 |
| Käsitetieto, tositiedon irvikuva |
1.
"Holismilla" tarkoitetaan sellaista ajattelun ominaisuutta jossa kokonaisuus -- kokonaisnäkemys, kaikki niin arvoja kuin välineitä koskevat käsitykset, kokonaisjäsennys -- korostuu ja jossa jokainen yksittäinen aihealue tai muu pienempi yksityiskohta kutoutuu kaiken muun kanssa samaan yleiskuvaan.
Holismi on siis mielenmaisemien laidasta laitaan ulottuva ja kaikkea läpäisevä tekijä, loppuun vietynä. Se on sitä mitä myös "koherenttisella" totuudellisuuden laadulla tarkoitetaan. Kaiken on oltava sisäisesti ehjää ja ristiriidatonta, ja jo yksi kokonaisuuden rikkova ristiriita tai muu poikkeus aiheuttaa tarpeen arvioida kokonaisuuden perustat uudelleen.
Oma näkemykseni eurooppalaisella uudella ajalla tapahtuneesta ajatuskehityksestä on, että koherenttinen totuudellisuus on jatkuvasti saanut antaa tilaa korrespondenttiselle, siis empirismin pohjalta nousseelle niin sanotusti "positivistiselle" opille, joka korostaa yksittäisten seikkojen "paikkansapitävyyttä" -- yksittäisten väitteiden yhtäpitävyyttä "todellisuuden" kanssa.
Vielä pyöreästi sataviisikymmentä vuotta sitten järkiajattelu muodosti niin sanottuja "suuria kertomuksia" -- sellaisia kuin darwinismi tai marxismi -- ja vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä kartesiolaisen järjen ylittämättömät saavutukset, ajatusvallankumoukset -- kuten Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin tiedonfilosofia -- mullistivat aivan perinpohjin, kokonaan, kaikki todellisuutta koskevat käsityksemme.
Ne olivat siis ideaalisesti "holistisia" ajatusmullistuksia. Sittemmin kehitys on pirstonut tiedonaloja yhä pienempiin osiin, on syntynyt koulukuntia ja oppisuuntia, erilaisia "ismejä", joilla on omat oppisanastonsa joihin vihkiytyneet kokevat totuudellisina jo tietyn ismin opillisessa käsitepuitteistuksessa asetetut kysymykset ja saadut vastaukset.
Pitkässä historiallisessa perspektiivissä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen uusjakoa tavoissa joilla totuudellisuuden prinsiipit toteutuvat. Olemme etääntyneet vuosisadoista joille oli ominaista suurten kokonaisuuksien hahmottaminen ja hallinta, ja nyt elämme jonkinlaista täsmätutkimuksen ideaalia, jossa kartutetaan yhä yksityiskohtaisempaa tositietoa yhä tiukemmin "mitattavuuden" vaatimuksin. Tiedämme yhä vähemmästä yhä enemmän.
2.
Mietin millaisen ajattelutragedian keskellä nyt elämme. Mielemme näyttämölle nousee puheenaihe kerrallaan, sitä käsitellään tyypillisesti yhden, korkeintaan kahden kysymyksenasettelun puitteissa, väittely ei koskaan johda eteenpäin vaan tiivistyy vastakkaisten näkemysten kiteytymiseen ja pysyväksi jäävien mielipiderintamalinjojen muodostumiseen.
Koska me suomalaiset satumme vielä olemaan sielultamme varsin kipeitä historiallisten syiden vuoksi -- olemme vuosisataisesti vieraalla kielellä hallittua ja kaksijakoiset ajatusjäsennykset sisäistänyttä, toinen toisiaan nokkivaa kansaa -- juuri mikään asiakysymys ei meillä etene koskaan kohti minkäänlaista ratkaisua.
Käydäksemme edes vähän syvällisempää yhteiskunnallista keskustelua koko joukko mielemme perusasetuksia pitäisi virittää uudelleen. Tai siis ei edes uudelleen, sillä mitään lähtökohtaisesti pätevää yleisiä kysymyksiämme käsittelevää käsitteistöä ei ole koskaan syntynyt, vaan meidän pitäisi ylimalkaan luoda ajattelulle pohjat -- toistaiseksi sellaisia ei nimittäin yleisesti ottaen ollenkaan ole.
Me käymme väittelyjämme niin tyhjän päällä että varmasti säikähtäisimme, jos tyypillisen keskustelun käsitteistöltä purettaisiin rintamajakojen aiheuttaman jännitteen varassa ylläpidetty "lataus" pois ja paljastuisi miten sisällöllisesti tyhjää kaikki väittelymme on.
Mutta jos kuvittelisimme että se olisi mahdollista -- että olisi mahdollista ottaa jokin ukkosenjohdatin ja purkaa yhteiskunnallisen keskustelun myrskypilvissä syntyneet jännitteet -- se vasta johtaisi meidät todellisten ongelmien äärelle. Meidän pitäisi aloittaa aasta ja beesta ja ajatella kaikki asiat aivan uusiksi. Ja jos haluaisimme jotain todellista tavoittaa, se pitäisi tehdä vieläpä niin, että kaikki asiat sitten muodostaisivat sisäisesti ristiriidattoman ehyen, "holistisen" kokonaisuuden.
3.
Ihan kaikkein ensimmäisenä meidän ehkä kannattaisi pysähtyä pohtimaan kysymyksiä siitä millaista on se inhimillinen kieli jota käytämme kaikessa käsitteellisessä ajattelussamme. Inhimilliseen kieleen liittyy mammuttimaista harhakuvitelmia, joista yksi on se että kieli ja ajattelu olisivat eri asioita. Ne eivät ole -- ne ovat mitä lähtökohtaisimmin yksi ja sama asia.
Puran tämän tilanteen nyt erityisellä tavalla. Me koemme ja kuvittelemme, että me "kielellä ilmaisemme asioita". Tämä täysin väärä käsitys saa sitten meidät uskomaan että kun vain jokin "asia" ilmaistaisiin "paremmin" tai "oikein" kaikki epäselvyydet väistyisivät. -- Siis että epäselvyyksissä olisi kyse ainoastaan epäselvistä ilmauksista. --
Kuvittelemme että jos vain osaisimme sanoa asiat täsmällisemmin, jo sillä tavalla yksimielisyyteen päästäisiin ja "järki voittaisi". -- Mutta mitään tämän enempää väärää käsitystä kielen ja ajattelun suhteesta tuskin voisi olla.
Inhimillinen kieli ja ajattelu eivät nimittäin pohjimmiltaan ole ollenkaan sellaisessa keskinäissuhteessa että käsitteet ylimalkaan voitaisiin irrottaa ajattelusta.
Jossain tietoisuutemme syvätasolla, hämärän rajamailla, syntyvät kaikki ajattelumme alkuhahmot -- ne ovat alkujaan havaintojen yhteydessä tapahtuvaa hahmonmuodostusta. Kohteen erottaminen taustasta on hahmonmuodostuksen alkeisaste. Siitä alkaa myös käsitteenmuodostus -- siinä on primitiivisellä asteella kyse lähinnä dynaamisista mielenviriämisistä, eikä tajunnan alkioiden asteella ole "sanoilla" vielä pitkään aikaan mitään "sanaluokkia" saati lauseilla "lauseenjäseniä".
Kyse primitiivisessä inhimillisessä kielessä on lähes yksinomaan reaktioista, ja vielä nykyisinkin, kielen symboloivien ominaisuuksien kehityttyä pitkälle ja käsitteiden irrottua kauas signaaleiden alkuperäisestä reaktiivisesta laadusta, yhä vieläkin jossain syvällä sisimmässämme "reagoimme kieleen", kuten Wittgenstein taisi sanoa.
 |
| Hyvin "holistinen" ajattelija, kielen ja tiedon filosofi |
4.
"Ymmärtäminen" on sitä että näemme yhteyksiä. Näkisimmekö yhteyksiä, ellei kaikki näennäinen erilaisuus ja monimuotoisuus voisi palata jonnekin mielemme syvätasolle, jossa käsitteet menettävät erityislaatuisuuttaan -- jossa sanaluokat liukenevat takaisin mielen primitiivisten viriämisten dynaamisiin pyörteisiin -- ja muuttuvat jälleen alkuperäisen koherenssin osiksi? --
Itse asiassa hälytyskellojen tulisi soida aina kun joku keskustelijoista sanoo: "Mutta nämähän ovat aivan eri asioita!" -- Jos oma "holismimme" olisi voimissaan, mikään maailmassa ei olisi eri asia minkään toisen asian kanssa. Kaikki asiat muodostaisivat keskinäisyhteyden, joka kaiken lisäksi olisi koherenttisessa mielessä totuudellinen, sisäisesti ehjä ja ristiriidaton.
Keskustelukulttuuriimme yleisesti kuuluva vaatimus käsitteiden täsmällisestä ja määriteltävissä olevasta käytöstä ei siis lopulta palvele hyvän ajattelun tarkoituksia, vaan jotain ihan muuta.
Koska heideggerilaisittain "kieli on talo jossa elämme", käsitteiden täsmällisyyden vaatimuksiin liittyvää yleistä ymmärtämättömyyttämme voitaisiin verrata vaikkapa olohuoneeseen johon haluamme sytyttää niin kirkkaat valot, ettemme enää näe mistään ikkunasta ulos pimeäksi muuttuneeseen maailmaan.
Silti kaikki keskustelumme koskevat -- tai siis niiden pitäisi koskea ja käsitellä -- juuri tuota todellista maailmaa. Todellisuuskosketuksen sijasta kuitenkin keskitymme huoneessa sättimään vain läsnäolevia keskustelukumppaneitamme, ja motiivimme tässä keskinäisessä toinen toisemme nokkimisessa ovat sitten mitä ovat.
5.
Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, ja inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta. Kieli ja sen käsitekoneistot ovat kehittyneet luomaan mahdollisimman yleisluonteisia ja pysyviä yhteyksiä ihmisyhteisöissä, ja meistä itsekunkin subjektiivinen kokemus siitä että kielellä voitaisiin ilmoittaa joitakin yleisiä totuuksia on lopulta itse kielen perusluonteeseen kuuluvaa ominaislaatua.
Kieli ja ajattelu -- jotka siis ovat yksi ja sama asia -- ovat yksilöidenvälinen, intersubjektiivinen elementti, eräänlainen yläpuolellamme ylihistoriallisesti leijuva ajatuspilvi, joka muuttuu sukupolvien saatossa vain vähitellen ja määrää koko sen ajatusilmaston jossa sukupolvet elämänsä elävät ja maailmansa kokevat.
Kun siihen tosiasiaan että kieli palautuu reaktioon lisätään se tosiasia, että kieli on yhteisöilmiö -- se on sosiaalisen elämänmuodon yksi elimellinen ulottuvuus ja jatke -- tästä ynnäyksestä seuraa että yksilö-individin subjektiivinen kokemus siitä, miten hän yrittää käsitteillä muodostaa "paikkansapitäviä totuuksia" maailmasta, on ihmismielen kokonaisuutta -- ideaalista "holismia" -- vasten katsottuna aika todellisuuden- ja suhteellisuudentajuton yritys.
Niin paljon kuin keskitymmekin kielenkäytön ja käsitemäärittelyjen ongelmiin, yhtä paljon ne vievät meitä pelkkiin epäolennaisuuksiin, joiden hallinnasta sitten muodostuu ihan oma "taiteenlajinsa", jota mm. "oppisivistykseksi" sitten nimitetään.
Ja mitä niihin seurauksiin tulee joita kielen ja ajattelun yhteisöilmiöluonteesta suoraan johtuu -- esimerkiksi siihen tosiasiaan että kaikki eri kieltä puhuvat yhteisöt ajattelevat eri tavalla eikä niiden välillä missään mielen syvätasolla voi vallita muuta kuin sangen rajoittunutta jos edes minkäänlaista yleisinhimillistä yhteyttä -- niiden suhteen olemme sitten nykymaailmassa niin eksyksissä ja hukassa kuin ihminen vain olla voi.
Kielen käsitekoneistot toimiessaan vain moninkertaistavat oman keskinäisyhteyttä ylläpitämään syntyneen ominaisuutensa. -- Kun jo samaa kieltä keskenään puhuvien yhteisössä käsitteet kehittyvät peittämään syvätasolla vallitsevaa yksilöllistä erilaisuutta, eri kieltä puhuvien tulkatessa käsitteitä yli kielirajan kasvaa käsitteisiin sisäänrakentunut "legitiimin väärinymmärtämisen" elementti moninkertaiseksi.
6.
Yleinen yhteisymmärrys on todellakin vain kielen -- ja ajattelun -- pintaa. Mitä perustavammanlaatuisista inhimillisistä asioista on kyse, sitä vähemmän meillä itse asiassa on toiveita siitä että kielen ja ajattelun abstraktisilla yläkäsitetasoilla saisimme ne ratkaistua. Yleiskäsitteillä on nimenomaan se ominaisuus että ne "noituvat ymmärryksemme" (Wittgenstein).
Luomme oppisanastoilla kokonaisia käsite- ja ajatusmaailmoja, joissa käsitteet kytkeytyvät toisiinsa ja määrittyvät toisillaan -- ja mitä itsenäisimmiksi "opillisiksi ismeiksi" tällaiset maailmat kehittyvät, sitä pienemmissä puitteissa me "ajattelukoherenssimme" ja siihen kuuluvan totuudellisuuden koemme.
Lopputuloksena tällaisesta ajattelun pinnallisesta täsmentymisestä -- ikään kuin toisiinsa kytkettyjen käsitteiden muodostamista, käsitemäärittelyillä sementoiduista käsitepinnoista -- on eurooppalaisella uudella ajalla ollut opillisten "ismien" syntyminen, kokonainen "ismitodellisuus", jossa ajattelun syvätasolla tapahtuneita paradigmaattisia muutoksia -- kuten Subjektin ja Objektin vastakohdan varaan rakentunutta "kartesiolaista" rationaalisuutta ei enää pystytä jäljittämään oman ajattelun taustalta.
Ollaan täysin "ismien" käyttämien yleiskäsitteellisten käsiteilluusioiden varassa. Kapitalismi, kommunismi, fasismi, rasismi, nationalismi -- kaikki nuo aaveet jotka nyt vaeltavat eurooppalaisen ajattelun olohuoneissa, saleissa, taloissa, kyökeissä ja työhuoneissa, kabineteissa ja kapakoissa.
Ja juuri tuollainen ajatushistoriallinen kehitys, "tiedollisten" käsitekansien kiinteytyminen ja itseensä sulkeutuvissa käsitekattiloissa hautuvien käsiteliemien kypsä täydellistyminen, on sitten lopulta voinut korvata koherenttisen totuudellisuuden, ja niin nyt elämme tiedollisesti pirstoutuneiden "postmodernien" ismien maailmassa, jossa kaikki totuus on "relativistista".
7.
Subjektin ja Objektin kahtiajako ja vastakkaisuus muodostavat monenlaisia ongelmia -- esimerkiksi sen erityisen ongelman, ettei niitä koskaan voi lopullisesti erottaa toisistaan. Ne itse asiassa elävät vain toistensa ehdoilla ja aina niistä jokin määrä toisesta elää toisen sisällä. Esimerkiksi uudella ajalla kehittynyt empirismi perustuu Objektivaatioon, mistä johtuen empirismiin pohjautuva positivismi ei ole ihmistieteissä -- Subjektin tutkimuksessa -- mikään ihanteellinen tiedonhankintaohjeistus.
Ja ongelmia, ongelmia, ongelmia kasautuu eteemme nopeasti, nopeasti, nopeasti. Objektivaation idealisoitumana numeerinen ajattelu ja ylimalkaan kvantifikaatio ovat sellainen yleiskäsitteellisen ajattelun muoto joka on vahvasti noitunut ymmärryksemme.
Ei suinkaan ole sattumaa että kaikesta luonnontieteellisestä edistyksestä huolimatta täydelliseen numeromagiaan vihkiytynyt talousajattelija on se uuden ajan jumala, joka määrää mitä ja miten paljon luonnontieteilijä saa tutkia. Raha-ajattelu, siis rahatalous, on uudella ajalla jatkuvasti kasvanut irti reaalitodellisuudesta, reaalitaloudesta, eikä mikään ole voinut tätä käsitteellistä harharetkeä estää.
Ajatelkaas sitä: siinä näemme nyt käytännössä mitä merkitsee kun yhä täsmällisimmin numeroin yritämme määritellä todellisuutta. Lopulta numerokäsitteet ottavat meiltä kokonaan vallan ja menevät menojaan. Sitä ei voisi uskoa todeksi. Ja kuitenkin juuri se nyt ympärillämme tapahtuu.
Kuka kertoisi meille että ei se ole todellista -- että se kaikki tapahtuu vain omissa harhautuneissa käsitemaailmoissamme, itse itsellemme luomissamme ja historian ylläpitämissä käsitetodellisuuksissa? Että oikeassa todellisuudessa laadut ja määrät -- kvaliteetit ja kvantiteetit -- ovat ihan eri kategorioita, joiden välillä ei vallitse mitään keskinäissuhteita, kaikkein vähiten sellaista syysuhdetta, jonka me nyt kuvittelemme ja koemme niiden välillä vallitsevan.
Jos opetus numero yksi koski inhimillistä kieltä ja kuului: kieli ja ajattelu eivät ole eri asioita vaan yhtä ja samaa, tai: kieli ja ajattelu ovat yhteisöilmiöitä, ne erottavat yhteisöt toisistaan sitä varmemmin mitä paremmin kieli palvelee omaa pohjimmaista tarkoitustaan yhteisöllisyyden ylläpitäjänä -- niin opetus numero kaksi voisi kuulua vaikka: rahatalouden ja reaalitalouden välillä ei vallitse syysuhdetta.
Tyly juttu, mutta niin se on. Kaikki rahatalousajattelijoiden numeeriseen eksaktiuteen pyrkivä "pätevöittäminen" on vain inhimillisen kielen ja ajattelun yhdentyyppistä virheliikettä.
8.
Oikaisemista vaativia harhoja on valtavasti. Esimerkiksi käsitys että individualismin varassa selittyy kaikki. Individualismi on vain oman aikamme trendi, joka sokeuden asteelle kasvettuaan antaa oikeutuksen mm. liberalismille tai "yleismaailmallisille ihmisoikeuksille".
Ne, siis yksilönvapaudet ja -oikeudet, ovat oikeasti asioita jotka eivät voi toteutua mitenkään "yleismaailmallisesti" -- se kaikki on vain käsiteabstraktiota, ikään kuin yksilön sijoittamista jonkinlaiseen ideaaliseen tyhjiöön. -- Kuitenkin ihmisen oikeudet ja vapaudet voivat todellisuudessa toteutua vain ihmisen omassa yhteisössä. Siinä ne joko toteutuvat tai eivät toteudu.
Yleisinhimillinen, yleismaailmallinen, ylihistoriallinen, jne -- tällaisia käsitetodellisuuksia me nyt mielellämme luomme. Hyvin mielellämme, hyvin luomme. Mitä pätevämmiltä nämä yleistävään käsitteenmuodostukseen perustuvat käsiteluomukset saamme vaikuttamaan, sitä sokeampia meistä tulee havaitsemaan ja arvioimaan omaa aikalaisrationaalisuuttamme, jossa elätämme mammuttimittaluokan ajatusharhoja. Esimerkiksi sitä harhaa että maailman eri kulttuurit jotenkin automaattisesti sopeutuisivat toisiinsa eikä niiden törmäyksissä tapahtuisi muuta kuin kulttuurien rikastumista.
Esimerkiksi nuo yksilönvapaudet ja -oikeudet ovat asia joka ei voi oikeasti toteutua millään olemuksellisesti samalla tavalla missä kulttuurissa tai yhteisössä tahansa. Kulttuurit ja yhteisöt ovat erilaisia esimerkiksi sen suhteen miten sitova ote yhteisövoimilla -- siis sellaisilla kuin kieli ja ajattelu -- on yksilöstä. Yhteisö on aina ensisijainen yksilöön nähden. Tämäkin on perusasia, jota emme nykyisen aikalaisjärkemme käsitteillä oikein hyvin pysty mieltämään. Olemme aika pahasti eksyksissä ja historiallisesti harhassa.
9.
Harhaa on kuvitelmamme että uudelle ajalle ominainen demokratia olisi vain muodollinen hallitusmuoto eikä sillä olisi sisällöllisiä ehtoja. -- "Edustuksellinen" demokratia on kuitenkin aivan omat ehtonsa omaava historiallinen ilmiö.
Harhaa on kuvitelma että edustuksellinen demokratia olisi irrotettavissa kielellis-kulttuurisesta kansallisvaltiosta -- kansallisvaltio yksilöidentiteetin yhteisöprojektiona on nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan tuote, eikä nationalismia voida "isminä" heittää historian romukoppaan ellei ymmärretä että sen pesuveden mukana menevät sitten lapsetkin, kuten demokratia ja yksilöoikeudet ja -vapaudet.
Harhaa on käsitys että ihmisen yhteisöominaisuudet ja yksilöominaisuudet olisivat sama asia -- nekin ovat eri kategorioita, aivan kuten kvaliteetti ja kvantiteetti. Yhteisöominaisuudet ovat ihmislajin alkuperäisiä ominaisuuksia, yksilöominaisuudet -- kuten kaikki yksilöllinen eriytyminen -- ovat kulttuurievoluution tuote. Jokaisen kulttuurin jokaisella yksilöllä on aina oman psyykensä pohjarakenteena, eräänlaisena palautuspisteenä, oma kulttuurinsa ja yhteisönsä. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Se on "kansan" pätevin määritelmä.
Yksilöllinen eriytyminen on kehitysominaisuus, mutta kuvittelemme että se voisi emergoitua yksilöstä käsin ja yksilön omaamilla voimilla on totaalista harhaa. Kasvu aikuiseen autonomiaan on jotain joka ei voi toteutua ilman sitä supportoivaa yhteisöä. Ei se voi. Yksilöllä on mahdollisuus kasvaa itsenäiseksi vain oman kulttuurinsa piirissä, ja vasta kun yksilö saavuttaa kasvussaan etäisyyttä omaan kulttuuriinsa, hän voi yrittää ymmärtää muita kulttuureja.
Vasta yksilöllinen eriytyminen tuo mukanaan tajun "moniarvoisuudesta". Mutta sitähän me emme ymmärrä. Meillä on aivan totaalisen harhainen päinvastainen käsitys -- todellinen käsitesoppa, jossa moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat synonyymeja. Se on jonkinlainen käsitteiden -- sanojen -- ylittämätön sekaannus. Siinä täysin päinvastaiset asiasisällöt, todelliset vastakohdat, ovat alkaneet käsitetodellisuudessa tarkoittaa yhtä ja samaa.
10.
Harhoja, harhoja. Niitä riittää. Kansalaiskeskustelumme on jokseenkin laidasta laitaan vain eräänlaista melskaamista käsiteharhoilla. Osa niistä on historiallisesti syntyneitä, syviä ja vakavia, kuten käsityksemme talouden numeroiden "eksaktista" pätevyydestä. Se on suuren mittaluokan käsitemagiaa, nykyajan uutta maailmanuskontoa, taloususkontoa. Osa harhoista on rajoittuneempia, kuten esimerkiksi edustuksellista demokratiaa ja kielellis-kulttuurista kansallisvaltiota koskevan historiallisen yhteyden kieltäminen. Se harha vie nationalismin täydelliseen väärinymmärtämiseen.
Me yhdistämme nationalismin natsismiin, vainoamme rasisteja ja "vihapuhujia". Se seikka tarvitsisi oman psykoanalyysinsa, sillä siinä on kyse lähinnä kollektiivisen syyllisyyden projisoinnista. Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat oman aikamme noitaoikeudenkäyntiä. Nekin tarvitsisivat kansallista psykoanalyysia. Niin moni asia tarvitsisi. Mutta saamme vain sangollisen käsitelikavesiä niskaamme.
--------------------------
Lisäyksiä:
Läpi koko keskiajan eurooppalainen ihminen eli oudossa, minäpersoonan hukanneessa -- ja siten myös kaikki objektivaation kognitiiviset edellytykset hukanneessa -- "depersonalisaation" tajunnallisessa tilassa, jossa käsitteellinen ajattelu muuttui suorastaan maagiseksi, eikä yhtäältä yksittäisten konkreettisten kohteiden ja toisaalta samanlaisia kohteita yhdistelevien yleiskäsitteiden periaatteellista eroa pystytty ymmärtämään. Siinä maailmassa olivat yhdellä ja samalla tavalla "totta ja todellisia" niin yksittäiset koirat, siis "Musti", "Pentu" ja "Haukku", kuin myös niiden yhteinen lajinimike "koira", joka koettiin oudolla tavalla aivan konkreettisesti olemassaolevana -- tai niin sanotusti "todellisena olemuksena".
Koska kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia, tuollainen keskiaikaisen "skolastiikan" käsiterealismi oli aivan mahdollista. Siihen sisältyvien ja sen pohjalta nousevien ongelmien pohtiminen täytti ajan viisaimpien ja oppineimpien miesten päivät. Se oli todellakin outoa tajunnallista unta -- mutta valitettavasti käsitteiden, nimenomaan yleiskäsitteiden, ja reaalimaailman ongelmallinen keskinäisyhteys on itse kieleen sisältyvä ikuinen riesa, joka ei jäänyt keskiajalle. Skolastiikka elää jokaisessa ajattelevassa aivossa edelleenkin. Me ehkä emme enää pohdi kysymystä, onko "koira" jokin "todellinen olemus", mutta voimme puhua, sanotaanko nyt vaikka "ilmiöistä". Mikä on "ilmiö"? Se on jotain, jonka olemme havaitsevinamme ja jonka leikkaamme omilla käsitesaksillamme irti todellisuudesta tarkastellaksemme sitä kunnolla. "Ilmiöllä" on omassa käsitteenkäytössämme esimerkiksi "alku" ja "loppu" -- mutta onko "todellisuuden" aika-avaruusjatkumossa muka "alkuja" ja "loppuja"?
"Skolastiikka" on osuva termi, koska se viittaa kouluun -- ja juuri kaikki koulutieto omaa edelleenkin skolastisen käsiterealistisen ominaislaadun. Kaikki "oppisivistys" tarjotaan meille käsitetietona, jolla on taipumusta kiinteytyä määritelmällisesti juurikin skolastiikan suuntaan. -- Osin tämä johtuu siitä, että meillä on tarve "mitata" oppimistuloksia -- koulussa voidaan opettaa vain käsitteellisesti määriteltyjä "selviä" asioita, koska vain selvien asioiden omaksumista voidaan mitata. -- Tältä oppitietomme skolastiselta pohjalta tulee ehkä ymmärrettäväksi, miksi esimerkiksi kaikki nuo mainitsemani eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen järjen" huipputuotteet -- ajatusvallankumoukset -- eli Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin kielifilosofia -- tulivat varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolelta.
Itseensä käpertyvän käsitetiedon vastakohta elää esimerkiksi siinä mitä sanomme "kirjallisuudeksi". Jos ajattelemme suomalaisen kirjallisuuden historiaa, sen harvat nerotyypit -- Kivi, Leino, Vaaskivi, Linna, Tapio, Lahtela -- ovat olleet vailla akateemista koulutusta. Viimeksi mainitulla oli tosin yliopistossa joitakin opintoja eri aloilta. -- Kielen luovan elementin esiin nostaminen, kielen elvyttäminen ja käsitteiden käyttötapojen jatkuva rukkaaminen on luontevasti nimenomaan "kirjoittavien" ihmisten tehtävä. Pitäisikö meidän perustaa yliopistoihin erityisiä yliopistosivistystä kritisoivia kirjallisia laitoksia? -- Nythän yliopistot ovat -- kuulemani mukaan -- lähinnä akateemisen kilpailun, kyräilyn, riidankylvön ja selkäänpuukottamisen pesäpaikkoja. Se sivistyksen laatutekijä ei näytä vähenevän vaan päinvastoin suorastaan räjähtää kun oppisivistys muuttuu puhtaasti käsitesekaannusta hyödyntäväksi postmoderniksi ismi-identiteettitaisteluksi. -- Tai ehkä pitäisi perustaa päinvastoin vaikka keskinäisten olalletaputtelujen tiedekuntia, joissa keskityttäisiin mitätöimään rasisteja, vihapuhujia ja muita sivistymättömiä impivaaralaisen rahvaan ihmisiä. Mikään ei yhdistä niinkuin yhteinen vihollinen voi yhdistää.
------------------------
Esimerkiksi mainitsemani Markku Lahtela oman kirjallisen tuotantonsa ohella suomensi mm. kasvatustieteellistä, psykoanalyyttista, suhteellisuusteoriaa esittelevää ja filosofista ja talousfilosofista maailmankirjallisuutta, sen lisäksi merkittävää kaunokirjallisuutta. Hän oli yksi monipuolisimmin sivistyneistä kirjallisista ihmisistämme. Hän poltti julkisesti sotilaspassinsa, mistä teosta Mika Waltari hänen kansalaisrohkeuttaan kiitti, ja päätyi lopulta ampumaan haulikolla aivonsa taivaalle. -- Hän oli ehkä tyyppiesimerkki siitä millainen neron kohtalo Suomessa on. Hänestä ei koskaan olisi voinut tulla sen enempää akateemisen väen lellikkiä kuin myöskään kansansuosikkia, enkä oikein voi muuta kuin väsyneesti naurahtaa ehdotukselle, että hänet olisi vaikkapa pantu yhtenä ehdokkaana arvottavaksi kahdenkymmenen vuoden "institutionalisoituneen yhteiskuntakritiikin" apurahan saajaksi.
 |
| Markku Lahtelan elämäntyötä |
---------------------------
Miltei tuhatvuotinen minäpersoonan hukuttanut keskiaikaisen depersonalisaation uni karisi silmistä kun kartesiolainen herääminen tapahtui: "Ajattelen, siis olen olemassa." Se oli individualismin lähtölaukaus, ja siitä lähtien eriytyvä Subjekti on jatkuvasti vahvistunut, ja vastaavasti Objektivoituva todellisuus tullut yhä tarkempien havaintojen ja tutkimuksen kohteeksi. Kun puhumme tästä kehityksestä tiedon- ja tieteenfilosofian raamituksessa -- siis eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen, "objektivaatioon" perustuvan empirismin ja korrespondenttisen totuuden ehdoista -- pitäisi aina korostaa, että kaikki keskiajalle erityistä leimaa antaneetkin käsitetiedolliset ongelmat ovat yhä mukana kuvassa.
Esimerkiksi: kaikki empiirinenkin tutkimus tarvitsee ensin mahdollisimman hyvin todellisuuden ilmiöitä kuvaavia lähtökohtaisia käsitteitä, joilla aivan ensiksi on "irtileikattava" tutkimuskohde todellisuuden jatkumosta. Lähtökohtaiset käsitteet ovat nekin hahmon- ja käsitteenmuodostusta, kieltä ja ajattelua, joka olemuksellisesti on sosiaalista ja historiallista.
Fenomenologia on se tiedonfilosofian suuntaus joka tällaisia kielen ja käsitteenmuodostuksen ongelmia suhteessa objektivoituun todellisuuteen on pohtinut. Kysymykset ovat tyyppiä: "Onko todellisuudessa esimerkiksi sellaisia asioita kuin "alku" ja "loppu" -- siis käsitesaksia joilla "leikkaamme ilmiön irti taustasta" tarkastellaksemme sitä ja tutkiaksemme sitä vaikkapa kokeellisesti. Fenomenologit puhuvat esimerkiksi "hermeneuttisista kehistä" joissa "tieto" muodostuu. Ontologisista sitoumuksista tai kehistä puhutaan yleensä tiedonfilosofiassa.
"Positivismi", jonka vulgaaria muotoa edustaa niin sanottu "tieteisuskovaisuus", on metodina ja yksinkertaisesti ottaen sitä että määritellään ensin ilmiö sitä mahdollisimman hyvin kuvaavilla lähtökohtaisilla käsitteillä, tai laaditaan siitä "malli", sitten luodaan koejärjestely jossa voidaan testata ilmiötä selittävää "teoriaa", ja tulokset sitten joko antavat aihetta rukata lähtökohtaisia käsitteitä tai sitten luvan jatkaa eteenpäin samojen käsitteiden varassa.
Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt "objektivoiva" ajattelu eli tuo niin monesti mainittu "kartesiolainen paradigma" on tuottanut tavattomasti tietoa luonnonilmiöistä ja luonnonlakien hallintaa, mutta itse "tiedon" ongelmia se ei tietenkään mitenkään ole voinut ratkaista. Ne ovat olemassa, ja niihin sisältyy tavattoman vaarallisia ajatusharhoja, joista kai tuo niin usein messuamani kvantifikaation idealisaatio -- numeerinen talousajattelu -- on käytännössä kipein ja tuhoisin.
----------------------
Ismit ovat aikalaisrationaalisuuden harhoja. Niiden sisällöt eivät minua pelota, niiden ylivalta pelottaa. Pitkässä ajatushistoriallisessa perspektiivissä ne näyttäytyvät totuudellisuuden ja tiedollisen asiahallinnan hajoamisena. Ismien maailmassa kiinnitytään ismeihin kiihkolla joka saattaa ismi-identifioituvista itsestään näyttää älylliseltä rehellisyydeltä Historiaa vasten asetettuna se minun silmissäni näyttää lähinnä röykkiöltä ristiriitaisia kognitiivisia dissonansseja.
Historiaamme ei voi mielestäni ymmärtää ellei ymmärrä esimerkiksi sitä tapaa jolla uudella ajalla kansallisvaltiot kehittyivät yksilöidentiteetin yhteisöprojektioina. Niille annettiin alkuvaiheessa jopa ihmisen nimiä. Olennaista olisi tajuta miten samat yksilöidentiteettiä korostavat tekijät ovat sekä kansallisvaltion että demokratian ja yksilönvapauksien ja -oikeuksien takana. Asiasta on kirjoittanut mm. Charles Taylor monumentaalisessa "Sources of the Self" -teoksessaan.
Kolmas yhteys joka uuden ajan historiassa vahvana vallitsee on individualisaation rooli kaiken objektivaation ja tiedollisen edistyksen takana. Tätä yhteyttä ei missään koulukirjoissa korosteta. Se on kuitenkin maailman ehkä tähän mennessä tärkein ja eniten vaikuttanut kognitiivinen kytkentäkuvio. Tai ehkä pitäisi puhua uuden ajan pyhästä kolmiyhteydestä: Yksilöstä, Kielellis-kulttuurisesta Demokraattisesta Kansallisvaltiosta, ja Tiedollisesta Edistyksestä. Ne ovat kaikki samaa kudelmaa.
 |
| Baconilainen täydellistymä: tieto on valtaa |
Fenomenologia sukeltaa hahmon- ja käsitteenmuodostuksen hämärään, ja oppisanastojen hirvittävyydestä huolimatta onnistuu sanomaan jotain puhuttelevaa. Fenomenologia kuitenkin loi pohjan ja tavallaan oikeutti kaiken uusskolastisen postmodernismin. -- Nuo historian vaiheet toivat mukanaan myös viime vuosisadan kauheimmat tragediat. Sotahistorioitsijat pitäisi korvata ajatushistorioitsijoilla, jotka selvittäisivät mikä käsitteellisen ajattelun kriisi eli militaarisen regression kyljessä tai mahdollisesti provosoikin sitä. Ei suinkaan ollut sattumaa, että Heidegger etsi akateemiselle uralleen sijaa natsismin lavasteista.
Natsi-Saksa oli jossain mielessä "psykologiseen" ihmiskuvaan perustuvan valtion historiallinen kliimaksi. Joukkomittainen regressio voisi edelleen tuoda maailmaan jotain samanlaista. Pelko jota historian toistumiseen liittyy on kuitenkin eri asia kuin natsismiin, fasismiin ja rasismiin liittämämme propaganda, joka lähinnä palvelee kollektiivisen syyllisyyden ulkoistamista.
-------------------------
Yleisinhimillinen, yleismaailmallinen, ylihistoriallinen, jne -- tällaisia käsitetodellisuuksia me nyt mielellämme luomme. Hyvin mielellämme, hyvin luomme. Mitä pätevämmiltä nämä käsiteluomukset saamme vaikuttamaan, sitä sokeampia meistä tulee havaitsemaan ja arvioimaan omaa aikalaisrationaalisuuttamme, jossa elätämme mammuttimittaluokan ajatusharhoja. Esimerkiksi sitä harhaa että maailman eri kulttuurit jotenkin automaattisesti sopeutuisivat toisiinsa eikä niiden törmäyksissä tapahtuisi muuta kuin kulttuurien rikastumista.
Esimerkiksi nuo yksilönvapaudet ja -oikeudet ovat asia joka ei voi toteutua missä kulttuurissa tai yhteisössä tahansa. Kulttuurit ja yhteisöt ovat erilaisia sen suhteen miten sitova ote yhteisövoimilla -- siis sellaisilla kuin kieli ja ajattelu -- on yksilöstä. Yhteisö on aina ensisijainen yksilöön nähden. Tämäkin on perusasia, jota emme nykyisen aikalaisjärkemme käsitteillä oikein hyvin pysty mieltämään. Olemme aika pahasti eksyksissä ja historiallisesti harhassa.
---------------------
Taantuneen kollektiivisen sielun voisi myös ajatella kollektiivisena tahtona. Meillä on "tahdosta" mielikuvia vain yksilöominaisuutena, mutta esimerkiksi hypnoosi-ilmiö osoittaa että "tahto" voi "siirtyä" hypnotisoijalle. On olemassa myös yhteisöominaisuus, jonkinlainen lajin alkuperäinen kollektiivinen "tahto". -- Tai ehkä paremmin sanoen ei niinkään "tahto" kuin jokin alkuyhteisölle tyypillinen kaikkealäpäisevä "valta".
Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kunnollista kuvausta eikä selitystä -- meillä ei ole käsitteitä jotka kuvaisivat "kollektiivista tahtotoimintoa". Tässä puheena olleiden, kaiken tutkimuksen tarvitsemien hyvien lähtökohtaisten käsitteiden puuttuminen on ilmeistä. Myöskään mistään uusista tutkimusvälineistä ei ole ollut apua hypnoosi-ilmiön teoreettisessa selittämisessä. Aivotapahtumisen kartoittaminen ei lisää ymmärrystä itse ilmiön luonteesta. -- Se, että tutkimusvälineen järkeä liimataan tutkittavan ilmiön päälle ei korvaa sitä että kaiken tutkimuksen olisi lähdettävä liikkeelle ymmärrystä sisältävistä käsiteistä.
Hypnoosissa -- tai niissä tavoissa joilla suggestiot vaikuttavat -- voi olla paljon sellaista joka liittyy välittömästi arkielämäämme. Ehkäpä Wittgensteinin toteamus siitä että reagoimme kieleen pitäisi nähdä suggestioiden kannalta. Ei siis ole vain niin että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. On oikeammin sanoa: kaikki kehityksellisesti varhaiset asiat kytkeytyvät toisiinsa elimellisenä kokonaisuutena. Myös "tahto" on osa tätä kokonaisuutta. "Sielu" voisi olla yksi mahdollinen nimi tälle kokonaisuudelle.
--------------------------
"Minän" -- minäidentiteetin -- muodostuminen on myös historialliseen aikaan palautuva tapahtuma. Ihmisestä tulee ylimalkaan ihminen vain jos hän kasvaa ihmisten joukossa, ja jokainen aika ja paikka kasvattavat omanlaisiaan ihmisiä. Siitä miten suorastaan erilaatuista eri kulttuurien tai historiallisten aikakausien "ajattelu" on ollut emme nimenomaan oman aikamme vahvan "individualistisen" ihmiskuvan varassa osaa edes puhua. Meillä on todella valtavia, individualismin aiheuttamia harhoja, joista taloudellinen liberalismi on varmaan vaarallisin ja tuhoisin.
Kaikkina aikoina kuitenkin edistys on ollut vähemmistövetoinen prosessi. Edelläkävijät ovat aina joutuneet ottamaan rankkoja iskuja valta-ajattelun ja virallisen "sivistyksen" edustajilta. Viittasin tuolla aiemmin siihen, että nuo mainitut oman "kartesiolaisen rationaalisuutemme" täydellistäjät, 1900-luvun alun ajatusvallankumoukselliset joutuivat kaikki alkuvaiheessa vahvan vastustuksen kohteiksi. Freud jokseenkin läpi koko elämänsä.
Kieli ja ajattelu ovat yhteisöilmiöitä, ja kulttuurimuutoksessa edelläkävijöiden rooli on yksi sosiaalinen rooli. On ihan hyvin mahdollista ajatella, että tällainen rooli on sosiologinen vakio joka aina on olemassa olipa sen kulloinenkin "sisältö" mitä tahansa. Kehittyvässä yhteisössä on aina edelläkävijöitä, aina hieman muita edistykselle herkistyneempiä etsijöitä, sitten niitä jotka muotoilevat edelläkävijöiden oivalluksia opillisesti, sitten niitä jotka kirjoittavat oppikirjoja, jotka opettavat ja vahtivat oppeja "totuuksina", ja lopulta kasvavia kansalaisia joiden kasvuun opetus ja oppiminen kuuluu annettuna kuviona.
Tuollainen kuvio toteutuu. Yksilöiden kokemukset ovat sitten toinen juttu. Niistä ei kannata paljoa puhua, niin määrääviä kuin yksilön oman elämän kannalta voivatkin olla.
---------------------
Tämä on viisaasti sanottu: ""Vaihdanta -- painottaen sen kvalitatiivisia ominaisuuksia -- pitäisi palauttaa takaisin kunniaan, ja vaihdon väline -- raha -- tulisi käsittää tosiaan vain pelkän teknisen välikappaleen roolissa eikä sitä saisi koskaan päästää miksikään päämääräksi. "Trade -- not money -- makes the world go around". ""
Klassinen esitys laadun ja mittayksiköiden yhteen sovittamattomuudesta on Pirsigin teos "Zen ja moottoripyörän kunnossapito". Kirja on tyylipuhdas täydellistymä periamerikkalaisen uudisraivaajahengen rinnalla kasvaneesta vapaudenkaipuun ja vaeltamisen vaihtoehdosta -- sitähän niin kirjallisuudessa kuin elokuvassa elävä road-perinne merkitsee. Se on samaa kaipausta vapauteen joka aikanaan kannusti siirtolaiset liikkeelle -- se on myös nykyistä yritystä irrota sosiaaliyhteisön sidoksista ja yhteiskunnan sääntöjen määräysvallasta. Siinä on jotain amerikkalaiselle sitoutumattomuudelle ominaista -- on päämäärätön matka, vapautta jostakin, ei johonkin.
Lahtelan suomentama Kerouackin "Matkalla" avasi minulle jotain tästä perinteestä. Hopperin ja Fondan elokuva sitten sai aikaan oivalluksia. "Easy rider" päättyy järkyttävään näytökseen jossa yhteisö häviää ja laki otetaan ihan omiin käsiin, mutta, jos mahdollista, Pirsigin teoksessa vertauskuvat matkaavat vielä traagisemmalla tavalla. Kun tavoitellaan vapautta, ahdistus kasvaa, ja loppua kohden alkaa mielen sairaus kasvaa.
Ja, niin voi ajatella, se sairaus on myös sosiaaliyhteisön, historian ja sukupolvien, myös kvaliteetin ja kvantiteetin tiedollisiin ongelmiin sisältyvää, myös vapauden ja kielen-mielen häkkiin suljetun ihmisen tragedia. -- Kirja on siis tiedonfilosofiaa alusta loppuun. Mutta lukijan on sitten viisasta varustautua nenäliinoilla kun loppuluvut alkavat lähetä.
--------------------
En usko sellaiseen psykologisointiin, jossa esimerkiksi ajatellaan, että "motivaatio" olisi kuin jokin henkinen akku, josta sitten lähtisi virtaa eri tavoin jalostuneille "toteutumille". Pikemminkin minusta on niin, että jokaisen "elämänvoima" toteuttaa alusta alkaen vain ja nimenomaan oman elämän projektia. Ja kuten ihmisellä lajina, myös yksilön kohdalla kaikki nousee alusta alkaen kokonaisuudesta ja kietoutuu lopulta kokonaisuudeksi. Olemme sosiaalisia olentoja, moraalisia olentoja, arvoja rakentavia ja omaavia olentoja. Se psyykkinen eheys jota tavoittelemme -- holismi, koherenssi, ajattelun ja tiedon ristiriidattomuus -- on todella elämänmittainen projekti.
Psykoanalyysi voi purkaa yhden ihmisen elämänkudelmaa ja katsoa mihin langat johtavat. On olemassa kalibroitavia yksilökokemuksia ja syvempiä kokemuksen kerroksia, joissa jotain yhteistä on tavoitettavissa. Emme ole sattuman tuotteita, eikä elämää oikeasti eletä missään postmodernien relativistien "arvojen valintamyymälässä" tms., josta jokainen voisi valita nimilapuilla varustettuja sisältöjä.
Yhteisöilmiöt ovat eri kategoria kuin yksilöpsykologia. Historiallisista syistä meillä ei ole sellaista opillista ajattelua jolla osaisimme kunnolla kuvailla ja selittää yhteisötekijöitä. Niinpä yksilön suhde yhteisöön jää aina selkiytymättömäksi -- se ei aikalaisjärkemme työkaluin kirkastu. Tästä huolimatta -- tai nimenomaan tästä johtuen -- kategoriaeroa on mielestäni korostettava, koska aikalaisrationaalisuuden rajoittuneisuuden tajuaminen on parempi vaihtoehto kuin usko näennäisen päteviin todisteluihin olemassaolevan opillisuuden puitteissa.
---------------------------
Emme todellakaan tiedä miksi olemme olemassa tai mikä "voima" elämää on synnyttänyt ja ylläpitää. Olen kysynyt asiaa mm. monilta hiukkasfyysikoilta, eivätkä hekään, aineen perimmäisten hienorakenteiden asiantuntijat, taida kertoa mikä erottaa "elottoman" aineen "elollisesta".
Luonnontieteillä ei ole vastausta tuohon kysymykseen. Silti saatan kuulla korvissani äänenpainoja, jotka mitätöivät sellaista käsitettä kuin "elämänvoima" nimenomaan käsitteen "epätieteellisyyden" tähden. -- On siis kysymys lähtökohtaisesta, todellisuuden kuvaamisessa käytetystä käsitteestä, jolla voidaan esittää kysymys, johon ei ole vastausta. Paitsi siis, että käsite on "epätieteellinen".
En myöskään usko että meillä on kovin hyviä selityksiä sille miksi historian aikakaudet vaihtuvat. "Kehitys" on lähinnä vain kategoria jossa asioita tarkastelemme. Spengler sanoo, että "suuret kulttuurit nousevat kuin huuto ihmisen rinnasta". Se on mielestäni aika hyvin sanottu. Se on täyttä intuitiota, täyttä profetiaa, historian runoutta.
Maailmankaikkeuden äärettömyyksistä, taivaan tähdistä, on kirjoitettu monta romanttista runoa. Silti niiden selittämättömyys on kuitenkin mitä arkipäiväisin realiteetti, jonka luulisi joka hetki vaikuttavan jokaisen todellisuudentajuisen ihmisen sielussa.
------------------------
Olen ehdottanut jonkinlaista kansallista psykoanalyysia, laajamittaista tutkimushanketta, jossa monen tiedonalan suunnalta yritettäisiin kartoittaa suomalaiskansallista omalaatuisuutta ja erityisesti historiamme meihin istuttamia psyykkisiä vammoja.
Olemme vuosisataisesti vieraskielisen hallinnon alistamaa kansaa, jonka psyykkiset dualismit ovat kasvaneet traumatisoiviin mittoihin. Olemme hyvin poikkeavanlaatuista kansaa -- esimerkiksi missään muualla maailmassa ei löydy toista demokratiaksi itseään nimittävää valtiota, jossa muutaman prosentin kokoinen entistä herrakansaa edustava vähemmistö voisi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä.
Monia, monia, monia muitakin selvitystä ja selitystä tarvitsevia kansallisia ominaisuuksia meillä on. Suuri tutkimushanke tarvittaisiin niiden syiden lähempään kartoittamiseen. -- Mutta tässäkin pitäisi ensin omata edes jonkinlainen sairaudentunto -- niin kauan kun olemme kaksinapaista toinen toisiaan nokkivaa väkeä, mitään ei yhtenäisyyden ja paremman itseymmärryksen saavuttamiseksi tulla tekemään.
----------------------
