 |
| Kasvoton kaikkivoipa raha, kasvoton Javier Bardem |
Mikä on yhteiskunnallisinta, poliittisinta, kantaaottavinta mitä mikään tiedotusväline tänä päivänä voi ihmisille tarjota? Ei suinkaan yhdenkään omahyväisiä näkemyksiään ylevöittävän puoluejohtajan julistus, eikä yhdenkään puolueen yhtä puhtoinen kuin utopistinen ohjelma, ei kiihkeä päivänpoliittinen keskustelu, eikä tv-kanavan uutisiin ujutettu puolueellinen piilopropagandistinen vihjailuviesti, vaan ihan pelkkä kokokuva -- "plain picture", "big picture", kuva ja kuvaus -- siitä mitä pahaa raha saa aikaan.
Tuskinpa on ajateltavissa tähän rahapolitiikan ruttoiseen aikaan paremmin sopivaa tv-ohjelmallista saatetta kuin kirjallisen intellektuellin tekstiin perustuva toimintaelokuva, josta ei sisällöllistä sanomaa puutu. Sellainen on illalla luvassa, raaka katsaus maailman maiden nykytilaan ja tolaan, jossa raha sanelee kaiken mitä tapahtuu ja suunnan johon kuljetaan. Kannattaa katsoa, ajatella, elätellä jälkikuvia ja miettiä toisenkin kerran haluaako rahan masinoivan maailmaa vai maan pelastuvan menetykseltä.
Rahaa ajatellaan usein harhaisesti jonkinlaisena "arvon mittana", vaikka raha on nykymaailmassa toimijasubjekti, joka sanelee jokseenkin kaiken mitä tapahtuu. Kasvoton kaikkivoipa raha on kaiken valtamagian "ydin". Sen ympärillä ihmiset omat tanssinsa tanssivat. Jos kaikkivoipa raha valistaisi meille kasvonsa, millainen ilme sillä olisi? -- Tähän kysymykseen saadaan aika armoton vastaus elokuvassa "Menetetty maa", joka esitetään nyt tv:n neloskanavalla.
 |
| Cormac McCarthy |
Elokuva perustuu nyt 80-vuotiaan amerikkalaiskirjailija Cormac McCarthyn vuonna 2005 ilmestyneeseen romaaniin, josta ohjaajaveljekset Ethan ja Joel Coen ovat poimineet tapahtumien juonen ja ominaissävyn, mutta jättäneet kirjassa osoittelevammin ja selvemmin esille tulevat rahateoreettiset viittaukset vähän vähemmälle. Kirjassa nimittäin todella puhutaan rahateoriaa enemmän ääneen -- monologin omaisesti -- kuin mitä elokuvan tehneet Coen-veljekset tohtivat julki sanoa.
Veljekset pokkasivat kaksi elokuvan vuonna 2007 saamista neljästä Oscarista -- muita olivat parhaan elokuvan Oscar, ja parhaan sivuosan Oscar, joka meni kasvotonta tappajaa esittävälle Javier Bardemille. Itse asiassa elokuvan pääosassa on kasvoton raha ja kasvoton Javier Bardem.
Iäkästä hieman erakkoluonteista, monesti palkittua kirjailijaa on jo pitempään povattu nobelistiksi, mutta monen muun sodanjälkeisen mestarin -- esimerkiksi Alberto Moravian, Italo Calvinon ja Kurt Vonnegutin -- tavoin hän saattaa olla liian hyvä ja syvä tämän suhdanteilla usein kiikkuvan ja joskus liiankin päivänpoliittisluonteisen palkinnon kohteeksi.
McCarthyn tyyli on oudolla tavalla ajatonta ja sisäistä ja ulkoista todellisuutta yhdistelevää. Hän osaa luoda tekstiä jossa sulavat yhteen ääripäät -- ikään kuin tapahtumisen alku ja loppu olisivat läsnä tässä ja nyt, aika katoaa, vanha ja uusi lyövät kättä, ikiaikainen myyttinen aines syntyy nykyhetkessä uudelleen.
Jotain tästä tekstin myyttisyydestä on onnistuttu säilyttämään elokuvassakin, joka alkaa kuvilla miltei esihistoriallisen oloisista erämaa-alkumaisemista ja päättyy Prometheus-myytin unitulkintoihin. Nyt varoitus: jos haluat ensin katsoa elokuvan, älä lue seuraavaa, koska tämä juttu sisältää juonipaljastuksia.
"Menetetty maa" on oman katsojakokemukseni mukaan paljon laajatulkintaisempi elokuva kuin mitä täkäläiset kriitikot ovat siinä nähneet ja siitä kommentoineet. Olen lukenut filmistä kymmeniä arvosteluja, ja niiden perusteella näyttää siltä etteivät suomalaiset elokuvakriitikot lue kirjoja. Filmi on tulkittu lähinnä toimintaleffana. Yhdessäkään suomalaiskritiikissä ei ole yritetty selittää mitään pinnanalaista, syvätasoille sijoittuvaa.
Ikään kuin olisi nähty vain juonellinen, jokseenkin kauhea tarina, jossa tapahtuu paljon rujoa ja raakaa, mutta jossa kaikki kuitenkin on näkyvillä, tyrkyllä, tyrmäävänä, kirjaimellisesti katsojan tajuntaan ammuttuna. Ehkä elokuvan raaka efektiivisyys pyyhkäisee syvätasot mennessään.
Elokuva on tietysti hyvin elokuvallinen -- siitä löytyy viittauksia elokuvan perinteeseen ja se on tehty selvästi elokuvayleisölle. Elokuva on saumaton visuaalinen ja ideaalinen kokonaisuus. Taustalla oleva kirja on kuitenkin rahateoreettisesti osoitteleva, joskin monitasoisuudessaan puhtaasti kirjallinen suoritus, mutta on elokuvakin joka tapauksessa vähintään kaksitasoinen ja tulkinnat mahdollistava teos.
 |
| Miltei raamatullinen alkumaisema |
Jo elokuvan alkumetreillä vedetään esiin metaforisia ja historiallisia, sukupolvet ylittäviä tasoja. Kertojaääni toteaa lainvartijan viran kulkeneen suvussa. Ensimmäisenä varsinaisena tapahtumana näemme miten alkuperäisammatin edustaja, metsästäjä, yrittää ampua antiloopin. Siinä on jotain ikuista, vaikka mies tosiasiassa onkin hitsari. Kaikki siis alusta alkaen edustaa jotakin, omaa syvempiä symbolistisia merkityksiä.
Elokuvan visuaalisessa ilmeessä hahmottuva aikaperspektiivi tavoittelee likimain raamatullisia mittasuhteita. Paradigmaattisina alkukuvina esitetään autiota ja tyhjää, luonnontilaista preeriaa. Haavoittunut eläin pakenee lauman kanssa. Maahan jää ohut verijälki, jota metsästäjä lähtee seuraamaan. Tällainen verijälki johdattaa miehen luonnontaloudesta rahatalouteen -- verijälkiä elokuvassa sitten jätetään enemmänkin. Mutta alussa itse tapahtuminen ja toimijat tuodaan näyttämölle ideaalisesti pelkistettyinä.
Siihen keskelle ei-mitään sijoitetaan rykelmä autoja, toisensa ampuneita meksikolaisia huumekuriireja, lasti heroiinia ja kaksi miljoonaa dollaria sisältävä pilottisalkku. Ihan kaikki mitä tarvitaan nykyajan tuomiseksi keskelle "maan" historiaa.
Eletään rajan tuntumassa, erämaan pölyssä kimaltelee Onni, Fortune, Amerikkalainen Unelma -- tai pikemminkin kertomus siitä kuinka ne maailmasta rahatalouden ja rahanhimon myötä kadotetaan. Elämä on taistelua, mutta vastustaja tuntuu miltei kasvottomalta, tunnevammaiselta, omaa lakiaan yhtä periaatteellisesti kuin pakonomaisesti toteuttavalta tylyltä tappokoneelta. Todellisuudessa vain kasvoton raha on niin armotonta, lainalaisuuksissaan epäinhimillisen julmaa.
Sillä rahasta tässä kaikessa on kysymys, ei esimerkiksi huumeongelmista. Huume on itsessään kulissi ja metafora, tapa jolla raha toimii tehokkaimmin ja toteuttaa puhtaimman ominaislaatunsa. Huumekauppa on tavallaan rahaohjasteisen talouden lopullinen ideaali. Kova peli pelataan rahasalkun ympärillä. Triangelidraamassa ovat metsästäjä, seriffi, ja se ammattilainen joka haluaa salkun. Raha on kasvoton tabu, samoin se joka haluaa salkun. Mikään seriffi, mikään laki, mikään alkutilaista maailmaa ja sen viidakonlakeja edustava metsästäjä ei pysty pysäyttämään sitä joka haluaa salkun. Näin se täytyy nähdä: raha luo omat lakinsa, raha kuuluu vain rahalle itselleen.
 |
| Pilottilaukku ja kaksi miljoonaa dollaria |
"Hänestä voisi jopa kuvitella, että hänellä on periaatteita", toteaa kilpaileva palkkionmetsästäjä elokuvan eräässä vaiheessa. Siitä hän saa myöhemmin itse todistuksen. Jäämme miettimään oliko kyse periaatteista vai vain tappokoneen totaalisesta tylystä tylsämielisyydestä.
Jäljitetään, kohdataan, taistellaan, nuollaan haavoja, jäljitetään taas. Verijälkiä jää, ne pyyhitään saappaista. Kaikki mikä osuu salkkua tavoittelevan ammattitappajan tielle eliminoidaan. Raha luo itse omat lakinsa. Vanha seriffi voi vain ihmetellä nykymaailman menoa. Ja meno on todella jotain kaiken suhteellisuuden- ja todellisuudentajun ulkopuolelle johtavaa. Se ken kajoaa rahaan saa kantaa seuraukset. Ihmiset ovat tässä toisarvoisia, sekä suhteessa rahaan että suhteessa omaan psykologiseen persoonaansa: ihmiset edustavat ideoita, historiallisia vaihtoehtoja, elämänmenoon sisältyvää väistämättömyyttä. Missä raha on läsnä, vaikka vain kolikko, siellä on myös tappaja läsnä. Kuolema on aina kolikon toinen puoli.
Rahaa koskevat sopimukset ovat sitovia. Kaupat on reaalimaailmassa lunastettava kun maksun aika tulee. "Tiedät miten tämä tulee päättymään", kasvoton salkunnoutaja toteaa metsästäjälle puhelimessa. Hän antaa vaihtoehdon: jos metsästäjä luovuttaa rahat vapaaehtoisesti, noutaja säästää metsästäjän vaimon. Metsästäjän oma kohtalo on jo lukkoonlyöty, siitä ei enää käydä kauppaa.
Elokuvan loppukohtaus alkaa kun metsästäjän leski palaa syöpään kuolleen äitinsä hautajaisista. Huone on siisti ja idyllinen, vastakohta sille paljolle epäjärjestykselle mitä muuten elokuvassa olemme nähneet. Tappaja on paikalla. Leski ei ihan ymmärrä miksi hänen, mistään tietämättömän, mihinkään osallistumattoman, osattoman, pitäisi kuolla. Onko tämä nyt välttämätöntä, en suostu leikkimään tätä leikkiä, eikö tätä voisi jättää väliin, nainen kysyy. "Kaikki ne kysyvät tuota", tappaja vastaa ja antaa ymmärtää, että kauppa naisen hengestä tehtiin aikanaan ja siitä pidetään kiinni.
Poistuessaan siististä sisäinteriööristä ulos kuistille näemme miten tappaja tarkastaa saappaidensa pohjat. Jos verijälkiä ei jää, voiko hän nyt kadota jäljettömiin? Katoaako tällainen tappaja koskaan maailmasta -- eikö raha jatka olemassaoloaan ja kiertoaan aina, kaupasta kauppaan? Kuten kolikko, jonka ikuinen vaellus selitetään jo yhdessä alkukohtauksista. Mikäpä pahan tappaisi?
 |
| Raha kiertää ikuisesti, vaihtoehdot ovat kruuna tai klaava |
Loppukohtauksessa kaiken pahan vastapainoksi tuodaan tähän elokuvan maailmaan lapsia, tai nuoria, joka tapauksessa uusia sukupolvia. Onko elämäniloisissa, optimistisissa nuorissa toivoa? Vai onko maa todellakin lopullisesti menetetty?
Osoittelevaa altruismia esiintyy elokuvassa kaksi kertaa. Ensiksi se oli syy, jonka vuoksi metsästäjä palasi huumesodan tapahtumapaikalle ja joutui metsästettäväksi. Epäitsekkyys oli siis tavallaan kaiken pahan alku. Toiseksi se esiintyy nyt nuorten idealistisena eleenä elokuvan lopussa. Nuorimies tarjoaa haavoittuneelle roistolle paidan päältään. Roiston moraali kuitenkin vaatii ehdottomasti että hän maksaa paidasta. Se on rahatalouden moraali. Kaikella ei pelkästään ole hintansa, vaan kaikella on oltava hintansa, sillä se joka maksaa hinnan on oikeutettu siihen mistä on hinnan maksanut.
Hirveä juttu kaikenkaikkiaan -- ja hirvittävän hyvää juttua. Juuri noin kasvoton kaikkivoipa raha tekee tylyn roolinsa maailmassa. Se teurastaa ihmisiä kuin karjaa -- tässä tekisi mieli sanoa: vaalikarjaa. Se ampuu vastustajaansa kaduilla yhdenkään uteliaan silmäparin ilmestymättä ikkunaan katsomaan mistä on kyse. Se tekee tuhojaan mistään piittaamatta, ihmisten hälistessä ja katsoessa kokonaan toisaalle. -- Todellisuudessa se ei tietenkään näytä kasvottomia kasvojaan. Se näyttää hymyilevät, miellyttävät, miellyttämispyrkimystä täynnä olevat kasvot. Urapoliitikon kiltit kasvot, mallioppilaan kasvot.
Sympaattinen laulutrio Peter, Paul ja Mary korostivat aikoinaan, ettei "Puff-lohikäärme" todellakaan tarkoittanut muuta huumetta kuin lohikäärmettä. "Forrest Gumpia" monet katsovat pelkkänä tarinana -- ikään kuin vähän vähämielisessä päähenkilössä ei personoituisikaan koko Vapauden Illuusion Amerikka ja sen koko historia. Coenin veljekset toteavat elokuvastaan lakonisesti, ja varmaan samaistuen vanhan kirjailijan puoliparodisiin äänenpainoihin, että "ainahan vanhojen äijien mielestä ennen oli kaikki paremmin". Mutta tietysti kaikki taide, varsinkin hyvä taide, kertoo aina maailmastamme enemmän kuin pinnalta käsin näkyy.
 |
| Old man, Arkhimedes, Prometheus, seriffi |
-------------------
Menetetty maa, No Country for Old Men. Cormac McCarthyn kirjaan perustuva käsikirjoitus ja ohjaus Ethan ja Joel Coen. Pääosissa Tommy Lee Jones, Javier Bardem, Josh Brolin.
-------------------------------
