 |
| Paavo Lipponen vallan ytimissä |
1.
Ajatushistoria on huikaiseva käsite, jonka alkupää häipyy jonnekin elämän synnyn hämäriin höyryihin. Kaikki elolliset reagoivat ympäristöönsä ja kehittävät evoluutiossa aisteja joilla tämä reagointi tapahtuu aina vain paremmin. Emme edelleenkään voi vilkaista silmillämme maailmaa jäsentämättä sitä mielekkäästi. Voit yrittää -- emme pysty hahmottamaan maailmaa vailla mitään mieltä, vain järjettömänä kaaoksena, minkään liittymättä mihinkään.
Elämän dynamiikat on meihin evoluution myötä niin syvästi rakennettu, jokaiseen soluumme. Emme ymmärrä miten syvällä nämä elämänvirrat mukanamme kulkevat. Emme ymmärrä esimerkiksi sitä miten kovia kognitiivisia tosiasioita niin sanotut "kulttuurit" ovat. Että siis se, mikä tekee meistä ihmisinä juuri sellaisia kuin kasvualustamme tarvitsee, välittyy sukupolvelta toiselle jo varhaisen lapsuutemme symbioottisessa vaiheessa, ennen kuin ensimmäistäkään tietoista saati sitten käsitteellistä ajatusta on päässämme syntynyt.
Kun puhutaan hahmon- ja käsitteenmuodostuksesta eli inhimillisen kielen perusprosesseista, harvempi tajuaa miten "elimistöllisiä" näidenkin kognitiivisten prosessien käyttövoimat ovat. Irrotamme mielikuvissamme "ajattelun" rakenteestamme, mutta se on harhainen mielikuva. Oikeampaa olisi kuvitella että kaikki kognitiivisetkin valinnat tehdään jo historiassa -- kulttuurihistoriassa. Kulttuurievoluutio on olemuksellisesti elämän kudelma. Aisteista ja aistimuksista kaikki alkaa. Aistit rekrytoidaan jo kohdussa ja heti sen jälkeen.
Tiedollisessa ajattelussamme käsitteet ovat jo menettäneet todellisuuskosketuksensa, niistä on tullut kielemme käsitetodellisuutta, ja ajattelumme on aina eräänlaista käsiterealismia. Se on vähän sitä että koulumestari tietää varmasti että musiikki ja matematiikka ovat aivan eri asioita, koska musiikkitunti on maanantai-iltapäivällä ja matematiikkaa neljä viikkotuntia.
Sitä että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia -- yhtä ja samaa sosiaalista muodostetta -- on aika vaikea kouluopetuksen pohjalta tajuta. Ei auta vaikka kielestä puhuttaessa mainittaisiin nuo osuvat avainsanat: hahmon- ja käsitteenmuodostus. Hahmot ovat todellakin aivan alkuperäinen elollinen kosketuksemme ympäristöömme, eikä niillä ole aistirajojakaan. Hahmot muodostuvat kaikkien aistien alueilla. Tavat jolla kasvu ja kehitys ne hyödyntää ovat kulttuurisidonnaisia. Se on kuviteltava jatkumona jossa muodottomat resurssit saavat ainoan sosiaalisesti tuetun muotonsa. Ei kielen käsitteilläkään ole alunperin sanaluokkia. Signaalit, symptomit, symbolit -- sekään ei ole jako vaan kehitysjatkumo. Se on "kulttuuri".
Tuntemukset, tunteet ja ajatukset, viimein myös tiedollisten käsitteiden varaan rakentuneet ajatukset -- sekin on jatkumo. Alunperin elimistöllisten reaktioiden kaksinapaiset homeostaattiset tasapainotilat ilmenevät vielä tiedollisten käsitteiden vastakohtapareina. Aristoteleen ja Kantin kategorioissa hengittää evolutiivinen ajatushistoria. Olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille, kuten Quine sanoi.
Ihminen on lähtökohtaisesti olemuksellisesti läpikotaisin sosiaalinen laji, ja kieli on tämän orgaanin elinehto. Se on olennainen osa kulloistakin elämänmuotoa -- ihan niinkuin Wittgenstein painotti. Kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta. Yksityistä kieltä ei ole -- me todellakin olemme alunalkaen läpensä sosiaalinen laji.
Kielessä ei ole erikseen hahmon- ja käsitteenmuodostusta, ei kieltä ja ajattelua -- se on kaikki vain elämänvoimaa, intentiota ja intuitiota, meihin miljoonien vuosien elämän ja lajihistorian evoluutiossa sisäänrakennettua.
Elämä on mielekäs prosessi, kieli on mieltä -- jos Hintikka kirjansa "Kieli ja mieli" teksteissä tarkoittaisi jotain tällaista, hän olisi hieno ajattelija. Mutta hän konstruoi logiikan kaavojen avulla valmiina annetun palapelin paloja -- käsitesisältöjen tulkintoja, jotka eivät todellakaan onnistu lisäämään tietoa tai ymmärrystä. Päteviltä matemaattiset kaavat näyttävät ihan samassa mielessä kuin mitä G B Shaw totesi New Yorkin mainosvaloista: "Niiden täytyy näyttää ihanilta niiden silmissä jotka eivät osaa lukea."
Jokin mullistava -- koko ihmisen historian kannalta kaiken muuttava -- vaihe ajatushistoriassa alkaa eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisesta paradigmasta. Se on ihmislajin historiassa aivan erityinen, poikkeuksellinen paradigma. Sillä eurooppalaisen mielen näyttämöllä on näytelty nyt neljänsadan vuoden näytelmä, jonka dynamiikkaa ja energisyyttä ei mikään milloinkaan aiemmin ihmissuvun historiassa tapahtunut vastaa. On merkillistä ettemme noteeraa tällaista ihmisen historian suurinta mullistusta sen kummemmin.
Historiallinen aika kasvattaa orgaanin. Spengler, joka oli historian runoilija ja profeetta, näki selvästi tämän elimellisen kasvun kaaren. Synty, orastaminen, kypsyminen, kukoistus, ylikasvu, voimien ehtyminen, kuolema ja kuihtuminen -- se on kaiken elollisen kaava, myös kulttuurin. Kulttuuri on kuin puu, ja oman eurooppalaisen uuden ajan kulttuurin puu on nimenomaan tiedon puu. Kun Spengler sanoo ottaneensa metodinsa Goethelta, voimme aavistaa tavan, jolla käsitteiden synty käynnisti ja yhdisti niin kirjallisuuden kuin tiedollisen kasvun.
 |
| Goethen varmasti rakastamia puita Weimarissa |
2.
Olen alkanut lueskella taas Wittgensteinin huomautuksia matematiikan perusteista. Liian paljon palautuu siihen peruskysymykseen missä määrin todellisuutta tai vallankaan jotain elollista voidaan kuvata matemaattisin mallein. Tai, siis, syvemmällä -- jo "kuvaamisen idea" on matemaattinen malli.
Kirjoitamme historiaa kuin se olisi olemuksellisesti lineaarista. Näin oma aikamme on kadottanut mahdollisuuden hahmottaa ajattelun aikakausia ja erottaa kokonaisia ajattelulaatuja. Kartesiolaista objektivaatiota hyödyntänyt järki on ylöskirjannut kiteytyneen ja osin jo skolastiseksi käsiterealismiksi kivettyneen opillisten ismien maailman, emmekä koe mitään ristiriitaa poimiessamme aivan erilaatuista aikalaisrationaalisuutta edustaneiden ajattelijoiden ideoita samaan oppikirjaan.
Voimme katsoa ihmisyksilöä läheltä ja tarkasti ja havaita, että ajattelussa on sekä tietoa kokoavia assimilatiivisia jaksoja, jolloin muodostuu ikään kuin tiedon puun runkoon oksia, että akkommodatiivisia kokonaisuuden mullistuksia, joiden yhteydessä kaikki mitä aiemmin on omaksuttu nähdään uudessa valossa. Isossa historiallisessa mittakaavassa kieli ja ajattelu ovat voineet kokea jotain vastaavanlaisia laatumuutoksia.
Omassa ajattelussamme on koherenttisia ominaisuuksia, emmekä voi sanoa että olisi harhaista uskoa mahdollisuuteen eläytyä historiallisten aikakausien erilaisiin ajattelulaatuihin.
Mikä on matematiikan rooli historiallisessa muutoksessa? Kun kvantifioidaan -- ja voidaan asettaa kysymys perustuuko matemaattinen mallintaminen pelkästään kvantifikaatioon -- putoaako historiallinen muutos silloin kokonaan kuvasta? Numeroilla ei ole ikää. Matemaattiset kaavat ovat ajattomia. Huomautan, että myös kuvatessaan dynaamista muutosta matematiikka -- kuten derivaatta -- on mekaanista.
Entä missä määrin matematiikka itsessään on muutoksen, kehityksen alla? Emme ole suinkaan aina osanneet laatia sellaisia malleja joita matemaattisesti orientoituneet nyt käyttävät. Entä kuinka meidän pitäisi suhtautua tulevaisuuteen? Kuin sitäkään ei olisi, kuin viimeinen sana jo olisi sanottu?
Wittgensteinissa minua viehättää se että hänen ajattelunsa ei ole opillista. Enkä tarkoita vain sitä ettei hän määritä positiotaan suhteessa filosofian historian oppimestareihin, vaan sitä, että hän "asettaa kysymysmerkit kyllin syvälle" -- eläytyy mieleen ennen kieltä. Hän ei orientoidu annettujen opillisten käsitteiden kielimaailmassa. Silti hänen ajattelussaan "elävät kaikki länsimaisen filosofian perinteiset ongelmat". -- Itse ajattelulaatu ei ole opillinen. En tiedä onko olemassa hyvää laatusanaa sen määrittelemiseksi -- juuri sellaiseenhan me emme saisi sortua -- mutta voisin tässä ehdottaa esimerkiksi "kokemuksellista".
Esimerkiksi ihmisen sosiaalisen peruslaadun tajuaminen on jotain kokemuksellista. Sitä että koetaan oma olemassaolo sekä sosiaalisen ja historiallisen kohtalonyhteyden että sitä kautta aikalaiskokemukselle annettujen ehtojen asettamana. Kokea yhteisöolento nahoissaan. Se on elämänyhteyttä jolla ei ole totisesti mitään tekemistä narsististen filosofien hedonistisen efekti-intoilun ja yhtä lailla psykologisten kuin ideologisten identiteettiongelmien kanssa.
Että "ruumis siis tarjoaisi eräänlaisen viileän temppelin ajattelun tapahtumille". Jotenkin näinhän hän sen ilmaisi. Omassa aikalaisrationaalisuudessamme se on niin sanottu "kartesiolainen teatteri". Draamalla on pitkä historiallinen perinne, mutta esimerkiksi fiktiivinen romaanimuoto on eurooppalaisittain uuden ajan tuotetta. Tarina on ikuinen, mutta ei se tapa jolla kielellä luodut persoonat suhtautuvat todellisuuteen.
 |
| Kundera: romaanimuoto uuden ajan emergensseinä |
Milan Kundera ymmärtää hyvin eurooppalaisen uuden ajan kirjallisia emergenssejä. Juuri romaanin taide oli se kognition aluevaltaus, jossa vahvistuva individualismi sai ilmiasun ja jalansijaa. Emme ehkä koskaan olisi kasvaneet täyteen aikalaisjärkemme mittaan ilman kaunokirjallisuuttamme. Sen ja tiedollisen ajattelumme väliin on lopulta mahdotonta vetää alueellista rajalinjaa -- myös kaikki "tiedollinen" syntyy kartesiolaisen paradigman tajunnallisista lokatiivisista perusjäsennyksistä.
Kun Goethe kehotti katsomaan "läheltä ja tarkkaan", jotta jokin havaitsemisen alkuperäisin mekanismi rekrytoituisi ja saattaisimme tavoittaa "alkuilmiön" -- "Urphenomenon"in -- ja kun Wittgenstein omaksi metodikseen omaksui kielen tarkastelun juurikin kaikkein alkuperäisimpiä hienovaraisimpia hahmon- ja käsitteenmuodostuksellisia syntyjä myöten, juuri siinä toteutuu kaiken kartesiolaisuuden puhtain alkuidea. Pyrkimys ytimeen. Se on yritys tavoittaa maailma ennen kuin siihen on liimattu päälle käsitteiden nimilappuja, jotka estävät näkyvyyden.
En hetkeen edes muistanut, että olen puhunut näistä asioista jo aiemmin. Olen hieman huolissani henkisistä resursseistani -- käväisen näillä sivuilla silloin tällöin koska yritän koota blogihistoriastani jotain valikoitua ja koottua ja ajattomampaa. Samalla joudun päivittäin myöntämään itselleni, etten enää koskaan pysty minkään pitemmän kokonaisjäsennyksen -- sellaisen kuin esimerkiksi "Perspektiivi-esseet" -- tekemiseen. Ne näyttävät nyt omissa silmissäni siis jokseenkin ylittämättömiltä.
--------------------
