 |
| Tästä alkoi tiedonala: sosiologia |
1.
Triviumin ja quadriviumin eurooppalaisella uudella ajalla korvanneet erityistieteet kukin omine suureineen ja mittayksikköineen eivät riitä antamaan vastausta kysymykseen miksi vanhojen eurooppalaisten valtioiden maahanmuuttajakaupunkien kaduilla nyt palaa autoja.
Ihmistieteistä sosiologia ja psykologia olisivat lähimpinä selittämään tällaisia mellakkailmiöitä, mutta niidenkin selitykset menevät eri puolilta ilmiötä ohi. Ryhmäpsykologia, jolla olisi validi käsitepuitteistus joukkoilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen, jäi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä lähtökuoppiinsa, kun psykologia teki irtioton sosiologiasta ja suunnisti vahvasti yksilöpsykologian suuntaan seuraten siinä trendissään koko eurooppalaisen uuden ajan vahvinta ajatuksellista kantoaaltoa, jatkuvasti vahvistuvaa individualismia.
2.
Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen laji, ja jokaisessa ihmisjoukossa esimerkiksi syntyy tiettyjä sosiaalisia rooleja, kuten johtajan ja johdettavien, tai tarkkailijan, kriitikon tai mielistelijän roolit, jotka syntyvät ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia joukon jäsenillä on. Nämä yhteisöä muodostavat voimat ovat ensisijaisia, ihmislaji on selviytynyt olemassaolontaistelussa, ja selviytyy vastaisuudessakin, sikäli kuin yleensä selviytyy, vain yhteisöinä, joukkoina, ei yksilöinä. Olemassaolontaistelun sosiaalidarwinistinen väärinymmärrys koskee nimenomaan sitä että kuvitellaan olemassaolontaistelua käytävän yksilöiden välillä eikä yhteisön elinehtojen turvaamiseksi.
3.
Jos sosiologian niin sanotusti durkheimilainen lähtökohta havainnollistettaisiin mahdollisimman triviaalilla esimerkillä, se voisi kuulua vaikkapa: "Tilaisuus tekee varkaan." Yleiseksi säännöksi muotoiltuna tämä tarkoittaisi sitä, että yksilön rooli, identiteetti, käyttäytymismalli, jne -- ne eivät synny tyhjiössä vaan niille on olemassa varaus yhteisöllisessä voimakentässä. On olemassa sosiaalisia vakioita, jotka toteutuvat, ja ne toteutuvat jopa suhteellisesti saman suuruisina, vaikka sukupolvet vaihtuisivat, yksilöiden nimet muuttuisivat, tai vaikka yksilöiden määrä vähenisi puoleen tai tuplautuisi.
Durkheim mietti miksi ihmislajin keskuudessa esiintyy esimerkiksi sellainen ilmiö kuin itsemurha. Itsemurha ei voi olla minkään yksilöön koostuneen olemassaolontaistelun tai selviytymisohjelman mukainen tuote -- mikään biologinen ohjelma ei voi selittää päätymistä itsemurhaan. Sen täytyy siis olla ilmiö, jossa yhteisön muodostamat roolit tuottavat paradoksaalisen lopputuleman yksilössä. Itsemurhan täytyy olla jonkinlainen roolihäiriö, psyykensisäinen murha.
Durkheim teki tilastokartoituksia, jotka näin jälkikäteen katsoen voidaan nähdä sen tiedonalan alkuasetuksina jota kutsumme sosiologiaksi. Hän päätyi siihen ensikuulemalta outoon lopputulemaan, että itsemurhilla oli varsin vähän tekemistä ihmisen "itsen" kanssa. Näytti ennemminkin siltä, että tietynlaisissa yhteisöissä tehtäisiin tiettyä ajanjaksoa kohden tietty määrä tietyntyyppisiä itsemurhia -- ihan riippumatta mistään yksilöiden ominaisuuksiin liittyvistä lseikoista tai selittäjistä.
"Tilaisuus tekee varkaan." -- Tämä lause oikein ymmärrettynä ilmaisee sen tosiasian että joukkokäyttäytyminen määräytyy eri premisseiltä kuin yksilön ominaisuudet. Yhteisönä, joukkoina, ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin mitä yksikään yhteisön tai joukon jäsen yksinään käyttäytyisi. Ja koska ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, joukkokäyttäytyminen on ihmiselle ensisijainen käyttäytymismuoto.
Jo itsemurhatutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että nimenomaan yhteisön sosiaalinen sitovuus on sellainen tekijä joka luo sen yleisen "tilanteen" joka tekee "varkaan". Sosiaalisesti hyvin sitovissa yhteisöissä itsemurhat olivat toisentyyppisiä kuin yhteisöissä, jotka eivät antaneet yksilöille edes välttämätöntä tukea. Myös yhteisöllinen kehitysakseli voidaan hahmottaa -- kehittymättömät yhteisöt ovat tyypillisesti sosiaalisesti sitovia. Yksilölliseen eriytymiseen perustuva käyttäytyminen on kehityksellisesti paljon myöhäsyntyisempää.
Kun eurooppalaisen uuden ajan ihmiset nyt individualisminsa valaisemina kuvittelevat että koko yhteiskunnan ongelmat voidaan palauttaa yksilötasolle ja ratkaista yksilöiden ajattelua ja käyttäytymistä säätelemällä, se on lähinnä ajatushistoriallisen kehityksen mukanaan tuoma valtava ajatusharha.
4.
Ihmisen alkulaumoissa sosiaalisen sidonnaisuuden on täytynyt olla vahvaa. Lauman henkiinjäämisen ja selviytymisen ehtona oli johtajan merkkisignaalien välitön totteleminen ja seuraaminen, ja koko lauman oli omattava kyseenalaistamaton valtahierarkia. "Valta" ja "tahto" olivat tuolloin vielä yksi ja sama asia, ja koko lauman läpäisi yksi ainoa valta tai tahto -- jonkinlainen kollektiivinen tahtotoiminto, joka edelleen on jossain aivojemme rakenteissa tallella niin että se voidaan hypnoosi-ilmiönä meistä jäljittää ja saada tänäkin päivänä "oma tahto" siirtymään hypnotisoidulta hypnotöörille. Tapa jolla hypnotisoitu tottelee välittömästi hypnotisoijan suggestioita rekonstruoi alkulaumassa vallinneen lajityypillisen yhteydenpitomekanismin, "kollektiivisen tahtotoiminnon".
Satojen tuhansien vuosien kehitys on mahdollistanut yksilöille vähitellen lisääntyvää liikkumavaraa ja yksilöllistä tahtoa. Vaikka ihmisen joukot eivät muistutakaan salamannopeita käännöksiä tekeviä kalaparvia, silti ihminenkin on nimenomaan sosiaalinen laji, jonka yksilöt ovat ensi sijassa sosiaalisia ja vasta toissijaisesti yksilöllisiä olentoja. Sosiaalisuus ja moraalisuus sitovat meitä yhteen näkymättömin langoin. Yksi luja verkosto muodostuu inhimillisestä kielestä, jolla aluksi välitimme signaaleja, sitten tuntemuksia, ja vielä myöhemmin opimme säilyttämään tietoakin yli sukupolvien. Inhimillinen kieli on sosiaalisen sidoksemme ylin aste -- sekin on sosiaalista ja historiallista muodostetta, periaatteessa yhteistä. Yksityinen kieli on mahdottomuus.
5.
Kielen ja ajattelun alkuhahmot -- sellaiset jotka ilmenevät esimerkiksi kielten sanojen "suvuissa" tai sanaluokkien ominaisuuksissa, joiden pohjalta ajatukset ja lauseet saavat lokatiiviset rakenteensa ja jäsennyksensä ja perustavanlaatuiset ajatusliikkeet suuntansa -- ovat hyvin pysyväisluoteisia psyykkisen syvätason tekijöitä jotka muuttuvat vain satojen ja tuhansien vuosien perspektiivissä. Ne eivät suinkaan muutu sitä mukaa kun maahanmuuttajan muuttokuorma risteilee yli vastaanottajavaltioiden rajojen. Nuo ajattelun alkuhahmot -- tavat joilla esimerkiksi subjektin ja objektin roolit psyykemme syvyydessä saavat hahmonsa, muotonsa, toteutumansa ja johdannaisensa, tavat joilla hahmotamme asiat suhteisiin toinen toistensa kanssa -- ne sijoittuvat ihmis- ja itseidentiteettimme syntysijoille, kehityksellisesti niin syvälle meissä, ettei sitä syvemmällä ole enää mitään muuta kuin nimetöntä sikiönkauhua.
On tietysti ymmärrettävää mutta samalla tavattoman masentavaa, ettemme pysty käymään esimerkiksi maahanmuuttoa koskevaa keskustelua muuten kuin pelkällä pinnallisten "ismien" tai pinnallisten "ihmisoikeusjulistusten" tasolla. Syvyyspsykologinen ymmärrys ei voi olla niin laajalle levinnyttä että kansalaiskeskustelu saisi olennaisesti toisen syvyysasteen. Nykyisellään keskustelussa ovat vastakkain "rasistit" jotka ikään kuin vaistomaisesti oivaltavat syvätason perusasioita ja "sivistyneistö-suvaitsevaisto" joka taas omien "ihmisoikeusismiensä" ja muun näennäishumanistisen pinta-asennoitumisensa varassa kuvittelee että sosiaalisesti sitovia kulttuureita koskevat ongelmat olisivat ratkaistavissa länsimaisen yksilöpsykologian ja individualismin raameissa.
6.
Syvyyspsykologinen ymmärrys on sitä että nähdään miten jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Ihminen ei synny tyhjästä, vaan on aina vuosisataisten ja -tuhantisten vaikutusten tuote. Länsimaissa kuvitellaan yksilö autonomiseksi atomiksi, jolle halutaan taata "yksilöoikeuksina ja -vapauksina" mahdollisuus omaan kulttuuriinsa, uskontoonsa, valintoihinsa, jne. -- Kieleen implikoituva hahmonmuodostus, kulttuuri, uskonnot, rituaalit ja muut tavat, jne, ovat kuitenkin kaikki pohjimmiltaan yhteisötekijöitä, yhteisöominaisuuksia, jotka eivät suinkaan synny tai tule valituiksi yksilön toimesta, vaan täysin päinvastoin. Ne ovat niitä voimia joihin yksilö hukkuu, kun yhteisöominaisuudet ottavat vallan ja alkavat määrätä. Itse asiassa ihmisen sosiaalinen viiteryhmä -- "kulttuuri", "kansalaisuus", tms -- voidaan määritellä nimenomaan sinä yhteisötekijänä, joka ottaa vallan silloin kun "tilanne" kriisiytyy ja yksilöominaisuudet katoavat kuvasta.
Yksittäisissä ihmisissä ei yksilöominaisuutena tarvitse olla yhteisöä itsetuhoisuuteen ohjelmoivaa vaarapotentiaalia. Kun yhteisö riehaantuu, kyse on yhteisötekijöistä, jotka syntyvät kun tietyt yhteisöedellytykset täyttyvät. Emme tiedä miten suuri joukko jotakin populaatiota tarvitaan ennen kuin yhteisöreaktiot voivat saada vallan. Emme tiedä mihin tekijöihin tuota laumakokoa olisi suhteutettava. Mutta tämä tietämättömyytemme ei suinkaan ole suurin syntimme -- suurin synti on se ettemme selvästikään edes halua tietää. Emme halua edes esittää tällaisia kysymyksiä.
 |
| Viime vuosisadan alun varoittelijoita: Le Bon ja Krapotkin |
7.
Riehaantuessaan joukot käyttäytyvät tavalla jolla yksikään riehujista ei yksin käyttäytyisi. Kun joukkovoimat ottavat vallan, yksilöpsykologia katoaa kuvasta. Emme ymmärrä täysin mitä tämä ryhmäkäyttäytymisen ensisijaisuus merkitsee. Se merkitsee sitä että jos haluaisimme etteivät autot maahanmuuttajalähiöissä palaisi, meidät pitäisi kehittää ryhmäkäyttäytymistä sääteleviä ratkaisuja. Niitä emme pysty kehittämään. Olemme individualistisen sokeutemme vallassa ja jokseenkin totaalisen voimattomia joukkojen itsetuhoisen riehunnan edessä. Ryhmissä ihmiset regressoituvat ihmiselle lajityypillisten alkuperäisten ryhmäreaktioiden tasolle. Riehaantuvat ryhmät todellakin tekevät joukkomittaista itsemurhaa -- näin siis jos haluaisimme asian ilmaista durkheimilaisen sosiologian perusasetusten tasolla.
Itsetuhoisassa joukkoregressiossa elpyvät ihmiselle lajityypilliset primitiiviset käyttäytymismuodot. Lähiömellakoissa ilmenevät kaikki tyypilliset tribaalikonfliktin ominaisuudet -- itsetarkoituksellinen väkivalta, vihollista symboloivien hahmojen -- poliisien ja palomiesten -- demonisoiminen, halu alistaa viholliseksi koettu yhteiskunta herättämällä pelkoa. Mikään ei kiihota väkivallantekijää niin paljon kuin pelon näkeminen uhrin silmissä. Eikä suinkaan ole sattumaa että juuri autot palavat näissä vallantunnon uhrimenoissa, autot ovat kulttiesineitä, ja tuli on myös primitiivinen seksuaalinen elementti.
8.
On traagista ettemme pysty edes keskustelemaan maahanmuuttolähiöiden ongelmista todellisuuden tasolla. Käymme keskustelua vain niissä puitteissa joissa koemme sen hyvien pöytätapojen mukaiseksi -- sopivaksi. Sopimattomaksi koemme esimerkiksi puhumisen siitä miksi mellakoijat ovat pääasiassa murrosikäisiä nuoria miehiä. Vielä sopimattomampaa on mielestämme mainita, että nämä nimenomaiset nuoret miehet tulevat kulttuureista joissa sosiaalisen sitovuuden yhtenä ilmentymänä vallitsee ankara sukupuoliseparaatio. Kulttuureista joissa poikalapset jo pienestä pitäen eristetään eri huoneisiin kuin tytöt. Ummistamme silmämme kaikelta mikä on todellista ja eniten vaikuttaa asioihin. --
Ikään kuin sadat tai tuhannet palavat autot eurooppalaisten maahanmuuttajakaupunkien kaduilla eivät tarvitsisi todellista selitystä, vaan ainoastaan sellaisen selityksen jonka voimme niin sanotusti nauttia henkevässä keskustelussa möbleeratussa huoneessa ja hyvien pöytätapojen mukaisesti pikkusormi ojossa veistä ja haarukkaa käyttäen.
On traagista että lähdemme liikkeelle niin optimistisista odotuksista että meidän on suljettava silmät jo törmätessämme ensimmäisiin ilmiöihin todellisuudessa. Siitä olisi vielä pitkä matka tilanteen koko toivottomuuden tajuamiseen. Ehkä pitäisi aloittaa sieltä pessimistisimmästä päästä. Tosiasia on että monikulttuurisuus ja maahanmuuttajien kotouttaminen on epäonnistunut kaikkialla -- nyt myös meillä. Se ei ole epäonnistunut siksi että se ei ole onnistunut, vaan siksi ettei se edes voi onnistua. Yhteisöjä ei voi sekoittaa kuten yksilöt voivat sekoittua toistensa joukkoon.
9.
Maahanmuuttokritiikkimme -- tai sen tosiasiallinen olemattomuus -- on oman kulttuurimme ominaisuus. Meillä eurooppalaisilla on oman aikalaisrationaalisuutemme taustalla reilun neljänsadan vuoden ajan vahvistunut individualismi -- ajatushistoria, joka varsin tehokkaasti sokeuttaa meidät näkemästä aivan perusasioita, sellaisia kuin ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus. Erityistieteemme ovat antaneet meille luonnonlakien hallintaa varsinkin luonnontieteiden kehityksen kautta, mutta ihmistieteisiin empirismin ja positivismin metodit eivät läheskään yhtä hyvin sovellu. Niinpä ihmistä koskevat mielikuvamme ovat osittain pahasti harhaisia, eikä selityksiä keskeisillekään ihmisen käyttäytymistä sääteleville tekijöille löydy.
Sosiologia keskittyi jäljittämään yhteisöjä koskevia vakioita, ja vastaavasti yksilöpsykologian ihmiskuva yritti jäljittää individia -- yhteisöstä irrotettua, omaehtoiseksi käsitettyä yksilöä. Niinpä kumpikaan näistä tieteistä ei ole onnistunut esimerkiksi kuvaamaan ja selittämään hypnoosi-ilmiötä. Kuten aiemmin jo mainittiin, hypnoosi-ilmiössä ihmisen "tahto" -- jonka individualistisen ihmiskuvamme mukaisesti kuvittelemme olevan puhtaasti yksilöominaisuus -- siirtyy hypnotisoidulta hypnotöörille -- eli tässä ilmiössä elpyy lajikehityksellisesti varhainen, alkulaumoissa varmaan tarpeellisena ominaisuutena vaikuttanut "kollektiivinen tahtotoiminto". Sama kollektiivinen tekijä määrää joukkokäyttäytymistä, mutta maahanmuuttajanuorten lähiömellakoinnista emme sitä pysty omalla individualistisella järjellämme jäljittämään.
10.
Individualistinen sokeutemme estää meitä näkemästä selvästi minkälaatuisista asioista maahanmuutto-ongelmissa on kyse. Voimme kuitenkin nähdä niin pitkälle, että tiedämme millainen olisi se läksy joka meidän pitäisi toiskulttuuristen sopeutumattomuudesta lähtökohtaisesti omaksua.
Sen läksyn lähtökohta on tämä: ihmisen yhteisöominaisuudet ovat yhteisöominaisuuksia ja niitä pitäisi ymmärtää ja käsitellä yhteisöominaisuuksina. Yhteisöllisiä tekijöitä ei millään tavalla, ei mitenkään, ehkä toistan tämän vielä kolmannen kerran: ei mitenkään pystytä jäljittämään yksilötasolta. Kun lehdistön tai radion tai television toimittaja rientää uutisnälkäisenä keskelle lähiömellakoita ja vetää joukosta yhden yksilön erilleen ja kysyy "Mistä sinun mielestäsi täällä on kysymys?" -- silloin ollaan astuttu ulos sen ryhmähypnoosin piiristä josta joukkokäyttäytymisessä tosiasiassa on kysymys.
 |
| Freudin projekti jäi kesken |
11.
Ymmärryksemme yhteisöominaisuuksia ja joukkokäyttäytymistä kohtaan on todellakin niin vähäinen, että saatamme aivan vakavissamme "analysoida" mellakoiden "syitä" aivan kuin joukkohypnoosissa kyse olisi jostain päämäärärationaalisesta käyttäytymisestä tai aivan kuin rationaalisilla selityksillä ylipäänsä pääsisi lähemmäs asioiden ymmärtämistä. Liimaamme tapahtumien päälle järkeä jolla ei ole mitään, ehkä toistan tämän: mitään tekemistä niiden kollektiivivoimien aiheuttamien ilmiöiden kanssa jotka mellakoinnissa ovat kyseessä.
Valitettavasti tämä liimaaminen ei ole vain harhainen ja turha operaatio, vaan väärä selittäminen sairastuttaa myös oman mielemme. Niin paljon kuin individualismi on eurooppalaisella uudella ajalla tuottanutkin analyysikykyä ja todellisuudenhallintaa, individualismi astuu harhaan kasvaessaan sokeuden asteelle. Ja sokeuden asteelle se menee silloin kun emme enää erota ilmiöitä joissa kyse nimenomaan ei ole individualismista eikä mistään yksilöjärjen tuotoksista. Kulttuurinen sopeutumattomuus ei ole millekään yksilötasolle -- ei psykologiselle, ei ideologiselle -- palautettavissa oleva tosiasia.
Yksilöllinen eriytymisemme rakentuu tyhjän päälle, jos yksilöllinen identiteettimme muodostuu uskonnollisista, ideologisista tai muista opillisista samastumisista. Jos ideologinen samastuminen antaa meille minuuden vahvistusta, silloin yksilöllisyytemme ei suinkaan eriydy vaan päinvastoin taantuu. Tragedia seuraa siitä että törmätessämme joukkoilmiöihin joiden ominaislaatua emme pysty ymmärtämään me selityksiä tarvitessamme takerrumme aivan epätoivon vimmalla yksilöidentiteettiämme rakentaviin uskonnollisiin, ideologisiin tai opillisiin selityksiin.
Ehkä sanon tämän vielä kolmannenkin kerran: joukkojen käyttäytyminen on joukkojen käyttäytymistä, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään yksilöllisessä järjessä pätevän selityksen kanssa.
12.
Meidän pitäisi kysyä, mikä määrä maahanmuuttajia muodostaa sen "kriittisen massan" jonka jälkeen yhteisöominaisuudet muuttuvat ratkaiseviksi. -- Tämä kysymys koskee siis yhteisöominaisuuksia, sitä ei voi eikä pidä palauttaa yksilöiden tasolle. On aivan samantekevää millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet -- kysymys voi olla vain siitä missä kohden yhteisöä muodostavan "kulttuurin" ominaisuudet asettavat katon yksilöominaisuuksille. --
Mutta juuri tällaisia kysymyksiä emme pysty esittämän. Eikä pelkästään siksi, ettei eurooppalainen oppisivistyksen historiamme anna todellisia eväitä tällaisten kysymysten asettamiseen tai ratkaisemiseen, vaan myös siksi että jostain syystä emme halua myöntää tätä perimmäistä kyvyttömyyttämme. Jostain syystä me emme halua edetä tähän suuntaan. Annamme ajatteluumme aueta valtavia valkoisia tabuaukkoja, joiden yli sitten kävelemme sementoitujen ideologisten käsitteittemme silloilla. Siksi yli-ihanteelliset "ihmisarvo- ja -oikeusideologiat" nauttivat nykyään erityistä pyhitystä.
Autot ja talot saavat palaa, nuorisojoukkojen itsetuhoinen käytös saa purkautua sukupolvi sukupolvelta pahemmin, itsetuho ja terroristiset tuhotoimet ilmestyvät verisinä länsimaailman kaupunkien katukuvaan -- ja me yritämme yhä tiukemmin keskittyä yksilöihin. Vain yksilöitä koskevat kysymykset ovat meille legitiimeja: "Millainen se-ja-se yksilö ihmisenä, persoonana, on, ja mitä sille-ja-sille yksilölle on tapahtunut, että seuraukset ovat sellaisia-ja-sellaisia?" -- Tiedollinen tragediamme on se, että mitä tyhjentävämmin yritämme yksilöominaisuuksilla määritellä yksilön, sitä kauemmas harhaudumme joukkokäyttäytymisen yhteisöominaisuuksien ymmärtämisestä.
13.
Palataan alkuun. Eurooppalaisen uuden ajan järki rakentui niin sanotun "kartesiolaisen paradigman" varaan. Se tarkoittaa sitä että ihmisen "minä", siis Subjekti, korostuu, ja todellisuus saa Objektin ominaisuudet.
Tästä meille legitiimin "tieteellisen" tiedon subjektiivisesta paradigmasta suoraan juontuu se ettemme ole hyvin kyenneet selittämään ihmisessä kollektiivisesti vaikuttavia voimia ja tekijöitä. Niiden suhteen olemme edelleen todellakin heikoilla. Todellakin -- esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on meiltä yhä selittämättä.
Toisaalta olemme toisaalla kehittäneet koko joukon sokeaan individualismiin perustuvia selityksiä -- ajatelkaapa vaikka sitä miten maailman uudeksi suureksi valtauskonnoksi ovat nousseet pohjimmiltaan aivan harhaiset liberalistiset mielikuvat ja mallit koskien talousajattelua. Taloususkonto julistaa evankeliumeissaan ideaalia "vapaasta toimijasta" ja "rahasta" jonkinlaisena "yleisen arvon" mittana -- vaikka "rahassa" elää vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Uskomme "taloudellisiin realiteetteihin" vain koska ne vaikuttavat individualistisen järkemme piirissä "päteviltä" -- vaikka niiden täydellinen kyvyttömyys todellisuudenhallinnassa nyt täydellistyy ja talousteoreettiset rakennelmamme sortuvat silmiemme edessä täydelliseksi mielettömyydeksi.
 |
| Uusi maailman valtauskonto, taloususkonto, ja sen palvotuin ikoni |
14.
On varmaan vaikea tajuta, että toiskulttuuristen maahanmuuttajalähiöiden mellakat ja taloudellinen liberalismi ovat seurausta samasta individualistisesta sokeudesta. Maailmaa ja todellisuutta objektivoivan järkemme mukaan ne ovat "aivan eri asioita". Valitettavasti todellisuudessa ne eivät ole. Maahanmuutto-ongelmien ja talouden hallitsemattomuus on aivan yhtä ja samaa hallitsemattomuutta. -- Kummassakin on kyse siitä, ettei uudella ajalla kehittyneen tieteellisen tiedon laatutekijöihin sisälly sosiologista lähtökohtaa ja selitystapaa. Emme edes hyväksy mitään yhteisöominaisuuksia koskevaa selitystapaa joka auttaisi meitä tekemään käytännössä vaikuttavia ratkaisuja. Rationaalisuutemme palauttaa kaiken individualismiin, jolla ei todellisuutta hallita.
Ratkaisujen sijaan kumpikin aihepiiri on kyllästetty ilmiöitä harhaisesti kuvaavilla mielikuvilla ja idealistisissa käsitetodellisuuksissa selittelevillä teoretisoinneilla -- näennäisen tieteellisillä väittelyillä. Myös suuren rahvaan joukoissa käydään kansalaiskeskustelua individualistisen ihmiskuvan varassa. Media ei valista ihmisiä, vaan juoksuttaa lukijoita kohujen perässä. Median tarjoamat mielikuvat ovat vallanpitäjien tarvitsemia mielikuvia, vallanpitäjien, jotka varjelevat rahataloutta reaalitalouden kustannuksella ja kutsuvat touhuaan "vastuullisuudeksi". Aivan samoin kuin ollaan hiljaa maahanmuuttajien yhteisöominaisuuksista ja kutsutaan sitä "ihmisoikeuksien suojelemiseksi".
15.
Niin sanotusti "asiantuntevankin" keskustelun kaikinpuolinen mahdottomuus, laaduttomuus, totaalinen turhuus ja turhauttavuus -- luulisi että siinä olisi järkevälle ihmiselle kylliksi syytä välttää, vetäytyä syrjemmälle tai jättää tällainen keskustelu kokonaan. Kansalaiskeskustelussa on vain paljon harhaisia jännitteitä, jotka estävät energioiden vapautumisen ja suuntautumisen laadukkaampaan ajatteluun.
Kyynikon vastaus on defaitismi ja luovuttaminen. Antaa rahamanipulaattoreiden rauhassa puleerata tilejä, kaikki talous muuttuu lopuksi numerotaloudeksi, velaksi, velan velaksi, velanvelanvelaksi. Kun taloustapahtuminen on pelkkää välistävetoa -- sataprosenttisesti, kaksi-, kolmesataaprosenttisesti, moninkertaista jokaisen tapahtuman kohdalla -- muutama ihminen tulee nimellisesti sietämättömän rikkaaksi, mutta samalla maailmasta katoaa kaikki arvokas.
Tuhkaa, tuhkaa, paljon tuhkaa -- vain sitä jää jäljelle. Antaa niiden autojen palaa ja nuorison riehua. Kukkahattutätien kanssa sopii herrasmiehen nostaa kohteliaasti hattuaan ja suvaitsevaisten oikeassaolemisen tarvetta vahvistaen osaa ottavasti vakuuttaa: "Tokitokitoki, ainahan nuoret miehet ovat aiheuttaneet kaikenlaista sosiaalista häiriötä. No, sehän menee ohi, ja kun aikaa kuluu, kulttuuritkin toki sopeutuvat toisiinsa... Monikulttuurisuus on hieno ja arvokas asia."
Voi olla, etteivät järkevät ihmiset enää näihin keskusteluihin jaksa osallistua. Viimeinen pisara lännen uppoavaan laivaan saattaa tulla, kun näissä jo lähtökohdiltaan täydellisen järjettömissä keskusteluissa rintamalinjat alkavat kiehua niin kuumina, että valtakunnan virallista totuutta edustava syyttäjävirasto ottaa inkvisitiovaltuudet ja sieltä alkavat syytteet lennellä. Se on totisesti jonkinlainen kaikinpuolisen hulluuden huippu. Oikeuden sokea miekka silpomassa sokeuteensa muutenkin hukkuvia ihmisiä.
-------------------------------------
Lisäyksiä:
Oman suomalaisen sosiologiamme grand old mania, Erik Allardtia, mukaillen Durkheimin suuren teesin voisi ilmaista näin: On olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Tämän tosiseikan ymmärtäminen on varsin vaikeaa, ja se tarvitsisi lisäselvitystä sen käsitteenmuodostuksen piirissä jolla olemme oppineet kuvaamaan ja selittämään yhtäältä joukkotodellisuutta, toisaalta yksilöä sosiaalisena olentona.
Se että ihminen on lähtökohtaisesti, lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji merkitsee sitä, että oikeastaan kaikki minkä ihmisessä tunnistamme ja tunnustamme "ihmisyytenä" on alkujaan sosiaalista muodostetta. Emme voi koskaan emmekä mitenkään yliarvioida ihmisyyteemme sisäänrakennettuja "laumaeläimen" ominaisuuksia. Vaikka vuosimiljoonien kehitys -- lajillamme on tosiaankin edeltäjiä hyvin pitkässä evolutiivisessa historiassa -- onkin muuttanut meitä paljon, tuo sosiaalinen ominaislaatumme on koko ajan ollut ensisijaista eikä vain kulkenut mukanamme.
Varhainen evolutisti Ernst Haeckel yritti yksityiskohtiin mennen rinnastaa lajinkehityksen ja yksilökehityksen, ja todellakin, paljon pohjaa hän löysikin väitteelleen, että lajinkehitys jonkinlaisena pienoiskuvana käytäisiin läpi myös tämän päivän yksilökehityksessä. Mutta mitä tuohon kaikkein olennaisimpaan tosiasiaan tulee -- siihen että olemme nimenomaan sosiaalinen laji -- meidän kannattaa vain todeta, ettei siinä ole kyse mistään anatomisista tai fysiologisista seikoista. Siinä on kyse jostakin juuri sellaisesta jota kokonaan oma tiedonala, sosiologia, tarvitaan tai on omiaan selvittämään. Siis sitä mitä "ihmisyytemme" on, sitä mikä tekee meistä lajien joukossa niin omanlaisensa.
-------------------------
Tarvitsemme tietenkin kaikkia "ihmistieteitä". Esimerkiksi Durkheim perusti paljon päättelyistään varhaisten kulttuuriantropologien raportteihin alkukantaisten heimojen keskuudesta. Hänen työnsä oli paljolti pioneerityötä, ja siksi hänen suuret löytönsä täytyy edelleen nostaa kunniaan ja hänen pienet virheensä kirjata kysymysmerkkeinä niiden tilien marginaaleihin joista sosiologian valtavirta alkoi hahmottua. Hän toki teki virheitä -- hän esimerkiksi yritti kehittää uudelle autonomisoituvalle tiedonalalle "metodisäännöt", jotka ajan silloisen hengen mukaan tavoittelivat samanlaista "positivistista" totuudellisuutta joka on omiaan luonnontieteille.
Ihmistieteiden ei sellaiseen tietenkään pidä lähteä. Ihmistä ja hänen käyttäytymistään voi "ymmärtää" vain toinen ihminen, ja niinmuodoin kaiken empiirisen tutkimuksen tarvitsemaan lähtökohtaiseen kuvailevaan käsitteistöön jo väistämättä sisältyy tulkintaa ja selitystä. Käyttäytymistieteissä tavoiteltava lisääntyvä ymmärrys rakentuu aina toisenlaatuisille premisseille kuin luonnontieteissä, joissa tutkimuskohteena on niin sanotusti "ihmisestä riippumaton todellisuus".
Ihmistieteiden lähtökohta-asetuksien väärinymmärryksestä johtuen kaikki pioneerit ovat saaneet osakseen sellaista kritiikkiä johon ei oikeastaan olisi aihetta. Hyvin kuvaava ja tunnettu esimerkki kiistää Freudilta kaiken "tieteellisen" pätevyyden sillä perusteella, että Freud saattoi analyysiensa kuluessa muuttaa aiemmin ylös kirjaamiaan havaintoja. Se todellakin saattaa näyttää vilpilliseltä vääristelyltä -- emmekä todellakaan tiedä millaisina Freud itse koki omat motiivinsa -- mutta ihmistieteiden metodiselta kannalta tuossa "vilpissä" ei oikeastaan ole mitään huomautettavaa. Itse asiassa siinä tapahtui vain pioneerityössä sama kaikelle positivismille ominainen takaisinkytkentä ja rukkaus, joka kaikkien tiedonalojen kehityksessä toteutuu suuressa mittakaavassa.
----------------
Ihmisen lähtökohtainen, lajityypillinen ja olemuksellinen sosiaalisuus on kaiken durkheimilaisen sosiologian suuri teema ja teesi. Ihmisen alkulaumat olivat ihmisyyden kiinteitä "yksikköjä" -- niiden sosiaalisen sitovuuden täytyi olla vahvaa, koska johtajauroksen merkkisignaaleiden välitön seuraaminen oli lauman selviytymisen ja hengissäsäilymisen ehto. Kun lauman johtaja kuoli, hänen tilalleen astui seuraaja, eikä sosiaalisen "vallan" määrä tai sitä organisoiva hierarkia mitenkään muuttuneet. -- Tällaiset tosiseikat eivät suinkaan jääneet alkulaumaan. Ne ovat ihmisyytemme ehtoja tänäkin päivänä. Mieleni tekisi tässä muistuttaa Spenglerin yhdestä toteamuksesta: johtajien ja johdettavien kategoriat meillä on ollut ja on aina joukossamme -- läpi historian. Voiko sen tylymmin todeta? Se on tosiasia. Siitä pitäisi kaiken selityksen lähteä liikkeelle.
Kun mikä tahansa ihmisyhteisö, missä historian vaiheessa tahansa, millä ikinä vuosituhannella tai vuosisadalla sisäisesti kriisiytyy, yhteisön valtarakenteet kovettuvat ja jäykistyvät, ja tapahtuu joukkomittainen taantuma hyvin primitiivisten laumareaktioiden suuntaan. Ymmärrämmekö että tämä pitää myös oman lähihistoriamme suhteen paikkansa -- tai ihan tänäkin päivänä? Ettei esimerkiksi viime vuosisadan valtavissa tragedioissa -- totalitarismien synnyssä ja maailmansodissa -- ollut kyse mistään niistä-ja-niistä ideologioista tai opeista, ei mistään muustakaan mitä päämäärärationaalinen ajattelumme selityksenä niin mieluusti meille tarjoaa -- vaan kysymys niissäkin oli ikuisen ihmisen ikuisesta sosiaalisesta ominaislaadusta ja regression mekanismeista. Joukkomittaisista taantumamekanismeista, kehityksellisestä romahduksesta.
Se että totalitarismit tuottivat joukkotuhontaa ja muuta primitiivistä, näennäisesti täysin käsittämätöntä ja "epäihmismäistä" itsetarkoituksellista väkivaltaa -- juuri se tarvitsee sosiologisen selityksen. Sitä selittämään ei riitä minkään "järkiajattelun" mikään selitysmalli, ei mikään etunäkökohtien eskalaatio, ei mikään poliittinen tai puhtaasti sotilaallinen tarve manöövereihin. On ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen valmiiksi pedattu tosiasia, ettemme koskaan ole pohjimmaisilta ominaisuuksiltamme "turvassa". Suurimittaiset joukkotaantumat ovat olleet historiassa mahdollisia -- esimerkiksi Rooman valtakunta sortui kun monikulttuurisuus hajotti sosiaalisen eheyden ja kriisiytti liian suureksi paisuneen valtapiirin ja Eurooppa vajosi tuhat vuotta kestäneeseen, jo olemassaolleet kognitiiviset kyvyt kodottaneeseen depersonalisaation uneen -- ja valitettavasti suuret historialliset taantumat ovat edelleen aivan yhtä mahdollisia.
Emmekä edelleenkään ole oppineet läksyämme sen suhteen miten tärkeää ja välttämätöntä olisi pitää huolta nimenomaan ihmisyyden "luonnollisista" sosiaalisista perusyksiköistä. Esimerkiksi eurooppalaisella uudella ajalla aivan erityisen kognitiivisen kehityksen myötä syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ja niille -- ja vain niille -- ominainen "edustuksellinen" demokratia ovat sellaisia ihmisyyden yksiköitä joita emme saa takaisin kun ne nyt erinäisten mielestämme vielä hienompien "individualististen" aatteiden ja ideologioiden nimissä hajotetaan. Seuraukset tulevat taas olemaan traagisia.
----------
Durkheim johdatteli meidät myös moraalilaatujen jäljille. Se on sellainen sosioevolutiivinen perspektiivi, josta meidän pitäisi olla paljon paljon paljon paremmin tietoisia, koska "moraali" on nimenomaan yhteisöjen varsinainen sisäinen sidosaine. Oikeastaan voitaisiin jopa vetää yhtäläisyysmerkit, "yhteisö" on nimenomaan "moraali". Siellä missä on kaksi yhteisöä, ei ole vain kahta "kulttuuria" vaan myös kaksi "moraalia". Kaikki puhe "monikulttuurisuudesta" on vain yksilömielikuvien varaan rakenneltua harhaa, joka ei ota huomioon sitä tosiasiaa, ettei yksilöitä koskaan voi juuria yhteisöllisistä syntysymbiooseistaan kokonaan irti niin, että he säilyisivät ehjinä ihmisinä.
Durkheim hahmotteli tavan, jolla alkuyhteisön paikoilleen pysähtymisen seurauksena syntyivät ja alkoivat kehittyä sosiaaliset instituutiot ja työnjako, ja miten tajunnalliset hahmot kuten valtaa organisoivat sosiaaliset roolit pääsivät kehittymään. Kuten todettu, ihmisen alkulaumoissa sosiaalinen sitovuus oli tavattoman vahvaa, läpikäyvää, eikä yksilölliselle eriytymiselle ollut mitään edellytyksiä. Paikoilleen pysähtyminen ja viljelyn aloittaminen todellakin merkitsivät "kulttuurin" syntyä, ja käyttäytymisen uudet institutionalisoituvat muodot merkitsivät myös sosiaalisesti vähemmän sitovan moraalilaadun alkuasetuksia.
Tämä teksti on poimittu Erik Allardtilta, ja siinä hän inspiroituu juuri durkheimilaisista moraalilaaduista:
--------------
Durkheimin merkitys kaiken ihmistieteen isänä on kiistämätön. Yksilöpsykologian puolella vastaava ansio kuuluu epäilemättä -- kaikista epäilijöistä välittämättä -- Freudille. Mitään ristiriitaa en näiden suurten henkien välille pysty muodostamaan -- he kehittivät kumpikin omaa tiedonalaansa, jotka kehittyessään kategorisoituivat toisistaan erilleen mutta niin, että jossain kaiken ihmisyyden syvimmällä symbioottisella alkutasolla ne kauniisti sulavat toisiinsa. Ne ovat kuin durkheimilainen sosiaalinen "valta", josta pitkän pitkän pitkän kulttuurievolutiivisen kehityksen myötä metamorfoituu yksilöllinen kokemuksellinen "tahto", joka nyt elää omien korviemme välissä niin todellisuusvoimaisena, että järkemme pitää sitä valtana joka on oma reaalinen resurssimme ja syy sille mitä teemme ja tapahtuu -- eikä suinkaan miljoonien vuosien lajinkehityksellinen seurausilmiö.
Sosiaalipsykologian klassikoiden, kuten George Herbert Meadin ajattelussa ja käsitteenmuodostuksessa näyttäytyy hyvin havainnollisesti se että kaikista kahta tiedonalaa yhteenkutovista käsitelangoista huolimatta ihmisen ajattelun ja käyttäytymisen kuvaamiseen ja selittämiseen jää sosiologian ja yksilöpsykologian väliin tietynlainen ylikäymätön railo. Olemme tavallaan painottaneet asioita väärin, kun olemme koko eurooppalaisen uuden ajan dynaamisin voimin vahvistaneet nimenomaan individualismia itsessämme. Kun individualismi on kasvanut sokeuden asteelle ja olemme lakanneet ymmärtämästä lajimme sosiaalista peruslaatua, monenlaiset juurettomat harhat ovat saaneet ajattelussamme vallan.
"Yksilöllinen vapaa tahto" ei suinkaan ole ainoa illuusio jota korviemme välissä ylläpidämme ja varjelemme. Myös se minkä ylipäätään koemme "tositiedoksi" kokisi romahduksen, jos meille äkkiä kirkastuisi miten kaikki "tietokin" alunperin syntyi hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, kielen ja ajattelun kyljessä, eikä mikään "totuus" edelleenkään kokonaan sijoitu "tuonne ulos todellisuuteen", vaan paljon olemuksellisemmin ihan elimistöllisiin kudelmiimme. Myös inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta -- eikä ole vain niinkuin Wittgenstein sanoo, että "yksityinen kieli on mahdottmuus", vaan on myös niin, että kaikki "tietokin", myös se mitä sanomme "tositiedoksi", on alun perin mutta myös edelleen sosiaalista muodostetta.
----------------
