 |
| Freud: ihminen on historiansa muodoste |
1.
En usko yksilöön. Ihminen on aivan alunalkaen, mutta myös aivan loppuun saakka, laumaeläin. Jo tämä sanonta "ihminen on laumaeläin" on väärä ja perustuu käsitevääristymään -- siinä luodaan mielikuva yksilöstä, jonka ominaisuus laumaelämä on. Itse asiassa meidän tulisi käyttää käsitteitä täysin toisella tavalla, niin, että ihmisen lajityypillinen ominaisuus kollektiiviolentona olisi mukana jo lähtökohtaisessa, ihmiskuvaa hahmottavassa käsitteenmuodostuksessa. Siis jotenkin tyyliin: "Ihminen on sosiaalinen ja historiallinen jatkumo."
2.
En usko yksilöön, mutta uskon yksilölliseen eriytymiseen. Se on lajin kehityspiirre -- samoin yksilön, joka yhäkin kasvaa varhaislapsuuden symbioottisesta riippuvuussuhteesta kohti aikuista autonomiaa.
Yksilölliseen eriytymiseen pätee laki, joka saattaa alkuun näyttää paradoksaaliselta. Nimittäin on niin, että mitä paremmin on yhteisön perusturvasta huolehdittu, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen vapauden se yksilöille mahdollistaa. Ihmisyhteisöillä on kehitysasteensa, jota määrittelee se millainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste niissä vallitsee.
Vastaavasti on yksilökehityksessä: varhaislapsuuden vuorenvankka perusturvallisuus mahdollistaa myöhemmässä elämässä pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen.
3.
Individualismin nykyinen voimakas aateaalto on eurooppalaisen uuden ajan tuotetta. Sillä on ikää nyt nelisensataa vuotta. Keskiajan ihmiset elivät oudon, yksilöminuutta vain vaivoin hahmottavan depersonalisaation vallassa, josta puuttui psyykendynamiikka ja sen ulkoistumat -- jollainen esimerkiksi myöhemmin fysiikan omaksuma perussuure "voima" on.
Yksilöminuuden "heräämistä" kutsutaan mm. "kartesiolaisen Subjektin" synnyksi. Uutta maailmanhahmotus- ja -kokemistapaa kuvaa hyvin Descartesin oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa." Se lause summaa ja kruunaa uuden olemassaolonkokemuksen ja Subjektin roolin havainnontekijänä.
 |
| Einstein: subjektin kalibroiminen |
4.
Individualismin tuotetta ovat uuden ajan vuosisadoilla syntyneet yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, joka mahdollistui kansallisvaltiossa, joka oli uuden yksilöidentiteetin projektio yhteisötasolla. Näitä asioita emme pysty yhäkään täydellisesti ymmärtämään -- siis esimerkiksi sitä, että demokratia on nimenomaan kansallisvaltion ominaisuus.
Meidät on vallannut jo jonkinlainen ylikasvanut individualismi, joka muuttaa miellemaailmamme niin että käsitteenmuodostuksemme vääristyy ja kuvittelemme todellakin maailman alkavan yksilön pään sisältä. Kuin huomaamattamme olemme vajonneet uuden ajan aikalaisrationaalisuuden harhaan, sokeaan individualismiin. Silloin käsityskykymme ihmisestä kollektiivina katoaa ja kielemme käsitteet alkavat kuvata ihmistä kaiken atomistisena alkupisteenä.
5.
Kuvittelemme ja koemme, että esimerkiksi "tahdoksi" nimittämämme ominaisuus on nimenomaan yksilöominaisuus. Tällaisen aikalaisrationaalisuuteen kuuluvan ja vahvaksi kasvaneen harhan seurauksena jopa vahvaan individualistiseen ihmiskuvaan pohjautuvat ihmistieteemme ovat joutuneet toteamaan kyvyttömyytensä selittää "tahdon" alkuperäisiä kollektiivisia ilmenemismuotoja. Emme osaa toistaiseksi selittää hypnoosi-ilmiötä, jossa "yksilölliseksi" kuvittelemamme "tahto" siirtyy erityisen regressoivan metodin avulla ihmiseltä toiselle.
Samoin olemme jokseenkin kyvyttömiä selittämään joukkomittaisia taantumia, kuten joukkomellakoita, sisällissotia tai sotia ylimalkaan. -- Nämä ilmiöt selitämme soveltamalla niihin atomistista yksilökuvaa tai liimaamalla tapahtumien päälle esimerkiksi päämäärärationaalinen näennäisselitys.
6.
Yksi tapa määritellä yksilö on: "Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö." Jos yksilö taantuu -- kuten kaikki yksilöt taantuvat kun yhteisö kriisiytyy ja joukkovoimat ottavat vallan -- silloin käyttäytyminen palaa alkuperäisten lajityypillisten reaktioiden tasolle.
On mielenkiintoista että esimerkiksi "sodassa" pätevät vain "sodan lait", jotka ovat aikalailla erilaisia kuin ne normit, joilla rauhan aikana käyttäytymistä säädellään. Tavallaan myös pitkälle yksilöllisen eriytymisen suuntaan kehittyneet yhteisöt "myöntävät" elleivät peräti "hyväksy" sen tosiasian että "sotatila" oikeuttaa teot joita yksilö ei rauhan oloissa saa tehdä. Vastakohta on äärimmäinen: sota tekee velvollisuuden teoista, joita rauhan aikana pidetään pahimpina rikoksina.
 |
| Durkheim: ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus |
7.
Emme pysty "yksilöllisellä" järjellämme täysin käsittämään tällaisia tosiasioita, ja siksi ne ovat meiltä yhä pimennossa, käsittelemättä. Aivan samoin jää käsittelemättä paljon yleisempi ja enemmän arkielämässämme vaikuttava "kollektiivisen tahtotoiminnon" rooli. Emme ymmärrä, että muodostamme ajatuksemme käsitteillä, jotka ovat syntyneet ja kehittyneet historiallisessa ja sosiaalisessa prosessissa ja kuvaavat maailmaa aivan tietyllä tavalla ja rajoittuneesti -- emmekä ymmärrä, että se individualistiselle sokeudelle rakentunut ihmiskuva jonka varassa johdamme kaikki langat aina yksilöön, ei suinkaan ole tosi vaan mitä pahimmalla tavalla harhainen.
8.
Kartesiolainen Subjekti tarkkailee Objektivoituvaa todellisuutta, ja Subjektin ja Objektin vastakkainasetteluun perustuu uuden ajan empirismi, todellisuudenhallinta, luonnontieteiden kehittyminen, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Ylikasvaessaan tämä rationaalisuus kuitenkin hukkaa Subjektin ja yrittää Objektivoida aivan kaiken -- jopa Subjektin. Maailmaa tarkkaileva Subjekti ikään kuin painaa selkäänsä yhä tiiviimmin todellisuuden peräseinää vasten ja kuvittelee, että näin aukeaa hänen eteensä koko todellisuus. Juuri näin kuitenkin Subjektin oma ominaislaatu on hukattu.
Mammuttimaisin ajatusvirhe on se, ettemme enää pysty havaitsemaan Subjektin alkuperäistä kollektiivista ominaislaatua, vaan muodostamme Subjektistakin kuvan "kohteena", "oliona", jolla on "ominaisuuksia", jotka mukamas sitten selittävät Subjektin olemusta ja käyttäytymistä. Kun ajatuksemme operoivat Objektivoidun Subjektin mielikuvilla ja niitä vastaavilla käsitteillä, miltei kaikki ihmistä koskeva kuvailumme ja "tieteellinenkin" selitys ovat pelkkää puuta heinää. Käsitesekoilua.
 |
| Wittgenstein: kieli on elämänmuoto |
9.
Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden "tiedämme" toistensa vastakohdiksi, ja kaikkein harhautuneimmissa "päättelyissä" pidetään jopa tilannetta, jossa kaikki ihmiset ovat jostain asiasta subjektiivisesti samaa mieltä, todistuksena objektiivisuudesta.
Kartesiolaisen rationaalisuuden varassa muodostuva subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ristiriita ei kuitenkaan ratkea mielipidekysymyksenä, vaan se on tiedonfilosofinen kysymys, joka koskee itse Objektivaation edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Tässä on edellä käsitelty noista kysymyksistä yhtä -- sitä miten sokeuden asteelle kasvanut individualismi johtaa ihmiskuvan harhaan, joka on estänyt ja estää meitä kunnolla käsitteellistämästä -- ja käsittämästä -- ihmisen kollektiivisia ominaisuuksia.
10.
Kartesiolaisen rationaalisuuden "parhaat" saavutukset sijoittuvat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin Todellisuutta Tarkkailevan Subjektin ja Objektivoidun Todellisuuden suhteita -- ja varsinkin Tarkkailijan roolin kalibroitumista -- käsittelivät sellaiset nerot kuin Einstein, jonka suhteellisuusteoria mullisti fysiikan maailmankuvan, Freud, joka mullisti ihmiskuvan, ja Wittgenstein, joka varsin syvällisellä tavalla pohti kielen, ajattelun ja totuuden suhteita. On ehkä hieman hätkähdyttävää huomata, että nämä oman aikakausirationaalisuutemme ylittämättömät saavutukset kirjoitettiin kynällä paperille -- maailmassa, jossa mikään tietotekniikka ei vielä vaikuttanut.
Vaikka olemme kehittyneet aivan mielettömällä tavalla tekniikan sovelluksissa, silti kartesiolainen järkemme on jo kääntynyt itse omaksi vihollisekseen. Sokean individualismin ja harhautuneen Objektivaation -- jota ylikorostunut korrespondenttinen totuudellisuus ja kvantifikaatio varsinkin talousajattelumme numeerisissa harhoissa edustavat -- vallassa me olemme ajamassa pahaan umpikujaan. Kartesiolainen järki on tullut tiensä päähän. Siihen ei enää pidä uskoa.
 |
| Spengler: individualismi ja perikato |
-----------------------
