisajattelun paradigmaattinen kuvio. -- Jos asia olisi vitsi, sen voisi todeta muodossa: "Vihreä maailmanparannusmoralismi ilmenee siten että puoluejohtaja ajelee hurjaa ylinopeutta loistoautollaan lapset takapenkillä."
Moralismi ja mortalismi sulavat yhteen.
-----------------
Tuon mainitsemani "opillisuuden" käsiterealistinen ominaisuus on ehkä helpompi ymmärtää, jos asetamme toiseen vaakakuppiin psykoanalyyttiseen ajatteluperinteeseen vahvasti sisäänkudotun kehitysajatuksen.
Lapsi kasvaa ja kehittyy aikuiseksi. -- Tämä ei ole truismi, trivialiteetti, eikä infantilismi. -- Voimme ilman vaikeuksia todeta ettei lapsi voi vielä ymmärtää miten aikuiset ajattelevat ja maailman kokevat, mutta aikuinen voi ymmärtää lasta koska hänellä on olemassa ne kokemukset jotka lapsuuteen kuuluvat. Ymmärtäminen on siis kehityksen perspektiiviin asettuva yksisuuntainen ilmiö.
Ajatus että kaikki aikuiset olivat samanasteisesti "aikuisia" on kestämätön. Mutta emme oikein osaa soveltaa kehitysajatusta vertaillessamme aikuisia heidän kehityksessään saavuttamansa aikuismaisuuden perusteella toisiinsa. Jostain syystä se on meille vaikea tai vastenmielinenkin ajatus.
Vaikeus ilmenee osaltaan moraalisessa muodossa -- koemme että ihmisten välinen tasa-arvoisuus edellyttää että paitsi kohtelemme, myös yritämme kokea aikuiset yhtä "kehittyneinä". Esimerkiksi päivän uutiset kertovat että Bostonissa tapahtui pommi-isku ja myös Bagdadissa on tapahtunut pommi-iskuja -- ja keskustelupalstoilla tasa-arvomoralistit saarnaavat vaatimusta että meidän pitäisi "suhtautua samalla tavalla Bagdadin pommien uhreihin kuin mitä suhtaudumme Bostonin uhreihin".
Tosiasia kuitenkin on ettemme suhtaudu samalla tavalla. Ja, sensijaan että liu'umme moraalin harhauttavaan ajatusmuotoon, meidän pitäisi pystyä kysymään, "miksi emme koe uhreja "samanarvoisina".
Siihen on vastaus: emme hallitse kehitysajattelua -- ihmisten väliset todelliset kehityserot ovat liian "raakaa" todellisuutta tullakseen käsitellyksi oman uusskolastisen tajuntamme ihanteellisilla ismikäsitteillä -- ja näin väistämme näihin kysymyksiin liittyvät äärimmäisen vaikeat haasteet. Valitsemme moraalikategorian -- ja siitä jopa kaikkein halvimman, maagisimman ja kaikkivoivimman muodon, totaalisen tasa-arvoideologian. Sillä voidaan häivyttää ja peittää kaikki aikuisten ihmisten kehitykselliseen eriasteisuuteen liittyvät kysymykset.
Se on tavallaan arvottomin ja armottomin moraalinen rimanalitus, temppu, häränpylly, jonka uuden ajan ajattelu meille tekee. Se muuttaa todelliset tiedolliset haasteet moraaliseksi väistöliikkeeksi, jonka nimiin vannotaan aivan absoluuttisella armottomuudella. Myös armottomuudella kaikkia niitä kohtaan jotka jotenkin haluaisivat kaivaa esille kysymyksen onko "ihmisyys" sittenkään yksi ja jakamaton, vai onko ihminen nimenomaan kehittyvä olento.
Kun emme pysty käsittelemään kehityksellisiä sisältöjä, sellainenkin käsite kuin "kulttuuri" muuttuu sisällöllisesti tyhjäksi -- se on kuin munankuori, johon wikipedia-määritelmillä työnnetään mitäänymmärtämätöntä käsitetäytettä sisään. "Opillisella" ajattelulla ei ole syvyyssuuntaa, ei kehityksen perspektiiviä -- kaikki käsitteet ovat samalla tasolla ja harha rakennetaan sen varaan että kuvitellaan käsitteiden voivan ensin muodostua toisistaan ja sitten pätevöityä toisillaan.
Sitten otetaan näin merkityksillä ladattu käsite ja koetaan sen kuvaavan ja selittävän todellisuutta. Tällaisilla käsitteillä on oma olemassaolon kategoriansa. Se on käsiterealismia.
Käsitesisältöjä ei -- kaikesta tällaisesta yksitasoisesta käsitemäärittelystä huolimatta tai juuri sen takia -- ymmärretä ollenkaan. Käsiterealististen käsitteiden avulla voidaan muodostaa vain "opillista" käsitetodellisuutta. Juuri sellaista on aikamme -- ja myös nämä täällä käymämme palstakeskustelut. Ja on todellakin aika toivotonta yrittää iskeä mitään kiiloja siihen käsitekiinteyteen -- kokonaisiin käsitteiden toinen toisillaan määrittelemisen sementoimiin pintoihin -- jonka varassa voidaan kävellä kaikkien ajattelun aukkojen yli ja jonka ihmiset kokevat oman ajattelunsa "varmuutena".
Näin siis näyttäytyy ajattelumme "opillinen" ominaisuus, kun vastakohdaksi asetetaan psykoanalyysin ajatteluperinteelle ominainen kehitysajatus. Kuten tiedät, psykoanalyysi otetaan sekin nykyisin "oppina", ja sellaisena se on jokseenkin yhtä halveksittu kuin mitä totaalinen moraalihasardimme -- falskiin relativismiin perustuva tasa-arvoisuuden idea -- on kaikilla laeilla suojeltu ja itsevaltaisilla rasistijahdin inkvisitioilla valvottu.
-----------
