 |
| Emme edelleenkään pysty tai uskalla kurkistaa kaukoputkeen |
1.
Vaarallisin ajatusvirhe, mahdollisesti laajamittaisin eurooppalaisessa ajattelussa ja omassa ajassamme vallitseva ja jopa vahvistuva, todella vaarallinen harhakäsitys, on moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden sekoittaminen toisiinsa. Puhumme näistä käsitteistä ikään kuin ne olisivat toistensa synonyymeja, vaikka ne itse asiassa ovat toistensa vastakohtia, toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Vaaralliseksi niiden sekoittamisen tekee se, että olemme täydellisen kyvyttömiä nostamaan omaa päätämme sen käsitteiden meren tai vedenpinnan yläpuolelle jossa pelkkä sekaannus velloo. Kun emme tiedä omaa sijaintiamme -- olemme todellakin upoksissa -- ja kun määrittelyn ja päättelyn ketjuilla toisiinsa tiukasti kytketyt käsitteet estävät meitä liikkumasta, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä pakoon -- paikkaan, josta näkisimme kaiken paremmin. Emme edes tiedä, että jossain on olemassa pinnanylinen maailma. Meitä vaivaa pysyvä kyvyttömyys erottaa toisistaan eräitä keskeisiä ajattelumme peruselementtejä -- juuri sellaisia kuin "arvot" ja "kulttuuri". -- Kun emme näe miten "arvot" meissä syntyvät ja meitä määräävät, ja kun emme ollenkaan tajua miten suuressa määrin itse kukin olemme "kulttuurin" tuotteita, meillä on totaalisen puutteellinen kuva itsestämme. Koko ihmiskuvamme on silloin pahasti harhassa ja hukassa.
Meidän pitäisi aivan ilmeisesti ajatella jotkut asiat alusta, aivan aasta ja beesta alkaen, kokonaan uusiksi. Muuten emme pysty ymmärtämään sitä tapaa jolla niin yleisesti olemme ihmiskuvassamme perusteellisesti väärässä, emmekä pysty jäljittämään sitä historiallista ajattelun polkua tai tietä, jota pitkin ylipäänsä olemme näin kertakaikkisen eksyksiin voineet joutua. Sillä -- yritän nyt sanoa tämän niin että jokainen tajuaisi miten valtavasta harhasta on kysymys -- meillä eurooppalaisilla ihmisillä on nyt takanamme noin neljänsadan vuoden historiallinen jakso, jollaista ihmissuku ei koskaan aikaisemmin ole kokenut, ja tämä jakso on tuonut mukanaan sekä suunnattoman elinehtojemme ja elinympäristömme muutoksen että myös ajatusvääristymiä, jotka täydellistyessään ovat nyt muuttumassa tuhovoimiksi.
Esimerkiksi talousajattelussamme tapahtuva rahatalouden irtoaminen reaalitaloudesta -- raha-ajattelun autonomisoituminen ja irtoaminen omaksi operaatioalueekseen joka määrää reaalisen taloustoiminnan ehdot -- on pitkään ja hyvin johdonmukaiseen ajatuskehitykseen perustuvaa harhaa. Maailmamme tulee todennäköisesti sortumaan siihen. -- Mutta tämän kehityksen selittäminen edellyttää syvää perehtymistä tiedonfilosofiaan ja käsitteenmuodostuksellisiin seikkoihin, joten se ei ole hyvä käyttökelpoinen esimerkki, jos haluamme selvittää sitä mistä eurooppalaisen uuden ajan ajatusharhoista pohjimmiltaan on kyse.
Sensijaan kysymys moniarvoisuudesta ja monikulttuurisuudesta, kysymys "arvoista" ja niiden sosiaalisesta "taustasta" -- se on kysymys, joka luontevasti laajenee koskemaan ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden ja moraalin ominaisuuksia sekä tunteiden ja tiedollisen ajattelun yhteistä pohjaa. Siitä on hyvä lähteä selvittämään ihmiskuvamme keskeisiä elementtejä ja oikaista perustavanlaatuisia harhoja.
2.
Yksinkertaisin tapa ymmärtää miten lajityypillinen sosiaalisuutemme eli moraalimme meissä muodostuu on eläytyä miettimään miten mistään mitään tietämätön vastasyntynyt vähitellen alkaa hahmottaa maailmaansa. Ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus alkaa tänäkin päivänä rakentua siitä symbioottisesta yhteydestä joka syntymän jälkeen muuttuu fyysisestä yhteydestä psyykkiseksi ja alkaa muodostua vastasyntyneen ja äidin välille. Jokaisen ihmisen tajuntaan muodostuu ensin hahmo "sinä" ja vasta myöhemmin muodostuu se mistä sanomme "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Olemme siis ihmisinä lajityypillisesti sekä sosiaalisia että moraalisia olentoja. Ihmisidentiteetti ja samaistuminen lajitovereihin on istutettu meihin aivan kehityksemme alusta alkaen -- eivätkä ne siis ole mitään eri asioita, vaan yksi ja sama ihmis- ja itseidentiteetin muodostumisprosessi. Tavallaan jokainen elollinen solu meissä on osa yleistä ihmisyyttä -- ja jopa moraalilla varustettu osa. Puhumme liian usein sellaisista asioista kuin "sosiaalisuus" -- nykyisin niin muodikkaasti "yhteisöllisyys" -- tai "moraali" ikään kuin nämä yleiskäsitteet olisivat ensin olemassa vain käsitteinä, itsessään, jossakin sanojen varastossa, josta otamme ne sitten esille kuvatessamme miten ko. ilmiöt saavat eri ihmisten kohdalla erilaisia sovelluksia ja muotoja -- vaikka kyse on siis nimenomaan siitä, että kaikki mikä meissä ihmisissä on ihmistä on tehty alusta alkaen rakennusaineesta "sosiaalisuus ja moraalisuus".
Ihmislajin pienin yksikkö ei ole yksi ihminen, yksilö, eikä edes kaksi ihmistä, parisuhde, mies ja nainen, vaan ihmislaji on sosiaalinen olento, joukko, jossa on luonnostaan olemassa huoltamista ja hoivaa, johtamista ja seuraamista, opetusta ja oppimista, työnjakoa ja rooleja. Voimme todeta että ihmislajin pienin yksikkö on yhteisö -- ja että jokaisen yhteisön on ensi sijassa täytettävä tietty moraalinen ominaisuus, jotta se ylimalkaan olisi ihmisyhteisö. Yksinkertaisesti: yhteisö on sosiaalinen ja moraalinen muodoste, sitä ei ole olemassakaan muuten kuin näistä nimenomaisista voimatekijöistä rakentuneena. Yhteisövoimat muodostavat ja ylläpitävät tietynlaista "varauskenttää", joka tuottaa ja toteuttaa yksilön kasvun ja kehityksen.
3.
Yhteisöjen sidosaine on moraali -- yhteisöt ovat rakentuneet moraalista -- ja kaikki yhteisöt ovat erilaisia ja niissä vallitsee niiden oma moraali. Omassa "opillisessa" ajattelussamme käytämme sellaisia yleiskäsitteitä kuin "yhteisö", "sosiaalisuus" tai "moraali" ikään kuin sellaisia asioita olisi jonkinlaisina puhtaina ilmiöinä olemassa, ja niistä esiintyisi eri yhteisöissä vain erilaisia sovelluksia. Ihmisyhteisön alkuperäistä moraalista ominaislaatua ei tajuta, joten kuvitellaan olevan mahdollista sovittaa erilaisia yhteisöjä yhteen jonkin integroivan "moraalin" puitteissa. Sellainen on pelkkää käsiteleikkiä, operoimista käsitetodellisuudessa. Monikulttuurisuusajattelu perustuu tällaiseen aivan perustavanlaatuiseen harhaan.
Kulttuurit kuvitellaan käsitetodellisuudessamme erilaisten opittujen tapojen, jne, irtaimen kulttuuririhkaman varastoiksi, ikään kuin kaikki uskonnolliset opinkappaleet, fetissit, reliikkiesineet, vaateparret, ruokalajit, yms, voitaisiin kerätä mielikuvissa tulitikkulaatikkoon jota ravistelemalla saadaan aikaan monikulttuurisuusefekti. -- Tämä on täysin mitäänymmärtämätöntä, mutta syvällisintä mihin monikultturistit pystyvät. Tosiasiassa esimerkiksi se mikä missäkin yhteisössä koetaan legitiiminä "valtana" on täysin yhteisökohtainen kysymys. Yhteisönsisäiset laillisuus- ja moraaliskismat ovat aina sen yhteisön olemassaolonkysymyksiä. -- Meillähän aletaan olla taas kerran sellaisessa historiallisessa vaiheessa jossa vallan legitimaatio on syönyt omat eväänsä.
Meillä on omassa yhteiskunnassamme liian paljon "makthavare"-vallanhaltijoita, joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eikä tietenkään mitään sairaudentuntoa, vaan aivan päinvastoin -- vain halua kurittaa kansaa, tehdä kurinpalautusta. Ja monilla olisi varmaan kova halu vaihtaa koko kansakin, jos se nyt jotenkin olisi mahdollista. --
Viime aikoina olemme seuranneet miten koulutoimessa pinnanalaiset paineet -- tai ehkä pikemminkin paiseet -- tuntuvat nyt puhkeilevan. Koulu on perinteisesti paha, kiusaamisilmiöitä sisällään pidätellyt yhtenäiskulttuuri-instituutio. Kiusaamisilmiön lisääntymisen lisäksi se on nyt levinnyt opettajakunnan ja virastojen väen keskuuteen. Siellä virkamieskielen hirveimmät, ymmärrystä noituvilla yleiskäsitteillä kyhätyt verbalisaatiot -- aivan sairas hallintaverbalisaation käsitetodellisuus -- päälleliimataan arkitason surkeaan raadolliseen todellisuuteen -- ja jälleen on laatikkoon vangittu yksi monikulttuuritotuus joka surisee siellä mukavasti kuin kärpäsradio.
4.
Ihmisen alkulaumoissa sosiaalisen sidonnaisuuden on täytynyt olla vahvaa. Lauman henkiinjäämisen ja selviytymisen ehtona oli johtajan merkkisignaalien välitön totteleminen ja seuraaminen, ja koko lauman oli omattava kyseenalaistamaton valtahierarkia. "Valta" ja "tahto" olivat tuolloin vielä yksi ja sama asia, ja koko lauman läpäisi yksi ainoa valta tai tahto -- jonkinlainen kollektiivinen tahtotoiminto, joka edelleen on jossain aivojemme rakenteissa tallella niin että se voidaan hypnoosi-ilmiönä meistä jäljittää ja saada tänäkin päivänä "oma tahto" siirtymään hypnotisoidulta hypnotöörille. Tapa jolla hypnotisoitu tottelee välittömästi hypnotisoijan suggestioita rekonstruoi alkulaumassa vallinneen lajityypillisen yhteydenpitomekanismin, "kollektiivisen tahtotoiminnon".
Satojen tuhansien vuosien kehitys mahdollisti yksilöille vähitellen lisääntyvää liikkumavaraa ja yksilöllistä tahtoa. Vaikka ihmisen joukot eivät muistutakaan salamannopeita käännöksiä tekeviä kalaparvia, silti ihminenkin on alunalkaen nimenomaan sosiaalinen laji, jonka yksilöt ovat ensi sijassa laumaolentoja ja vasta toissijaisesti yksilöllisiä olentoja. Sosiaalisuus ja moraalisuus sitovat meitä yhteen näkymättömin langoin. Yksi luja verkosto muodostuu inhimillisestä kielestä -- joka sekin on alusta alkaen sosiaalista muodostetta ja jolla aluksi välitimme signaaleja, sitten tuntemuksia, ja myöhemmin opimme säilyttämään vielä tietoakin yli sukupolvien. Inhimillinen kieli on sosiaalisen sidoksemme vahvin ankkuri -- ja niin paljon kuin kielen kehittynein käsitepinta laajeneekin "todellisuuden" suuntaan, eriytyy yhteisöllisestä yksityiseksi ja kehittyy kuvaamaan ja kartoittamaan "tiedollisesti" ulkoista todellisuutta, kaikki perustavanlaatuinen kielessä on sosiaalista ja historiallista muodostetta, periaatteessa yhteistä. Yksityinen kieli on mahdottomuus.
 |
| Evoluutio? Kyllä, kyllä!! Kulttuurievoluutio? Ei, ei!! |
5.
Alkuperäinen moraalimme on ollut valtahierarkian moraalia, tottelemisen ja seuraamisen moraalia. Se ei ole ollut alistavaa, eikä missään mielessä "julmaa", vaan lajityypillisesti sosiaalisen olennon luonnollista laumaorientaatiota. Sen sosiaalinen sitovuus on ollut erinomaisen vahvaa -- mistä hypnoosissa annettujen suggestioiden ehdoton toteutuminen tänäkin päivänä kertoo -- ja se on ollut käyttäytymistä määräävää, säätelevää, ohjeistavaa ja normittavaa moraalia. Se ei ole sietänyt kyseenalaistamista eikä poikkeavaa käyttäytymistä. Se on pitänyt itsestään selvänä sääntönä yhtenäisyyttä, yhdensuuntaisuutta ja yksiarvoisuutta. Se on osoittanut jokaiselle paikkansa ja arvonsa, myös sukupuolten välille. Sille voidaan antaa sitä kuvaava nimi: se on normimoraalia. Normien määrittely on sen korkein aste -- se on kuin rikoslain prototyyppi, jossa teot jaetaan hyviin ja pahoihin, määritellään niiden ulkoisten tunnusmerkkien mukaan. Joustoa tai tulkintaa ei juuri sallita, yksilöön kohdistuu ulkoapäin ohjaava normipaine ja hänen käyttäytymistään säätelevät hänen sisäistämänsä kunnian ja häpeän tunnot.
Sosiaalisesti sitoville yhteisöille ja niiden ryhmäsidonnaisille ihmisille on ominaista nimenomaan normimoraali. Näissä yhteisöissä kaikki ajattelu keskittyy vahvistamaan normatiivista sidosta ja palauttamaan mahdolliset harhailevat ajatukset takaisin normatiiviseen yhteyteensä. -- Tätä on se sama ajattelulaatu jota vielä eurooppalaisen keskiajan kyseessä ollen olemme oppineet nimittämään "deduktiiviseksi", ja totuuksia koskien sitä voidaan sanoa "tunnustuksellisuudeksi". Totuus tällaisissa yhteisöissä on aina tavallaan jo olemassa, se palautuu syvälle lajin historiaan jossa kaikki "tiedollinen" palaa alkusymbioosin yhteyteen. Täytyy vain löytää, tunnistaa ja tunnustaa tuo alkuvoimainen samuus -- eksyneen on palattava harharetkiltään ja harhaopeistaan alkuperäiseen totuuteen. -- Näin todellakin ajateltiin Euroopassakin vielä keskiajalla, tuhatvuotisen kehitystaantuman vallitessa, jolloin käsitetodellisuudet olivat kiinteitä, hyvin jäykkiä, ja jolloin yleiskäsitteet koettiin yhtä todellisina kuin reaalimaailman oliot. Sitä sanotaan käsiterealismiksi.
Inhimillisen kehityksen kokokuvaan kuuluu kasvu symbioottisesta alkutilasta yksilölliseen eriytymiseen ja autonomiaan. Sosiaalisen sidonnaisuuden paineen purkautuessa yhteisötodellisuus saa uusia muotoja -- tämä kehitystapahtuma liittyy yhteisöjen paikoilleen asettumiseen, työnjaon ja roolien syntymiseen. Rooli-instituutio on se joka luo yksilöihin "osien vaihdettavuuden" ja "edustuksellisuuden" kognition. Yksilöllinen eriytyminen mahdollistuu. Ryhmäsidonnaisuudelle ominainen normimoraali vaihtuu kunnia ja häpeän tunnoista roolittuneisiin yksilötuntoihin, empatiaan ja sympatiaan perustuvaksi omantunnonetiikaksi. Tällöin syntyvät ensimmäiset edellytykset "yksilöoikeuksille ja -vapauksille". Vasta niiden yleistämisen pohjalta mahdollistuu yleisen "ihmisarvo"-käsitteen hahmottuminen.
Omantunnonetiikassa tekoja ei enää arvioida niiden ulkoisten tunnusmerkkien mukaan -- ei eletä enää "mekaanisen" moraalin maailmassa -- vaan niiden "sisäisen" merkityksen mukaan -- sen perusteella miten kukin teko vahvistaa eriytyneiden yksilöjen välistä luottamusta. Sama teko saattaa olla "oikein" tai "väärin" riippuen siitä yhteydestä jossa se tehdään. Näin mahdollistuu myös erilaisten moraalikäsitysten keskinäinen rinnakkain asettaminen ja vertaaminen, joten nyt todellakin voimme puhua jo "etiikasta" eikä vain yksilöä ohjelmoivasta "moraalista". Mutta tästä eteenpäin meidän on -- valitettavasti -- puhuttava myös moraalirelativismista.
Kulttuuri-, arvo- tai moraalirelativismi on juuri sama ajatusharha kuin moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden sekoittaminen, sillä moniarvoisuus on todellisuudessa ikään kuin toisen kognitiivisen kertaluokan asia, arvojen arvo. Se ei siis nimenomaan ole mitään suhteellista, vaan nimenomaan ihmisen ja elämän korottamista yli kaiken muun, ainoaksi absoluuttiseksi arvoksi.
Olennaista on huomata, ettei yhtäältä sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä vallitsevaa, dynamiikaltaan "palauttavaa" ja opillisissa ilmentymissään "tunnustuksellista" normimoraalia, ja toisaalta yksilöllisen eriytymisen dynamiikkaan perustuvissa yhteisöissä mahdollista omantunnonetiikkaa voida mitenkään -- ei millään lailla eikä minkäänasteisesti -- sekoittaa keskenään. Ne ovat todellakin sosiodynaamisesti täysin vastakkaisiin suuntiin suunnistavia järjestelmiä. Kaikki ajatusliikkeet normimoraalissa ovat "palauttavia" -- eli totuutta etsitään täysin päinvastaisesta suunnasta kuin omantunnonetiikassa, jossa halutaan tuottaa uutta hyvää maailmaan. Esimerkiksi sellainen asian kuin "edustuksellinen demokratia" ei uutta valtaa muodostavana ajatusliikkeenä ole yksiarvokulttuureissa ollenkaan mahdollinen.
6.
Palataan alkuun, kerrataan ja tiivistetään: ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen ja moraalinen olento. Emme yleensä ymmärrä että nämä kaksi eri nimillä leimattua aspektia ovat todellisuudessa yksi ja sama. Emme myöskään yleensä ymmärrä että lajityypillistä -- niin ihmisen lajihistoriaa koskevaa kuin yksilöä koskevaa -- kehitystä pitäisi kuvata sekä sosiaalisuutemme että moraalisen ominaisuutemme rinnakkain tapahtuvina muutoksina.
Voimme yrittää ymmärtää asian kuvailemalla miten ihmisen alkulaumojen vahvasta sisäisestä sosiaalisesta sidonnaisuudesta tai yksilön varhaislapsuuden täydellisestä symbioottisesta riippuvuudesta liikkeelle lähtevä yksilöllistyminen tai yksilöllinen eriytyminen kulkee kauniisti rinnakkain kullekin kehitysvaiheelle ominaisen moraalilaadun kanssa. Tällaiset paralleelirinnastukset ovat ehkä karkeita, mutta syvimmässä mielessä totta.
Moniarvoisuus ei ole mikään arvo muiden arvojen joukossa, vaan arvojen arvo. Sille on olemassa aivan erityiset edellytykset -- yksilön on vapauduttava normimoraalin ylläpitämästä ryhmäpaineesta, vapauduttava ryhmävahvistautumista tarvitsevasta tunnustuksellisesta, palauttavasta ajattelusta, omattava empatiaa ja eläytymiskykyä, pystyttävä ottamaan nahkansa alle sisäänsä erilaisia arvomaailmoja, rinnastamaan ja vertailemaan niitä, ymmärtämään miten ne muodostavat kokonaisia ajatus- ja kielimaailmoja, ymmärtämään miten ihmisen ajattelu voi kokonaisuudessaan tukeutua niihin -- ja kaiken tämän sisäistyksen jälkeen on voitava vielä nousta näiden kaikkien arvostusten yläpuolelle -- ymmärtäen että kaikki kasvu ja kehitys täytyy läpikäydä, ja että yksilö voi kasvaa omaan autonomiaansa vain oman kasvukulttuurinsa pohjalta. Arvot ovat jokaiselle tärkeitä, välttämättömiä, eikä ole ajattelua eikä kulttuuria ilman kulttuurin omia arvoja.
Arvot voivat kokemuksellisesti, aidosti ja autenttisesti, elää vain tietyn kulttuurin sisällä. Ne nousevat suoraan ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta eivätkä ne ole sitä materiaalia mitä yli kulttuureiden voidaan "tiedollisessa" muodossa välittää ihmisiltä ihmisille. Tämä on isossa mittakaavassa tavattoman olennainen asia -- eri kulttuureissa "tieto", jopa se mitä nimitämme "tositiedoksi" ja jonka arvoa mittaamme empiiristen kokeiden antamalla todellisuusvasteella -- on erilaista. Juuri kulttuuriset perusratkaisut suuntaavat ja aitaavat kulttuurista kehitystä, ja juuri kulttuuriselta pohjalta saa muotonsa se yleinen dynamiikka joka määrää minkälaisiin asioihin mielenkiinto ja todistelutarve suuntautuu ja millaisia sovelluksia toteutetaan.
Moniarvoisuuden kokemus on nimenomaan sen sisäisen seikan täydellisempää ymmärtämistä, että arvot kaikkialla ovat lajityypillisen yhteisöllisyyden kudelmaa -- ja moniarvoisuus tarkoittaa tosiasiassa juuri omaan kasvukulttuuriin näin saatua välimatkaa. Moniarvoisuus on mahdollista vain yksilön kasvuna yli oman kasvukulttuurinsa -- ja yksilön on mahdollista kasvaa ehjästi vain omiensa joukossa, omassa kulttuurissaan.
Moniarvoisuus ei ole ollenkaan siis sitä mitä monien arvorelativistien mielikuva moniarvoisuudesta usein taitaa olla -- että jossain yleisihmisyyden hyllyillä, jonkinlaisessa arvojen valintamyymälässä, olisi laaja valikoima kaikenlaisia arvoja ja katsomuksia, joista jokainen voisi poimia itselleen mieluisat ja sopivat.
7.
Edellä olevaan tapaan on aivan mahdollista hahmotella ihmisen lajihistoriaa kehityshistoriana sosiaalisesti sitovista alkulaumoista yksilöllistä eriytymistä suosiviin yhteisöihin, siis ihmisen primitiivisistä alkulaumoista aina eurooppalaisiin uuden ajan kansallisvaltioihin ja niille -- ja vain niille -- ominaiseen, "edustuksellisuuden" kognitioon perustuvaan demokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen saakka. Mikään mahdollinen lisätieto ei muuta näitä peruskuvioita. Sama lajihistoriallinen kehitys kertautuu jos tarkastelemme tapaa jolla tämän päivän yksilö kasvaa varhaisen lapsuuden alkusymbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan. Mitä kehittyneempi yhteisö yksilöllä on kulttuuritaustanaan, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se mahdollistaa.
Mutta vaikka tämä kehityskuva on periaatteessa paikkansapitävä, emme tiedä vastausta kysymykseen miten laajalti se on ihmisen historiassa jo toteutunut ja voi toteutua. Elämme nyt eurooppalaista uutta aikaa, ja näyttää siltä, että hyvin pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen on ihmisen historiassa niin ainutlaatuinen ilmiö, ettei sille ole ollut eikä toistaiseksi ole muualla maailmassa vertaa. -- Eurooppalaisen uuden ajan ajattelun totaalisen poikkeavaa ominaislaatua osoittaa esimerkiksi se, että tämän ajattelun työkaluilla -- empirismillä, luonnontieteillä, tekniikalla ja teollisella hyvinvoinnilla -- on maailmaa muutettu parinsadan viime vuoden aikana enemmän kuin mitä se muuttui ihmisen koko aiemman miljoonan vuoden lajihistorian aikana yhteensä.
Maailmalla eletään vielä pitkälti sosiaalisesti hyvin sitovien yhteisöjen piirissä. Sosiaalisesti sitovalla ryhmäsidonnaisella yhteisöllä on huonot kehitysmahdollisuudet, kun sellaisen sisällä elävät yksilöt saavat turvallisuudentunnetta tunnustuksellisesta ajattelusta ja kokevat ryhmävahvistautumista varjellessaan yhteistä viholliskuvaansa. Kukaan ei tiedä kehittyvätkö kaikki ihmisyhteisöt lopulta joskus hamassa tulevaisuudessa yksilöllistä eriytymistä suosiviksi -- toistaiseksi se taitaa olla vain eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen kehityslinja. Täällä yksilöllistymiskehitys ja moniarvoinen moraali ovat kumpikin tulosta historiallisesta kehityksestä.
Ja periaatteessa tilanne on siis sellainen, että moniarvoisuus ja monikulttuurisuus sulkevat toisensa pois. Ne ovat sosiaalisia ja moraalisia vastakohtia -- sosiaalisesti sitovissa kehittymättömissä yhteisöissä vallitsee normimoraali, eikä se muutu monienkaan sukupolvien aikana miksikään jos ryhmäsidonnaiset ihmiset Eurooppaan muuttaessaan voivat tuoda ryhmänsä mukanaan. Eurooppaan suuntautuvassa kansainvaelluksessa käy täsmälleen päin vastoin: mitä enemmän Eurooppa toiskultuurisia sietää ja suvaitsee, sitä vahvemmin näiden on käperryttävä omiin tunnustuksellisiin "totuuksiinsa" -- sillä se on ainoa tapa jolla sosiodynaamisesti sitova kulttuuri voi hajoamishaasteeseen vastata. Silloin katoavat kaikki vähäisetkin edellytykset ja mahdollisuudet yksilölliseen eriytymiseen ja kaikkeen mikä voisi vaikuttaa moraalin laatuun -- kasvuun normimoraalista omantunnonetiikkaan.
Johtopäätös maahanmuuttoliikkeen suhteen on selvä: jos haluamme pitää kiinni omasta moniarvoisesta demokratiastamme, vain määrällisesti hyvin vähäinen yksilöiden maahanmuutto on toivottavaa. Maahanmuutto ei saisi olla niin laajaa, että kokonaiset sisäänlämpiävät tunnustukselliset "kulttuurit" muuttavat.
8.
Mikään moniarvoinen demokraattinen järjestelmä ei pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään omiin ryhmäsidonnaisiin "totuuksiinsa" käpertynyttä "kulttuuria". Maahanmuutto-ongelmien jatkuminen vanhoissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa on selvä merkki siitä etteivät tietyt yhteisötyypit koskaan integroidu toisiinsa.
Viimeinen kysymys moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden keskenään sekoittamisessa koskee sitten sitä miksi ylipäänsä teemme tällaisen mammuttimittaluokan ajatusvirheen. Miksemme näe tällaisia asioita kirkkaasti ja selvästi, vaan noidumme ymmärryksemme yliyleistävillä yleiskäsitteillä joilla ei ole pätevää sisältöä vaan jotka saavat taikasanan kaltaisen merkityksensä kun niitä käytetään tietyissä olemassaolevia todellisia moraaliongelmia peittelemään tarkoitetuissa käyttöyhteyksissä.
Ehkä vastausta kannattaa hakea ajattelumme yleisestä "opillisuudesta" -- siitä että ajattelemme nykyisin kaikkea reaalimaailmasta pitkälle irronneiden käsitetodellisuuksien kautta. Esimerkiksi tässä nyt niin paljon kohutussa monikulttuurisen Alppilan koulun jutussa kouluviranomaisten omalla todellisuudentajuttomalla hallintoslangilla muotoilemat lausunnot kaikessa verbalistisessa elämällevieraudessaan kuulostavat jokaisen arkirealistisen ihmisen korvissa aivan naurettavilta. Mahdollisesti saamme niiden jatkeeksi vielä vastaavanlaista normimoralistista lakikirjatekstiäkin, jahka asian omakseen ottanut valtakunnansyyttäjävirasto pääsee vauhtiin.
"Opillinen" ajattelumme on jo pitkään pätevöitynyt ja tavoitellut totuudellisuuden leimaa sillä että muotoillaan jokin asia jonkin "ismin" -- usein jonkin ideologisen "ismin" -- oppisanastolla. Tämä oman aikamme skolastinen käsiterealismi on korvannut jo aikapäiviä kaiken asiahallinnan, ja se on nyt jo niin vakiintunutta ettemme enää oikein edes huomaa miten ohuissa käsitetodellisuuden sfääreissä ismi-ideologinen identifioituminen ja käsitepuitteistaminen tapahtuu. Akateemisia opinnäytteitäkin voidaan laatia konsulttipropagandalla tai hallintaslangilla. Koululapsista on kouluviranomaisten käsitteistössä äkkiä tullut koulun "asiakkaita". Alamme mahdollisesti olla siinä pisteessä, että jokin yksittäinen käsite voi nousta jonkinlaiseksi taikasanaksi, joka yksin riittää leimaamaan kokonaisen asiayhteyden joko omiemme tai vihollistemme puolelle.
Opettaja Korhosen tapauksessa taikasanana toimi "väkivalta" johon suhtaudutaan absoluuttisesti, itsessään. Se sana on oma selityksensä, itse itsensä tyhjentävä, täydellisesti kattava, kaiken peittävä, alfa ja omega. Se on paluu totaaliseen alkusymbioosiin, se on todellisuuden lopullinen kuvaus ja selitys. -- Muita vastaavanlaisia taikasanoja yhteiskunnallisissa keskusteluissamme ovat esimerkiksi "natsi- ja rasistikortit". Tai vaikkapa "Kekkonen" täydellisen pahuuden ilmentymänä, tai "yksityistäminen" jonkinlaisena ideologisesti pyhitettynä täydellisen hyvyyden ilmentymänä. Jne, jne. Näitä on paljon, ja ne toimivat keskusteluissa argumenttien kiintopisteinä. -- Viranomaistaholla sekava hallintaverbalisaatio mahdollistaa sekavan hallinnon ja sekavan itse itsensä oikeuttavan vallankäytön. Se sopii mainiosti koululaitoksen yhtenäiskulttuuri-instituutioon, joka tarvitsee käpertymistä sisäänpäin, noudattamaan koulun omia sisäisiä lakeja.
Myös käsitteet "moniarvoisuus" ja varsinkin "monikulttuurisuus" ovat aikalaistodellisuudessamme tällaisia itse itsensä mitoittavia itseriittoisia "totuuksia". Ne toimivat kuin johtajauroksen hätäsignaali alkulaumassa. Hypnoottinen kollektiivinen tahtotoiminto saa tahdottomat kansalaiset oitis ryntäämään turvaan omiensa joukkoon, kukin turvaa ja vahvistautumista tarjoaviin omien tunnustuksellisten "totuuksien" riveihin.
 |
| Kuu on juustoa |
----------------------------
Lisäyksiä:
Tämä kirjoitus on raskaslukuinen, käsitteellisesti kömpelö ja monessa kohdassa itseään toisteleva. Olen kuitenkin säilyttänyt sen tässä uudelleenlämmityksessäkin pieniä lisäyksiä lukuun ottamatta alkuperäisessä kieliasussaan. Tämä ratkaisu ei ole vain laiskuuttani tai jaksamattomuuttani, vaan yritystä säilyttää tekstin alkuperäinen sävy. Koska kirjoitan pohdiskelevasti ja lähinnä itselleni, juuri tässä muodossa itsellenikin uudet oivallukset syntyvät. Muotoilen lauseen, seuraavassa lauseessa siirryn sinne mihin avattu tie vie, mutta sitä seuraavassa lauseessa saatan taas palata alkuun ja ilmaista jonkin asian hieman toisin. Omasta mielestäni paremmin -- mutta ellei niin, sitten ainakin kolmas lause sanoo toden.
Oivallukset eivät yleensä ole mitään kirkkaita, runon säkeiden kaltaisia näkyjä. Näissä kysymyksissä yritys päästä käsitteelliseen selvyyteen merkitsee hirvittävää punnertamista. Näin nimenomaan siksi, että kirjoitan itselleni -- jos minua riivaisi valmiiden totuuksien julistamisen tarve ja ottaisin roolin propagandistina, toki käyttäisin erilaista kieltä.
------------
En kanna huolta siitä että täällä minua nimitetään "rasistiksi". Itse asiassahan tällainen on juuri sitä "taikasanojen" maagista leimakäyttöä mistä tuossa blogin loppupuolella puhuin. Meille riittää nykyisin jokin yksittäinen sana joka laukaisee reaktion -- taikasana johon koko "totuus" sisältyy, josta mikään ajatus ei johda enää mihinkään. Leimasana, joka on ikään kuin lopullinen ratkaisu ja kaiken päätepiste. Ei minun sellaiseen kannata tarttua.
Itselläni on oma henkilöhistoria pasifismin ja aseistakieltäytymisen tuomisessa Suomeen -- olen siis tavallaan absoluuttipasifisti, mitä on vähän vaikea saada millään lailla yhdistetyksi esimerkiksi natsien militanttiin ihmistuhontaan. Käsite "rasisti" on kuitenkin nykyään niin epämääräinen ja vailla mitään pätevää sisältöä, että ihan mielelläni otan tuon leiman otsaani. Minä kerron ja korostan vain sitä, että minussa tuo "rasisti" elää kysymyksen muodossa -- minulla ei ole samaa varmaa käsitystä sen sisällöstä joka leimojenlyöjillä ilmeisesti on.
Kaikki "ismit" ovat meille ominaista "opillista" totuutta, ja ideologisiin käsitteistyksiin sisältyy oma vahva harhaisuutensa, ja sitten on vielä näitä erityisiä leimaismejä ja taikasanoja, joiden kohdalla koko ajattelu pysähtyy. Jos emme pysty esittämään näitä koskevia kysymyksiä, emme juuri ole leimaajia kummempia.
Nuo "opilliset" käsitepinnat ovat kyllä merkillisiä -- me uskomme että määrittelemällä käsitteitä toisillaan tavoittaisimme lisätietoa maailmasta. Opillinen ajattelu on nimenomaan nimeämistä, nimeämistä ja nimeämistä, ja käsitteiden määrittelyä, määrittelyn täsmentämistä, täsmennyksellä pätevöittämistä. "Tieto" on meille ikään kuin jonkinlaiselle käsitteelliselle yläpinnalle sijoittuva merkitysverkosto, tai rautaisiksi päättelyketjuiksi kivettynyt sementoitu käsitepinta, josta ei aina sitten löydy mitään syvyyssuuntaista kytkentää sen enempää psyyken pysyvämpiin rakenteisiin kuin jalat maassa tavattavaan reaalimaailmaan.
Hyvät, oikeat ja todet ajatukset eivät kuitenkaan sijoitu vain käsitepinnalle, vaan niissä on aina kytkentöjä sekä psyyken syvätasoon että reaalimaailmaan. Olen joskus kuvannut ajatusta tähtikuviona jollaisia näemme taivaalla -- silmissämme joukko kirkkaita tähtiä näyttää muodostavan jonkin kuvion, vaikka tähdet todellisessa avaruudessa sijoittuvat syvyyssuunnassa niin kauas toisistaan, ettei samaa kuviota nähtäisi mistään muusta suunnasta kuin oman maapallomme näkökulmasta. -- Juuri tällä tavalla "todet" ajatukset tavoittavat "totuutensa". "Totuus" on aina jokin syvyyssuuntainen kytkentä.
Ja tässä nimenomaisessa mielessä haluaisin katsoa noitakin, joita nykyään niin leimataan ja jahdataan "rasisteina". Niin vastenmieliseltä kuin se jonkun mielestä saattaakin vaikuttaa, nämä "rasistit" ovat joissakin olennaisissa asioissa paljon oikeammassa kuin itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitävät ihmiset.
---------------------
Tämä koulutapaus on todellakin mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten sisäinen ongelma eli kiusaaminen, on levinnyt kiusaajien mukana sen instituution vallan kamareihin. -- Juuri näin. Kiusaamisilmiö kaikenkaikkiaan on vaikea kansallinen ongelma -- me suomalaisethan esimerkiksi kiusaamme toisiamme työpaikoilla kaksi kertaa enemmän kuin muissa eurooppalaisissa maissa keskimäärin.
Sille on oltava jokin kansallisesta historiasta nouseva selitys, ja itse uskon, että historiallinen roolimme vuosisataisesti vieraskielisellä hallinnolla alistettuna kansana on istuttanut meihin kaksijakoisen, kaikkea kahtiajakavan dualistisen ajatusmallin, jossa "paremmat" ja "huonommat" ihmiset aina erotetaan toisistaan.
Kuilu valtaapitävän eliitin ja niin sanotun tavallisen rahvaan välillä on meillä poikkeuksellisen syvä, kuten mm. sosiologi Erik Allardt aikanaan korosti. Tällaisten kuilujen kompensoimiseksi ja tasoittamiseksi olemme yrittäneet harrastaa sosiaalipolitiikkaa, jonka perinteisissä muotoiluissa sosiaalisen tasaamisen yleisiä yhteiskunnallisesti hyviä vaikutuksia on korostettu. -- Klassikkohan on Pekka Kuusen "60-luvun sosiaalipolitiikka" jossa juuri tuo yhteiskunnallisen eheytymisen bismarckilais-kekkoslainen henki oli ihan päällekäyvä.
Se ettei kiusaamisilmiöstä ole kuitenkaan vuosikymmenten mittaan päästy indikoi ja kertoo siitä että jossain kansallisella syvätasolla kahtiajaot edelleen vain vahvistuvat. Niille on nyt uusia moottoreita -- esimerkiksi tuo blogin alussa mainitsemani uusi suuri maailmanuskonto, taloususkonto, jonka numeeristen kasvuoppien seurauksena taloudellinen eriarvoisuus pakostakin repeää ja lisääntyy. Se on syvätason tekijä, yhteisön perusturvallisuutta ja -luottamusta hajottava tekijä, joka sitten on kehittänyt normatiiviseksi itseilmaisukseen jos jonkinlaista opillista tunnustuksellisuutta klassisen liberalismin uusmuotoisista tulkinnoista aynrandilaiseen libertarismiin. -- Siellä "vapaus" on taikasana joka muuttaa kaiken hyväksi ja jonka nimissä saa de facto vapaasti tehdä pahaa ihmisten enemmistölle.
Koulut ovat edelleenkin oma sisäänlämpiävä maailmansa, jossa kaikki alkukantaisen vallan auktoriteettiasetelmat ovat arkitodellisuutta. Ei ole mikään ihme että yhteentörmäykset siellä ovat nimenomaan Alppilan tapauksen mallia -- että käytännön kurinpito ja todellisuudentajuton teoretisointi ihanteellisten käyttäytymismuotojen vaatimuksineen törmäävät valtataistelussa keskenään. Ja on mahdollista, että nimenomaan todellisuudentajuttomuus korjaa vielä lopullisen voiton. Opillisuus on suurin auktoriteettimme, sille kuuluu nykymaailmassa valta, voima ja kunnia.
Jossain koulun ja opillisuuden poimuissa on myös kasvanut se kouluhallintokulttuurin kammottava hallintakieli, todellisuudentajuton verbaalipöhö, todellinen pedagoginen koulukonsulttikieli, jossa koululapsista on tullut "asiakkaita" ja kouluhallinnosta teknologiamaanisen "verkostoitumisen" ihmemaa. Sanoisin että näissä hallintojargonin ja opinnäyteverbalisaation kulissikukkasissa voi kiusaaminen elää hyvin ja viihtyä mainiosti vallan korkeimmillakin portailla. Siellä todellakin periaatteessa voi olla nyt myös entisiä koulukiusaajia työpaikkakiusaamisen raameja legitimoimassa.
Ehkä kouluihmiset ovat vähän oma rotunsa. Kouluopettajien piirissähän sosiaalinen periytyvyys taitaa olla aika suurta -- liian monet opettajat ovat opettajien lapsia eivätkä elämässään ole muuta kokeneet kuin koulunpenkillä istumista. Opiskelujen jälkeen he ovat vain vaihtaneet oppilaan pulpeteista opettajan pöydän taakse. Ja lapsia uhkaa sama kohtalo.
----------------
Demokratia sellaisena kuin me eurooppalaisen uuden ajan ihmiset sen tunnemme ja tunnistamme on todellakin vain omaan kulttuuriimme ja omaan historialliseen aikaamme kuuluva ilmiö.
Se on syntynyt ihan tiettyjen ajatteluparadigmojen vaikutuksesta ja sillä on omat ihan tietyt ehtonsa ja edellytyksensä. Esimerkiksi se edellyttää luku- ja kirjoitustaitoa -- ne saattavat olla aivan perustavanlaatuisia "edustuksellisuuden" kognitiolle perustuvien ajatushahmon elementtejä. Tarvitaan myös pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä, kykyä muodostaa mielipiteitä, jne. Ja yhteiskunnalta demokratia vaatii sellaista -- mm. sananvapauden takaamaa -- läpinäkyvyyttä että kaikilla kansalaisilla on mahdollista tietää mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse.
Viitaten tähän ihan viimeiseen epädemokratianäytelmäämme, Alppilan tapaukseen -- eivät ihmiset voi tietää mistä siinä on oikeasti kyse. Olemme siinä edelleenkin musta säkki tai ämpäri päässämme.
On hieman traagista kun todellakin niin moni omista "sivistyneistä ja suvaitsevista" poliitikoistamme käyttää henkiset resurssinsa demokratiavaatimusten esittämiseen sellaisille valtioille joista kaikki demokratian kehitysedellytykset vielä ratkaisevasti puuttuvat. Sanoisin, että tällaisetkin äänenpainot voidaan panna oman kansallisen painolastimme piikkiin. Omaksumme niin mielellämme tuon toinen toisiamme ojentavan, mukamas opettavan, mutta tosiasiassa koulukiusaajan roolin -- tämä taipumus kertoo jotain siitä miten yleistä täydellinen ymmärtämättömyys oman "opillisen" ajattelulaatumme harhaisuutta kohtaan on. Emme näe miten sokeita olemme näissä "taikasanojen" nimissä tapahtuvissa kuohkaamisissamme.
-----------------
Yhteisöllisen vallan alkuperäisistä malleista, patriarkaatista ja matriarkaatista, ja niiden freudilaisesta tulkinnasta yhteisötasolla oli puhetta edellisessä blogissa. Jos niitä sovitettaisiin näihin tässä esitettyihin käsitejakoihin, voisi ehkä niputtaa patriarkaatin ja normimoraalin, matriarkaatin ja omantunnonetiikan. -- Näin kai ne lajihistorian pohjalta asettuisivat. Mutta tämä asia ei varmaankaan ole näin yksioikoinen.
Ajatus siitä että vallan muodot olisivat jo primitiivisimmillä asteillaan sukupuolittuneet sopii sinänsä "freudilaisuuteen". En minä ainakaan näe siinä mitään mikä olisi ristiriidassa minkään freudilaisen ajatteluperinteen kestävän ja kantavan sisällön kanssa. -- Esimerkiksi bonoboiden yhteisöelämä saattaa olla kiinnostavaa, mutta mahtaako bonoboilla esiintyä sekä matristisia että patristisia yhteisöjä? -- On kuitenkin ehkä vähän kyseenalaista mitä ihminen voi oppia näiltä lähimmiltäkään sukulaisiltaan.
Onko ihmisen alkuyhteisöissä sellaisia yhteisöominaisuuksia jotka vastaisivat omia mielikuviamme patriarkaatista ja matriarkaatista? -- Entäpä jos nämä käsitteemme jossain symbioottisessa syvyydessä sulavat yhdeksi ja samaksi, siis samalla tavalla kuin nyt "vapaaksi" kuvittelemamme yksiöllinen "tahto" ja laumaa organisoiva sosiaalinen "valta" alkuyhteisössä olivat yksi ja sama asia?
Oman eurooppalaisella uudella ajalla erityistieteiden syntymisen ja kehittymisen, tutkimusalue-, oppisuunta- ja koulukuntajakoa edelleen seuranneen tiedollisen pirstoutumisen, teoreettisten "ismien" ja muun korostetusti "opillisen" ajattelun varassa voidaan "päätellä" kaikenlaista. Harhaan mennään pahasti silloin kun ihmisen primitiivisiä ominaisuuksia kuvataan ja selitetään ikään kuin kaikki omalle "tiedolliselle" kielimaailmallemme ominainen olisi ollut maailmassa ja aikalaistodellisuudessa aina läsnä.
Kulttuurit eivät todellakaan "perustu" mihinkään opilliseen dogmaan, vaan kulttuuri on niin syvälle ajattelun alkuperäisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen varaan perustuva yhteisöilmiö, että kaikki sen piirissä esiintyvä "opillinen" perustelu ja "totuus" muodostaa aina vain jonkinlaista syvien pohjavirtojen "ilmiasua".
Myös tällaisista, wittgensteinilaisittain "elämänmuotoon" liittyvistä kieliajattelun kysymyksistä oli puhetta edellisessä blogissani.
Tämän blogin perusteesiä -- että "monikultturismi" on oman aikamme vaarallisin ajatusharha -- käsiteltiin nimenomaan siinä näkökulmassa että oma "opillinen" ajattelulaatumme tuottaa vaarallisimman ja harhaisimman ajatushahmonsa tässä nimenomaisessa käsitepuitteistuksessa. Kyse on siis tavallaan nimenomaan "opillisuuden" kritiikistä. -- Se on kuitenkin liian vaikea asia sellaisten tajuttavaksi joiden oma ajattelu on vahvasti "opillista" käsitetodellisuutta.
 |
| Maa on avaruudessa kelluva pannukakku |
----------------------------
Freudin tai freudilaisen ajatteluperinteen "tieteellisyys" on tiedon- ja tieteenfilosofisesti ottaen paljon kimurantimpi juttu kuin mitä pelkän vulgaaripositivismin asenteilla saattaisi kuvitella. Freudin kysymyksenasettelut ovat nimittäin aikalailla yhtä syviä kuin tiedonfilosofian perimmäiset ongelmat.
Jos karkeasti hahmotellaan tilanne, empirismin metodit ja positivistinen tieteenfilosofia osoittavat pätevyytensä nimenomaan luonnontieteissä. Sen sijaan ihmistieteissä tutkimustilanne on toinen, ellei peräti periaatteessa aivan erilaatuinen. Ihmistä voi "ymmärtää" vain toinen ihminen, eikä esimerkiksi yli aikakausien tai kulttuurirajojen ongelmitta käyvää ymmärrystä ole. Edelleen ihmistieteissä ollaan siinä suhteessa eri maaperällä, että jo ihmisen ja hänen käyttäytymisensä kuvailemisessa tarvitaan sellaista lähtökohtaista käsitteistöä johon jo sisältyy väistämättä tulkintaa ja selitystä. -- Mutta näistä tietenkin pitäisi kirjoittaa paljon pitempään kuin mihin näissä kommenteissa on mahdollisuuksia.
------------------------------
Kaikki "yleiskäsitteet" ovat eräänlaisia taikasanoja. Ne helposti "noituvat ymmärryksemme" (Wittgenstein).
Ne ovat todellakin mielenkiintoinen ilmiö. Yleistävä käsitteenmuodostus oli kehityshistoriallisesti ehkä ensimmäinen ihmisen "jumaluus" (Feuerbach). Tämä magia on kielelle ominainen toimintavoima, ja koska kieli on sosiaalista muodostetta, magia on läsnä myös siinä inhimillisessä "tiedollisessa" tietoisuudessa jonka yhteinen kieli kulttuurissa luo.
Kerroin edellisen blogini lopussa "itsetunto"-käsitteen syntyhistorian. Se oli todellinen taikasana, ja sanaan sisältyvä magia kannatteli amerikkalaista populaaripsykologista keskustelua joka itse itseään ruokkien kehitti lopulta sanalle aivan uudet ulottuvuudet. Ei tarvitse edes kuvitella, vaan täytyy vain yrittää jotenkin ymmärtää -- vaikka ei voikaan hyväksyä -- sitä tapaa jolla nyt laaditaan akateemisia opinnäytteitä joissa näitä itse itsensä siittäneitä verbaalimaagisia kielielementtejä käytetään tutkimuksissa niin ilmiöiden kuvaamiseen kuin selittämiseen.
-------------------
Minähän kirjoittelen juttuja ajatellakseni itse minua askarruttavia asioita läpi -- nämä ovat todellakin vain jonkinlaisia yksityisiä päiväkirjamerkintöjä, ja vaikka lukija mahdollisesti olisi oikeutettu vaatimaan niiltä pitemmälle menevää muotoilua, itse mieluummin jätän ne ihan siihen muotoon jossa ajatukset ovat synty- ja muotoutumishetkellään päähäni tulleet. Silläkin on nimittäin ansionsa ja arvonsa -- hetki jolloin jokin ajatus muotoutuu ensimmäisen kerran voi sisältää jonkin rakennuspalikan, oivalluksen osan, joka ehkä jatkokäsittelyssä voisi hävitä.
Toki sitä "toistoakin" on. Se mikä on uutta on yleensä pientä suhteessa siihen mikä tarvitaan taustalle -- tämä on jokin yleispätevä ajattelun määräsääntö. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut paljon näistäkin samoista asioista, mutta en ole koskaan esimerkiksi asettanut samaan aitaukseen yhtäältä ihmisen lajityypillistä sosiaalisuutta ja moraalisuutta -- jotka ovat siis yksi ja sama asia meissä -- toisaalta sosiaalisesti sitovia vs. moniarvoisia yhteisöjä, ja vielä kolmanneksi normimoraalia vs. omantunnonetiikkaa -- näitä kaikkia rinnakkain, ikään kuin yhdelle inhimilliselle kehitysakselille, kuvailtaviksi kehitysominaisuuksina.
Muotoilu sitä koskien oli siis itselleni uutta. En tiedä miten paljon siitä sitten kukaan lukijoista saa -- ainakaan kriitikot eivät nyt päässeet otsikkoa pitemmälle. Jos jo otsikko jää ymmärtämättä ja jäsennetään väärin, ei taida paljoa olla toivoa siitä että varsinaisiin asiakysymyksiin edes edettäisiin.
Tätä aihetta käsiteltäessä tavallisin -- se vaarallisin -- ajatusharha on käsitteen "monikulttuurisuus" määritteleminen -- se käsitetään liian yleisesti synonyymina "moniarvoisuudelle". Samaan tulkintaan kuuluu kuvitella "monokulttuurisuus" vastakohdaksi "monikulttuurisuudelle". -- Juuri näihin käsitteisiin liittyvää yleistä merkityssekoilua, vaarallista harhaa, tässä blogissa yritettiin siis kolmelta kantilta käsitellä. Ihan blogin ensimmäisestä lauseesta lähtien. Mutta jos jo otsikkoon kompastuu, ei ole ihme ettei ensimmäistäkään lausetta ole luettu oikein.
"Monokulttuuri" ja "monikulttuuri" eivät ole oikeita vastakohtaisuuksia. Sensijaan "moniarvoisuus" ja "monikulttuurisuus" ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. -- Saattaa olla vaikea viesti omaksua. Niin paljon keskusteluissa ovat väärät vastakohdat jo vakiintuneet. Ajatusvirhe on yleinen -- ja siksikin se on vaarallinen. Suurin osa meistä ei edes vaistoa että näissä käsitteissä olisi mitään perimmäistä hämäryyttä. Toki monet niistä joita "rasisteiksi" leimataan näkevät asian vaistomaisesti oikeammin.
Yksi seikka joka hyvin yleisellä ajatusjäsennysten tasolla vaikeuttaa kaikkien ihmiskuvaamme liittyvien mielikuvavirheiden oikaisua on se, että individualismimme on niin sokeaa. Kuvittelemme todellakin että kaikki -- kaikki mikä ilmenee yhteisöissä -- voidaan palauttaa yksilötasolle. Siis sosiologian perusideakin on siinä meiltä jäänyt käsittämättä. Emme ymmärrä että on olemassa yhteisöilmiöitä -- sellaisia kuin kieli ja ajattelu, esimerkiksi, niin, ja myös se paljonpuhuttu "kulttuuri" -- jotka eivät palaudu yksilötasolle. Ja että nämä kulttuuriset vaikutteet sijoittuvat todella syvälle symbioottisiin alkuyhteyksiin -- ne esimerkiksi välittyvät varhaisessa lapsuudessa jo paljon ennen kuin mikään tietoinen "minä" muodostuu. Kulttuurit eivät rakennu minkään "tiedollisen" varaan, vaan kaikki "tiedollinen" rakentuu kunkin kulttuurin perustuksille. -- Moni kulttuurikuvaus saisi jo sen vaikutuksesta toisen muodon, jos emme maalaisi sielumme silmien eteen aina vain yksilöä kulttuurin tekijänä, näkijänä ja kokijana.
Individualistinen sokeus on vaarallinen ajatusharha. Se on yksi pääsyy sille miksi emme pysty hahmottamaan "moniarvoisuuden" ja "monikulttuurisuuden" todellista vastakohtaisuutta.
Niin sanottu "maahanmuuttokriittisyys" on mielestäni asenne, jossa aivan vaistomaisesti nähdään yhteisöjen ja yksilöiden suhde paremmin -- siis enemmän durkheimilaisen sosiologian alkuasetusten mukaisessa ajatusjäsennyksessä kuin sokean individualismin silmälasien läpi. On todella valitettavaa -- ja kertoo jotain siitä miten vähällä ymmärryksellä yhteiskuntamme "makthavare"-vallankäyttäjätaho on siunattu -- että maahanmuuttokritiikin oikeastaan kaikkein eniten tieteellisesti "oikeassa" oleva osa -- eli yritys hahmottaa maahanmuuttajat nimenomaan kulttuurisia ominaisuuksia omaavina "ryhminä" -- palkitaan julistamalla kaikki tämänsuuntainen puhe potentiaaliseksi "vihapuheeksi" ja jopa kriminalisoimalla se.
Olemme tuossa suhteessa kansakuntana pahasti niin moraalisesti kuin älyllisesti rapautumassa. Jossain kansallisen alitajuntamme homekellareissa on oltava todella pahoja sieluntunkioita, kun meidän täytyy ylläpitää tietoisen arvoajattelumme tasolla niin ilmiselvää järjettömyyttä yllä.
Tyypillisesti koemme oikeaksi periaatteen että "jokaista maahantulijaa on ehdottomasti kohdeltava samojen sääntöjen mukaan". -- Se että tämä lause ei merkitse todellisuudessa mitään -- se on vain hyvin, hyvin, hyvin yksiarvoisen normimoraalin aivan absoluuttiseksi pelkistetty normi -- ei vaivaa meitä. "Samanlainen" yrittää siinä taata "samanarvoisuuden" -- mikä on sellainen tajuntatemppu, jonka jokainen luultavasti tuomitsisi aivan harhaiseksi jos vähänkään jäisi miettimään mitä korskean periaatteen ilmaisevien käsitteiden alle oikeasti jää.
Mutta mehän emme jostain syystä salli itsellemme näiden avainkäsitteiden merkityssisältöjen analyysia ja uudelleenarviointia. Se olisi vastoin kaikkea sitä mitä pidämme hyväksyttävänä -- niinpä on viisainta jättää kansallisen alitajunnan tunkiot käsittelemättä ja siivota tietoisen ajattelun pinta leimakirveitä heiluttelemalla.
------------------------
Monilla meistä on varmaan hyvin eripainotteinen käsitys siitä miten perustavanlaatuinen asia ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus eli moraalisuus on. Voisin kirjoittaa tähän kymmenen kertaa peräkkäin lauseen: "Yhteiskunnan on ensi sijassa täytettävä tietty moraalinen ominaisuus, vasta sitten kaikki muu mahdollistuu.
Meillä tämä perustavanlaatuisen yhteisöominaisuuden vaatimus ei omasta kansallisesta historiastamme johtuen ole toteutunut. Olemme poikkeuksellista, aina keskenämme kahtiajakautuvaa, toinen toisiaan sorsivaa ja kiusaavaa kansaa. Itsenäisyytemme historiassa on ollut vain muutamia vuosikymmeniä jolloin sosiaaliset suhteelliset erot ovat tasoittuneet -- nyt ne taas ovat repeämässä.
Kun kansallinen syvätaso on ongelma, ei pidä nostaa katsetta tapakulttuurin pintatasolle. Sellainen ei ole ongelma. Se mitä tapahtuu syvätasolla on ongelma. Ja näistä hyvin, hyvin, hyvin sementoiduista ja tiukasti varjelluista, miltei käsiterealismiksi kiinteytyneistä "monikultturismi-opeista" ja niissä legitimoiduista käsitesisällöistä päätellen siellä syvätasolla on jokin todella pahasti sairasta.
Edellisten eduskuntavaalien tulos oli hyvä esimerkki. Mitään sellaista ei tässä maassa ole aiemmin tapahtunut. Perussuomalaisten vaalivoitto kertoi mielestäni ennen muuta siitä että yhteiskunnassamme vallitsee tavaton pinnanalainen pahan olon paine. -- Ja miten vaalitulos vaikutti? Heti ensimmäisinä päivinä "sivistynyt ja suvaitseva" kulttuuriväki alkoi kerätä adressia irtisanoutuakseen siitä kaikesta -- ilmeisesti rasismista, maahanmuuttokritiikistä, kulttuurisesta impivaaralaisuudesta, jne -- mitä ikinä he kokivat perussuomalaisten edustavan.
En ole itse poliittinen henkilö. Mutta olen suomalainen. Olen tämän historiallisen kohtalonyhteyden ja tämän kulttuurin tuote.
En katso helpottuneena saati ihastuneena sitä, että hallitusneuvotteluissa maa jaettiin hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen . Ja että niiden jälkeen on yhteiskunnassamme noussut hyvin laajalla rintamalla kurinpalautusliike "rahvasta" vastaan. Siihen on kuulunut rasistijahti ja vihapuhevaino, nettisensuurin kiristysyritykset, pakkoruotsin varmistelu, alkoholipolitiikankin tiukentamisehdotukset, jne. -- Mistä tämä kaikki kertoo? -- Mielestäni vain ja yksinomaan siitä, että meillä on historiasta juontuva kansallinen ongelma joka edelleen odottaa lääkkeitään ja ratkaisuaan.
Mutta sen sijaan että "sivistyneet ja suvaitsevat" ihmiset ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä, he antavat maahanmuuttokriitikoille tapakulttuuriopetusta ja muutenkin isän kädestä.
---------------------
On totta että persoonallisuudessamme on kehityksen pysyviksi jääneinä rakenteina jonkinlaisia "tasoja" -- esimerkiksi voimme hypnoosissa palauttaa ihmisen johonkin hänen aikaisempaan ikävaiheeseensa, ja tuolloin todellakin koko personallisuus taantuu toimimaan tuon suggeroidun ikävaiheen ehdoilla. Kerrotaan jopa, että vain pienillä vauvoilla esiintyvä Babinskin refleksin muoto voitaisiin palauttaa hypnoosilla. -- Myös psykoanalyysi hyödyntää mielen kerroksellisuutta jäljittämällä niissä toistuvia tunnetukoksia tai käyttäytymismuotoja.
Sellaisella mielen kerroksellisuudella on sitten jokin rooli siinä miten ajatuksemme muodostuvat. Kuvasin ajatuksia kuin tähtikuvioina, joissa kirkkaat tähdet todellisuudessa ovat syvyyssuunnassa hyvinkin kaukana toisistaan, mutta tietystä näkökulmasta katsoen ne muodostavat ihan selväpiirteisen ja nimettävissä olevan kuvion. -- Ajatukset eivät siis ole pelkkää "käsitepintaa", emmekä itse asiassa pysty jäljittämään ajatussisältöjä tai kielen merkityksiä määrittelemällä ikään kuin käsitepinnan tasolla käsitteitä toisillaan.
 |
| Iso Karhu ihan omin silmin nähtynä |
Tällaista määrittelyyn perustuvaa pätevöittämistä me nyt eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen "opillisen" ajattelulaatumme vuoksi kunnioitamme, ja jopa akateemiset opinnäytteetkin voivat nykyään olla jokseenkin sataprosenttisesti vain käsitetodellisuudessa tapahtuvaa käsitteiden määrittelyä toisilla käsitteillä. Jonkinlainen kansanomaisempi versio tällaisesta "sivistyksestä" on sitten tämä täälläkin harrastamamme kansalaiskeskustelu, jossa pääasiallisena sisältönä on tosiasiassa tyhjähkö käsitepyörittely.
Ajatuksissa todellista eivät ole käsitepinnalla jäljitettävät merkitykset, vaan ne syvyyssuuntaiset kytkennät joita tavoittavat kielen syvätasolla tapahtuvan hahmon- ja käsitteenmuodostuksen. Ajatuksilla on kytkentöjä hyvin syviin sielumme kerroksiin. Jos wittgensteinilaisittain ilmaistaisiin, juuri tuo omissa silmissämme näkymätön tähtikuvion syvyysperspektiivi sisältää sen varsinaisen "totuuden", varsinaisen "sanottavamme" -- sen jolla meille on oikeasti merkitystä.
Aivan vastaavalla tavalla kuin ajatuksessa on kohtia joissa syväkytkentä tapahtuu, aivan samalla tavalla myös "tapakulttuurin" pinnalla voi olla kohtia joista johtaa kytkentä jonnekin hyvin syvien merkitysten tasolle. Emme voi ajatella niin että "tapakulttuuri" olisi jotenkin kokonaisuudessaan vain pintaa, jokin kiinteä kerros jolla ei juuri sen enempää kokonaisuutena kuin yksityiskohdissaan olisi mitään syvempää kytkentää tai merkitystä.
Ihmiset ovat todellisuudessa tappaneet toisiaan sen perusteella kuinka monella sormella tekevät ristinmerkin, muista uskonnoista nyt puhumattakaan.
Sitten vielä yksi asia. Nuo näkökulmat joista tähtikuvioiden -- ajatusten -- tarkastelu tapahtuu, voivat nekin olla toisensa pois sulkevia. Esimerkiksi tarkastelu sosiologisesta näkökulmasta sulkee pois tarkastelun psykologisesta näkökulmasta. Sosiologia metsästää yhteisöllisiä vakioita, psykologia yksilön kokemusta. -- Esimerkiksi kieli ja ajattelu sekä tuo puheena oleva "kulttuuri" ovat mielestäni yhteisöilmiöitä, ja menemme aina jossain mielessä täydellisesti metsään kun tarkastelemme niitä ikään kuin ne palautuisivat yksilöön ja yksilön kokemukseen.
No, tämä kaikki on tavallaan tuolla ylempänä jo moneen kertaan sanottu. Mutta kai sitä on aika vaikea omaksua, koska itse kunkin oma ajattelu on niin kiinni juuri niissä käsitteissä ja merkityksissä joilla omaa syvää kytkentäämme pidämme järjestyksessä. Tarvitsemme tiettyä mielensisäistä kuria, mutta toisaalta siitä pitäisi päästä myös vapaaksi, jos haluamme oppia jotain uutta eikä vain vahvistaa ja vahvistautua siinä miten jo olemme olemassaolomme yleisempiin yhteyksiin ankkuroineet.
------------------------
Tässä blogitekstissä on korostettu -- jopa kolmesta eri aspektista -- inhimillistä kehitysperspektiiviä. Tällainen perspektiivi on tosiasia, mutta jostain syystä -- mitä ilmeisimmin nimenomaan jonkin täydellisesti harhaisen, jonkin täysin todellisuutta halveksivan ja mitäänymmärtämättömän mussuhumanismin vuoksi -- kehityksen tosiasioista puhuminen koetaan "ihmisarvoa loukkaavana".
Toisiinsa sopeutumattomien kulttuurien kohtaaminen voi olla samanlainen kuvio kuin lasten ja aikuisten kohtaaminen. Lapset eivät voi ymmärtää aikuisten maailmaa, mutta aikuisten pitäisi pystyä ymmärtämään lapsia. Jos kumpikin ryhmä pitää itseään täysivaltaisina ja yrittää elää "monikulttuurisesti" rinnakkain, mistään ei kyllä tule mitään. Vain kulttuurisia hylkimisreaktioita, puolin ja toisin. Vain loukkaantumista, sopeutumattomuutta, kapinoita, itsetuhoa ja tuhoamisraivoa, rikoksia. Nämä kaikki kulttuuriset tuhovaikutukset tapahtuvat "tiedollisen" käsitteenmuodostuksen ja -käytön saavuttamattomissa, vaistonvaraisella syvätasolla. Seurauksena on väistämätön yhteiskuntien romahtaminen.
------------------------
