 |
| Kansallinen kierre, ikuinen paluu, politiikan tie vallan ytimiin |
1.
Suomalaiset ovat historiallisesti alistettua kansaa. Olemme likimain aina olleet toisen luokan ihmisiä, ja roolimme vuosisataisesti alistettuna kansana on jättänyt meihin lähtemättömät jäljet. Altavastaajan asema on kansalliseen sieluumme pysyvästi merkitty, siitä emme ole päässeet emmekä ole ihan kohta pääsemässäkään eroon.
Vapautumisesta ei todella ole aavistustakaan -- se edellyttäisi ihan ensimmäiseksi oman tilan tajuamista ja sairaudentuntoa, ja siihenkin meillä on kaikesta itseämme koskevasta keskustelusta huolimatta vielä pitkä matka.
Historialliset sielunvammat eivät ole vain alemmuutta. Toisaalta ne ovat sitä mistä yhtäältä ylpeilemme "suomalaisuutena". Mitalin toiselta puolelta katsoen sekin on pelkkää psyykenvammaa. Se on historiallisesti alistetun kansan kieroonkasvamista, vääristyneitä ajatusjäsennyksiä ja hirvittäviä itsesuojelu- ja itsekorostusmekanismeja. Tarvitsisimme kansallista psykoanalyysia saadaksemme edes jonkinlaisen otteen siitä mistä on kyse.
2.
Kahden kerroksen yhteiskuntaa on vuosisatojen varrella hallinnut kaksi omaa virallista sivistyskieltään puhunutta valtiaskansaa, ruotsalaiset ja venäläiset, ja heille alamaista on ollut sivistymätön ja sivistämätön alaluokkainen suomalaisrahvas. Tämä asetelma on ruotsinkielen suhteen yhä todellinen ja voimassaoleva, kuten nähdään jatkuvasti paikallaan jauhavassa pakkoruotsikeskustelussa, jossa suomalaisrahvas yhä omaksuu altavastaajan aseman.
Historiassamme suomalaisrahvas on ollut puolikielistä ja puolimielistä, ja vuosisatojen varrella se on oppinut sisäistämään kaksikerroksisen ajatusmallin, kaksinapaisen, kaksi totuutta käsittävän dualistisen maailmanhahmottamisen. Latentti antagonismi, vastakkainasettelu, on meihin sisäänrakennettu. Usein se on niin voimakasta, että suomalainen tuntee vain yleistä vihaa koko maailmaa kohtaan.
Suomalaisen ihmisen parhaiksi hyveiksi muodostuivat selviytymiskeinot, joilla opimme tulemaan toimeen herrakansojemme kanssa. Hyveitä ovat ahkeruus ja lojaalisuus, rehellisyys -- suomalainen on kaikessa kuuliainen mallioppilas, osoittaa herrakansoilleen tarpeellisuutensa olemalla työ-, mies- ja sotakuntoinen. Yhä vieläkin suomalainen akuuttiin kriisiin joutuessaan uskoo, että maailman kaikki vaikeudet voidaan voittaa, kunhan vain ollaan vallan kulloisellekin "vallan ytimelle" tai "huipulle" todella lojaalisia ja tehdään työtä kaksin verroin ahkerammin.
Jopa maailmanlaajan talouskriisin, joka johtuu rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamisesta, suomalainen kansa luulee voittavansa vain tekemällä työtä entistäkin ahkerammin. Jos kaikki uskoisivat suomalaisten tavoin, kaikki joutuisivat järkyttymään, kun kymmenen kertaa ahkeramman työnteon seurauksena maailman sijoitus- ja lainakaupparahastot vain kasvaisivat ja ongelmat satakertaistuisivat.
3.
Kahden kerroksen kaksinapaiset, vahvasti kaikkea kahtiajakavat, kahden totuuden dualistiset mustavalkoiset ajatusmallit elättävät ihmismielessä projektiivisia mekanismeja. Ne altistavat psyyken regressioille, taantumiselle. Niinpä on suomalaisille ominaista nähdä omat virheet ja sielunpimeydet ulkoistamalla ne muihin. Siis muihin ihmisiin ja kansoihin. Osa muukalaisvihaamme nousee tältä pohjalta, mutta se on pientä.
Sen sijaan suurempaa on historiallisesti vaikuttanut, eurooppalaisesti katsoen poikkeavan syvä ja vääristynyt ryssävihamme. Se on tätä samaa projektiivista perua. Se ei siis selity esimerkiksi kauheilla sotakokemuksillamme, vaan on olennaisilta osin paljon vanhempaa ja perustavanlaatuisempaa kansallisidentiteettiä.
Tarvitsemme venäläisiä ettemme näkisi peilistä itseämme. Itse asiassa jo ensimmäinen suomalaisen ominaislaadun määrittelijä Armfelt -- ei siis Arwidsson kuten kouluhistorian kirja kertoo -- suhteutti suomalaisuuden herrakansoihimme: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia".
Venäläiset edustavat meille kaikkea sitä mitä emme halua omassa synkässä ja melankoliseen hartauteen taipuvassa hitaassa sielussamme hyväksyä. Oma tosiasiallinen laiskuutemme nähdään venäläisissä, samoin oma kipeä hoivantarpeemme torjutaan nostamalla kunniaan venäläiselle mentaliteetille vastakohtainen, kovaluonteinen ahkeruus- ja kuriyhteiskunta. Siksi armoton kilpailuyhteiskunta on niin suomalaisten arvokonservatiivien kuin nuorten uusliberaalien suosiossa. Todellisuuden kokeminen kovana on dualistisen sielun keino olla omissa silmissä itselleen uskottava.
Huonoon todellisuudentajuun pohjautuva tarpeeton kovuus on iso osa kansallista sielunsairauttamme.
4.
Suomalaisessa kilpailuyhteiskunnassa on se vika, ettei se perustu mihinkään aitoon ja rehelliseen, vaan edustaa ankaraa ja tuomaroivaa yliminää, jonka kurituksen kohteeksi joutuu paitsi oma oikea minä myös kaikki lähimmät ihmiset. Puhumattakaan sitten palkollisista ja muista alaisista. Suomalainen yritysmaailma on huonon johtamisen paratiisi -- tai, siis, anteeksi, siis helvetti, dualistisesti.
Ryhdikkään suomalaisen sisäisen sankariminän itsekuri riittää kurittamaan myös kaikkia muita. Yritämme pidentää työuria ja siirtää eläköitymisikää ylöspäin, mutta koska motiivit ovat sitä mitä ovat ja koska ne vain vahvistavat keskinäisen kilpailun kuluttavuutta, seuraukset tulevat olemaan katastrofaaliset. Ne eivät tule olemaan kunniaksi yritysjohtajien sorvaamalle maabrändille.
Voisi olla suomalaiselle yhteiskunnalle tervehdyttävää, jos osaisimme suorittaa mielellemme ja psyykendynamiikallemme välttämättömän kahtiajaon niin, että purkaisimme kaikki kovat kilpailuviettimme urheiluissa ja muissa itsetarkoituksellisissa lapsellisissa efektileikeissä. Olemmehan saavuttaneet kansainvälistä menestystäkin niissä, erityisesti riskin sisältävissä urheilulajeissa ja aggressiivisessa hevirokkimusiikissa. Urheilupingotuksen vastapainoksi alkaisimme aidon löysäilyn työelämässä. Se nostaisi useimpien elämisen tasoa, enkä ole varma, että se laskisi käytännössä yhdenkään elintasoa.
 |
| Pieni kansa, kohtuuttoman suuret ongelmat |
5.
Olemme kuuliaisia mallioppilaita, jotka menestyvät joissakin kansainvälisissä kouluopetuksen tuloksia mittaavissa tutkimuksissa, mutta samaan aikaan koululapset viihtyvät kouluissamme tavattoman huonosti. Jos tätä merkillistä kahtiajakautumaa ajatellaan alistetun kansan psyykenkuvioiden kannalta, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Juuri noin asiat tietysti meillä ovat. Muuten ne eivät voisikaan olla.
Alistetun kansan kansansairaus, masennus, ilmenee jo suomenkielisillä kouluikäisillä lapsilla. Samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevilla ruotsinkielisillä lapsilla masennusta ei niinkään esiinny. He säästyvät siltä, he ovat historian lempilapsia.
Olemme väkivaltaisia, mutta emme myönnä sitä. Kuinka voisi muuten olla? Erityisesti perheväkivalta keskuudessamme on tabu. Siitä emme tietenkään osaa puhua muuten kuin itsekunkin mustavalkoisia asenteita vahvistaen. Humalahakuinen juominen vapauttaa paineista ja saa tekemään älyttömyyksiä, joista ei sitten osata puhua muuta kuin humalassa. Selvänä nokimme toisiamme selvemmin. Kiusaamistilastoissa olemme eurooppalaisittain kärkimaita, niin koulu- kuin työpaikkakiusaamisessa. Kiusaaminen keskittyy erityisesti yksiarvoperinnettä varjeleviin yhtenäiskulttuuri-instituutioihin -- kuinka muuten voisikaan olla?
Ja onko mitään ihmeellistä siinä, että koulujen johtajat ja opettajat ovat vuosikymmeniä tyytyneet toistamaan, miten "meidän koulussa ei esiinny kiusaamista" tai "onneksi nykyisin kiusaamiselle osataan myös tehdä jotain". Eikä tilanne ole muuttunut miksikään, pahentunut vain.
6.
Julkisen elämän ja yksityisyyden välinen kuilu on muuan asia, jota kahden totuuden varaan rakennetussa yhteiskunnassa ei hallita. Meillä kunnon kansalainen on julkisesti olento, jollaista yksityisesti ei voi olla olemassakaan. Olemme todellisia pintakiiltokuvaihmisiä, jaamme julkiskuvamme menestyjiin ja luusereihin. Suomalaisen elämä ei ole elämistä vaan menestymistä varten.
Ja yksityisesti olemme sitten usein niin hukassa kuin ihminen vain olla voi. Tarvitaan aivan erityiset tiedonvälitysformaatit jotta yksityinen typeryys, yksityinen onnettomuus, yksityinen kipeys voisivat astua säädellysti julkisuuteen. Mikään ei sitten olekaan kansaa enemmän houkuttelevaa kuin yksityisyyden tirkisteleminen jostain julkiluukusta.
Elävin lehdistö Suomessa on naisten- ja aikakausilehdistö. Se korvaa myös kulttuurilehdistön. Kulttuurista riittää suomalaisille julkkiskulttuuri, ja kaikki klassisenkin taiteen muodot saavat siunauksensa sillä että niiden harjoittajia esitellään viihdelehdissä. Kirjallisuuskeskustelu on keskustelua kirjailijoista, teatteri- ja elokuvakeskustelu keskustelua näyttelijöistä. Musiikki on luonnostaankin idoleiden esittelyä. Sitten ihmettelemme että onpas se kansainvälinen menestys kiven takana.
7.
Suomalaisten suhtautuminen yleensä politiikkaan ja erityisesti julkisvallan ainoaan todelliseen tehtävään, sosiaaliturvaan ja sosiaaliseen tasaukseen, on oudon kahtiajakoista. Yhtäältä kaikissa, toistan tämän: kaikissa mielipidekartoituksissa ilmoitetaan sosiaaliturva-asiat politiikan ykkösarvoksi. Toisaalta sosiaaliturvan parantamista ei ole käytännössä juuri tapahtunut. Ja leikkauslistat vaanivat aina. Voisiko muuten ollakaan?
Ei tarvitse olla ruudinkeksijä käsittääkseen, että sosiaalista tasaamista koskevassa ajattelussamme vaikuttavat jotkut hallitsemattomat alitajuiset kaksijakoiset tekijät. Vallassaolevat poliitikot sanovat aivan liian usein: nämä asiat ovat kovin monimutkaisia, eivät ne ratkea millään populistisilla puheilla. Se mikä jää sanomatta on, etteivät ne myöskään ole ratkenneet omaksumalla herrakansan asenne.
Poliittinen vastuu merkitsee meillä sitä että ollaan mahdollisimman kovia. "On uskallettava tehdä myös epämieluisia päätöksiä." Traagista on, että siinä ei todellisuudessa ole kysymys muusta kuin samanlaisesta kaksoisarvosta kuin suomalaisissa hyveissä yleensä. Politiikassa on helpointa tehdä välttämättömyydestä hyve. Ollaan kovia ja rohkeita, kun muuhun ei pystyttäisikään.
Ei ole sattumaa että politiikan arvostus meillä on alamaissa. Ei ole sattumaa, että puolueparlamentarismi on meillä korvannut aidon demokratian. Käytännössä meillä maan asioista päättävät muutamat puoluejohtajat, joilla on enemmän yhteyksiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle talouselämään kuin edes omien puolueidensa jäseniin. Ei ole sattumaa, että vaalirahoitus on ollut meillä tabu, joka vain sattumalta aukesi kansan hämmästeltäväksi.
Kuinka historiallisesti alistettu kansa olisi voinut omaksua muunlaisen hallitsemisen kulttuurin kuin taloudellispoliittisen eliitin sisäpiirivallan, johon suuren kansan on alistuttava? Kuinka poliittisen puheen sisältö voisi olla muuta kuin eliitin tyly ilmoitus siitä että "asiat ovat monimutkaisia"? Ja kuinka alamaiset muuten tähän voisivat reagoida kuin panemalla toivonsa "populistisiin" julistuksiin?
8.
Voisimme pysähtyä ajattelemaan kansallisen psykoanalyysin kannalta myös itsenäisyytemme ensimmäistä tragediaa. Mitä suomalaisuutemme vaikutusta sisällissota oikeastaan oli?
Se oli yksinkertaisesti sitä, että jo vuosisataisesti kansallisen sielumme pohjalla vallinneet kahtiajakamisen mallit -- jako ulkoiseen herrakansaan ja alistettuun omaan kansaan -- kääntyivät pois historiasta, ja samat vahvat projektiot siirtyivät sisäänpäin, toinen toisiimme. Historiallinen tuhovoima muuttui itsetuhoksi.
Sisällissota oli pohjimmilta olemukseltaan alistetun kansan tragedia, ja vastaavanlaisia tragedioita nykypäivänä esiintyy kaikkialla ns. kehittyvässä maailmassa, jossa luonnonvaroja riistäneet herrakansat ovat ensin istuttaneet katkeruuden hajottavat siemenet alkuperäisväestöön, ja hyödynnettyään maan loppuun jättäneet sen sisällissotien kouriin. Sieltä tullaan nyt pakolaisina meillekin. Suomeen, joka ei vielä ole edes selvinnyt oman kansallisen kahtiajakautumisensa ongelmista.
Sisällissota oli todella paha kansallinen trauma, joka lukitsi sielut aikalailla lopullisesti. Vaikka toinen maailmansota oli Suomelle siinä mielessä eräänlainen onnenkantamoinen, että häviömme seurauksena syntyivät ensimmäisen kerran edellytykset demokratialle, jossa kaikki mielipidesuunnat saivat luvan toimia, mitään sisäistä kypsyyttä demokratiaan ei ollut.
 |
| Maa tarvitsi Kekkosen |
Niinpä Urho Kekkosen vahvassa johtajuudessa elimme vielä neljännesvuosisadan eräänlaista kypsyttelevää "totalitaristisen demokratian" (Talmon) aikaa, ennenkuin 60-luvun loppupuolella alkoi yleismaailmallisen nuoriso- ja arvovallankumouksen seurauksena suomalainenkin militaari-isänmaallinen yksiarvoinen yhtenäiskulttuuri pikkuhiljaa murentua. Moniarvoistumiskehityksen moottorina Kekkonen toimi aktiivisesti tukien mm. kirjailijoita Linnaa ja Salamaa, sekä masinoimalla kansalaiskeskustelua ns. reporadion avulla.
Kekkonen selvitti ja selätti itse omat sisällissodan tapahtumista aiheutuneet traumansa. Hän ilmoitti elämänsä tärkeimmäksi päämääräksi kahtiajakautuneen Suomen kansan yhtenäistämisen. Se tehtävä jäi kesken. Kekkosen halveksimisessa suomalaiset tekevät arvaamattoman virheen. Kekkonen leimataan venäläisten puolelle, ja sen projektion vahvistaminen vie meidät jälleen kauemmaksi kansallisten traumojemme analyysista.
9.
Moniarvoinen demokratia on mahdollista vain maassa, jossa henkisesti ollaan aidosti kypsiä ja kehittyneitä, eikä kaksijakoisille mustavalkoisille asenteille enää ole tilausta. Tätä päämäärää kohti emme valitettavasti enää etene. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että historian kelkat ovat kääntäneet suuntaansa. Kansallisen historian kannalta suuri käänne tapahtui kun Kekkosen jälkeen presidentiksi nousi rahatalouteen hurahtanut Koivisto, joka masinoi maassa käyntiin rahataloudellisen ekspansion.
Se päättyi yhdessä vuosikymmenessä kasinotalouden kuumeisten kuplien puhkeamiseen ja jäätävään talousromahdukseen. Emme tiedä mihin kaikkeen taloudellispoliittinen eliitti syyllistyi jälkiään peitellessään. Kansan käteen on jäänyt vain tosiasia, että siitä lähtien niin taloudellinen kuin sosiaalinen ja myös erilainen henkinenkin eriarvoistumiskehitys on taas lähtenyt käyntiin, ja vanhat haavat aukeavat.
Siitä 90-luvun lamasta ei koskaan selvitty. Sillä vain vakiinnutettiin mekanismi jossa talouden numerot ja ihmisten elämä asettuvat vastakkain. Ja sulkevat lopulta, yhä uusien rahatalouden romahdusten ja niiden yhä uusien hoito- eli supistustoimien kautta, toinen toisensa pois. Talous toipuu ja paranee vasta silloin kun kaikki ihmiset kuolevat sen tieltä pois.
Koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin sijalle olemme saaneet uuden yhtä taantuneen ja tunnustuksellisen arvopohjan: taloususkonnon. Kasvoton kaikkivoipa raha luo maailmaan taloustotalitaristisen koneiston, jonka rattaiksi kaikki ihmiset nyt joutuvat. Poliitikot ovat muuttuneet talouden juoksu- ja rasvapojiksi, eivätkä he enää pysty mieltämään yleistä kansallista etua. Kansainväliset taloustoimijat, niin suuryritykset kuin pakkomyyntiään harjoittavat lainakauppiaat, ajavat nyt kansallisten rajojen yli mennen tullen.
On aika alkaa sanoa jäähyväiset itsenäiselle Suomelle.
10.
Historiassa edistys on yleensä sanomattoman vaikeaa ja hidasta, taantuminen tapahtuu nopeasti. Taantumasta ei välttämättä nousta enää koskaan. Ihmisten tyytymättömyys asioita huonosti hoitaneisiin poliittisiin päättäjiinsä on oikeutettua, ja juuri yhteiskunnan pinnanalainen tyytymättömyys tuli ilmi viime eduskuntavaaleissa jytkäyttäen Perussuomalaisille historiallisen vaalivoiton.
Jos tuota puolen miljoonan suomalaisen ilmoittamaa tyytymättömyyttä vertaa nyt niihin ylen itsetyytyväisiin raportteihin joita tälläkin palstalla on Perussuomalaisten puoluekokoukseen osallistuneiden toimesta annettu -- tänne kuuluu ylensyöneiden puoluejäsenten tyytyväisiä röyhtäilyjä höyryävien notkuvien ruokapöytien ääreltä -- alkaa villisika-aterioihin ja muuhun mässäilyyn vähänkin varauksellisesti suhtautuvaa kansalaista oksettaa. Todellakin -- mitä tekee mielipidemittauksissa yhä menestyvä puolue kokouksessaan? On itseensä ja menestykseensä tyytyväinen.
Miten yhteiskuntakritiikki nyt loistaa poissaolollaan? Miten nämä ihmiset kehuvat vain toisiaan ja kaikkinaista kelvollisuuttaan? Kokouksesta ei tullut tiedotusvälineiden läpi ainoatakaan vahvaa vaatimusta yhteiskunnallisista muutoksista. Vain yhtä juhlaa. EU- ja eurokriittisyydessä otettiin suorastaan takapakkia. Maahanmuuttokriitikot oli ilmeisesti vaiennettu totaalisesti, anteeksi totalitaristisesti. Nyt ollaan niin niin niin salonkikelpoisia että.
Valtataistelussa on pärjätty ja muututtu munaskuita myöten valtataistelijoiksi. Strategia on ainut mitä jäljelle jää. Kun vallan ytimiin päästään, kansalaiset näkevät valaistun juhlatalon ikkunoista samat siat ja isännät, ei niitä voi enää erottaa toisistaan. Orwell hymähtää.
Voimme nykytilanteessa ehkä jo sanoa, että historiallisesti pahasti alistettu kansa ei sitten koskaan selvinnyt traumoistaan ja rasitteistaan, ei sotiensa seurauksista, ei koskaan vapautunut täysin yhtenäiskulttuurisista koti-uskonto-isänmaa -rasitteistaan, vaan kesken jo jonkinlaiseen vauhtiin päässeen tasa-arvoistumisprosessin se sortui uudestaan taloususkonnon ja globalisaation pakottamaan eriarvoistumiskehitykseen.
Umpikuja on edessä. Myös maailma ympärillä pettää, eikä ole enää tukena kansalliselle kasvulle. Juhliin ei olisi mitään aihetta. Mutta herrat juhlivat aina, kansa alistuu.
 |
| Valtapolitiikan ikuinen paluu |
--------------------------
Lisäyksiä:
Mainittakoon lopuksi vielä erikseen, että en minä henkilökohtaisesti enää edes jaksa olla niin pettynyt Perussuomalaisten puoluekokoukseen kuin mitä tämän jutun loppu antaa ymmärtää. -- En minä heiltä oikein ole odottanut enää mitään pitkään aikaan. Heillä oli roolinsa, jota seurasin tietyllä mielenkiinnolla, ja se aika taisi siis mennä. On yleisesti ottaen vain aina niin tyypillistä ja ikään kuin väistämätöntä, että kaikista aluksi aidoista kapinaliikkeistä sukeutuu miltei salamannopeasti salonkikelpoisia valtapoliitikkoja, vaikka niin moni kansalainen on kovasti toivonut vaihtoehtoa nykymenolle. Orwell oli oikeassa, eikä sitä kannata juhlia.
--------------
Suomalaisen kansanpsyyken kahtiajakoisuus merkitsee nimenomaan jakoa "viralliseen", julkisesti hyväksyttyyn, hyvätapaiseen käytökseen, "asiallisiin" sovinnaisiin puheisiin ja varovaisiin varauksellisiin ajatuksiin -- se on kuin marionettien joukko esittämässä uusintaa iltasadusta jonka juonen ja lopputuloksen jokainen varmasti tietää.
Meille "asiallisuus" on todellakin arvovaltaa nauttiva asenne, ei siis mitään asiahallintaa.
Ja vastaavasti "viha" on jotakin jonka suhteen sietokykymme on aivan olematon. Mikä tahansa asia voidaan meillä kriminalisoida sillä perusteella että se koetaan "vihan lietsontana". Ei suinkaan ole sattumaa että nuo "vihapuhelait" ovat suomalaisille eliittivallankäyttäjille oikea lempilapsi -- siellä missä voi vainuta vihan aromit, siellä on varmasti tekeillä jotain jota suomalaisen makthavare-vallankäyttäjän pitää oikeasti pelätä.
Ja siksi "vihapuheista" tulee yhteiskunnassamme vielä todellinen tulehduspesäke. "Viha" osoittaa sen kohdan jossa pinnalta varjeltu tekopyhä järjestys ja kansanpsyyken alitajunnassa kasvava psyykkinen kipu kohtaavat.
Kekkonen sanoi aikoinaan Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa, ettei Suomen pidä kuvitella olevansa tuomari, vaan lääkäri. Tätä samaa voisi viisas vallanhaltija soveltaa nyt sisäpolitiikkaan. Mutta arvatkaapa, tuleeko niin tapahtumaan? Ei, makthavare-miehet tulevat tuomaroimaan, ja tarvitsemamme kansallinen psykoanalyysi on sitten yhä kauempana.
--------------------------
Kansallista sairautta ei hoideta näin. Ei yleinen tila siitä kohene jos alamaiset janoavat vain sosiaalista nousua herrasväen -- tietyn yhteiskunnallisen vakion, historiallisen herrakansan antaman mallin -- mukaiseen asemaan. Ja juuri tuollaisesta yläkerran mielenmaiseman tavoittelemisesta Soinin valjastamat perussuomalaiset nyt herrahississään paisuvat kuin sammakot ennen räjähdystä.
Kansallinen psykoanalyysi, josta olen niin paljon saarnannut, tarkoittaisi todellakin psykoanalyysia -- ja se on sitten aika rankka terapiametodi, koska se ihan ensimmäiseksi edellyttää sekä selvää sairaudentuntoa että halua oikeasti muuttua ja parantua. Ihmiselle on kova, elämän kovin paikka kohdata itsensä. Eikä perussuomalaisten nyt omaksuma säätykierto eduskunnan ylväisiin pylväshalleihin anna mitään pohjaa sairaudentunnolle tai itseanalyysille.
Puhuin alkuperäisessä otsikossa toivonkipinöiden hiipumisesta. Minun silmissäni näin näyttäisi kansallisessa perspektiivissä nyt käyvän. Olemme saaneet yhden uuden porukan kravattijengiin. Menestys jatkuu kohta enää niiden alusta alkaen omia harhojaan ja pelkojaan täynnä olevien vihervasemmiston piipertäjien ansiosta jotka vielä jaksavat nähdä Perussuomalaiset jonkinlaisena uhkana ja toistelevat kauhukuvitelmiaan impivaarasta ja sen natseista.
Kuka kertoisi heille että ei tästä porukasta ole enää mitään todellista vaaraa. Eivät nämä edusta mitään todellista vaihtoehtoa, haluavat vain kalifiksi kalifin paikoille. "Minä olen hyvä", kuten Harun el Pullah, vai kuka se nyt oli, sanoi. Tai, juuri kuten juuri pullahtanein, itsetyytyväisin kaikista, Timo Soini, tuntuu sanovan: "Me olemme, ah, niin hyviä!"
-------------------
Moni saattaa panna merkille, miten nuo lisääntyneet itsetyytyväiset me-äänensävyt kuin itsestään saavat rinnalleen toisen sisäpiireihin sulkeutumisen tunnusmerkin -- vihjailevan viittauksen joihinkin omissa asiantuntijaryhmissä kehitteillä oleviin strategioihin, talouskannanottoihin, joista ei ehkä kannata ollenkaan puhua suurelle väelle suurilla areenoilla?
Niin se käy. Kun kaiken menettää, strategia on ainut joka jäljelle jää. Menettäjiä on paljon ja meitä kaikkia käy sääliksi. Toisessa vaakakupissa on sitten tämä ylittämättömästi myhäilevä itsetyytyväisyys. Kalevi Sorsa kaikessa omahyväisyydessään jäisi siinä jo toiseksi.
----------------------
Puhutaan paljon "perussuomalaisesta arvokonservatiivisuudesta ja kaipuusta takaisin yhtenäiseen Suomeen. Tämä asiahan on itsessään hyvin vaikea -- vaikea ymmärtää ja vaikea yhteiskuntapolitiikan tasolla toteuttaa.
Ihmiselämä nimittäin todella tarvitsee tavattoman vankat perusturvalliset lähtökohdat. Yhteiskuntien tulisi ihan ensi edellytyksenä pystyä tarjoamaan rautainen perusturvallisuus jokaiselle syntyvälle lapselle. Mitä vankempi on varhaislapsuuden perusturvallisuus, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä mahdollistaa.
Joten yhteiskunnassa olisi oltava myös hyvin pysyviä ja vakaita elementtejä. Eikä tämä tarkoita vain taloudellista perusturvaa, vaan myös psyykkistä elementtiä, sellaista yhteyttä läheisiin joka voi ongelmitta laajeta myöhemmin koko yhteiskuntaa käsittäväksi. Ihminen voi nimittäin kasvaa ehjästi vain "omiensa" joukossa, ja juuri omasta kasvukulttuurista irti kasvaminen mahdollistaa sitten ymmärryksen "moniarvoisuudesta".
Emme kuitenkaan tiedä tällaisista asioista tarpeeksi, emmekä ilmeisesti edes halua tietää -- sillä niin varhaislapsuuden suurta merkitystä painottava psykoanalyysi kuin ryhmäsidonnaisuuden ongelmia kartoittava joukkopsykologia puuttuvat jokseenkin täysin sivistysvalikoimistamme. Me mieluummin laskemme panoksia ja tuotoksia, kuvittelemme että kunhan ensin kakku saadaan leivottua niin sitten vasta tulee aika sen jakamiseen.
Mutta kakun jakamisen aikaa ei ole koskaan tullut, eikä tule. Sen sijaan yhteiskunnat hajoavat sokean individualismin opeilla -- jollainen tämä taloususkontomme on -- ja lisääntyvä sosiaalinen häiriö on jo pitkään syönyt kaiken tuottavuuden kasvusta saadun hyödyn.
-----------------------------
Perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen sanoo: ""Puoluekokous antoi niin minulle kuin vajaalle parille tuhannelle muulle jälleen voimia ottaa vastaan kaikenlaista vastatuulta. Oikkosenkin elitistisen asenteen jaksoin hymyillen lukea.""
Niin. Kerronpa tässä kansanedustajalle ja muillekin yhden asian. Tossavainen on todistetusti lukenut tämän aivan saman tekstin aikaisemminkin, sillä tämä blogi on loppukappaletta ja muutamaa ajankohtaan sidottua lausetta lukuunottamatta sanasta sanaan suora kopio kirjoituksesta joka on tällä palstalla julkaistu itsenäisyyspäivän aattona vuonna 2010. Siis silloin, kun vaalit olivat vasta tulossa ja kun Perussuomalaiset vielä tavoittelivat kannatusta ja valtaa, eikä jytkystä vielä voinut olla mitään varmuutta. Silloin Tossavainen kommentoi samaa tekstiä sanoen: "Kiitos hyvästä kirjoituksesta."
Kirjoituksen lopussa tuolloin olleet viittaukset silloisiin itsenäisyyspäivän juhliin korvasin tässä päivityksessä koskemaan Perussuomalaiset-puolueen kesäjuhlia. Tällä palstalla nyt olleiden -- edelleen luettavissa olevien -- kokousraporttien mukaan juhlat näyttivät täyttäneen jokseenkin samat tunnusmerkit. Keskusteltiin kuin seurapiiriväki ainakin, syötiin hyvin ja juhlittiin. Tunnelma oli mitä mukavin.
Mikä siis on muuttunut näiden vajaan kolmen vuoden aikana? Tekstini ei ole muuttunut. Mutta sanoisin että perussuomalaiset ovat muuttuneet. En tiedä näkevätkö he itse tämän muutoksen peiliin katsoessanne. Mutta olen varma että monet meistä jotka katselemme teitä täältä alhaalta käsin, näemme miten ovi sulkeutuu välissämme. Ja me olemme jo oppineet, että tämä sulkeutuminen vallan saleihin on jotakin niin tyypillistä.
 |
| Kuinka valta kaadetaan: N-liitto romahti |
----------------------
Mistä tiedän, että on olemassa jokin tietyllä tavalla ajatteleva ja käyttäytyvä ihmisryhmä, joka voidaan määritellä Suomen valtiollisia tai kielellisiä rajoja hyväksi käyttäen?
No, en ajattele "kansaa" valtio-opillisena käsitteenä, enkä edes kovin puhtaasti perinteisessä yhteiskuntatieteessä vakiintuneilla tavoilla.
Näkökulmani on kielifilosofinen ja ajatushistoriallinen. Lähtökohtana on ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus ja se, että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. Yksilöllinen eriytyminen on kulttuurievoluution tuote. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on kuitenkin aina yhteisö.
Inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta sekä yhteisöä sitova liima-aine. Ihmisessä on sekä yhteisöominaisuuksia että yksilöominaisuuksia, eivätkä nämä palaudu toisiinsa. Tämän asian -- palautumattomuuden -- merkitystä on vaikea ymmärtää. Mutta se on ihmisen kuvaamisessa ja selittämisessä ehkä perustavanlaatuisin seikka. Joukkoina ihmiset käyttäytyvät tavoilla joilla yksikään joukon jäsenistä ei yksinään käyttäytyisi.
Yksilöt eivät voi syntyä, kasvaa ja kehittyä tyhjiössä, vaan vain tietyn yhteisön puitteissa. Eri yhteisöt omaavat eriasteisen sosiaalisen sidonnaisuuden, mutta myös siellä missä yksilöllinen eriytyminen voi tapahtua pitkälle, yksilöt yhteisön kriisiytyessä taantuvat tiukemman ryhmäsidonnaisuuden piiriin. "Kansa" on siis eräänlainen "totuus" joka kuullaan yksilöominaisuutensa menettäneen ja joukkopsykoosin valtaan taantuneen ihmisen huulilta.
----------------------
En oikeastaan juuri koskaan puhu ylimalkaan yksilöistä, vaan aina nimenomaan yhteisöilmiöistä. Eiväthän esimerkiksi maahanmuuton ongelmat ole yksilötasolla, vaan ne syntyvät täsmälleen siinä kun jonkin joukon koko ylittää sen kynnyksen jossa ryhmäsidonnaisuus alkaa määrätä yksilöitä.
Esimerkiksi "kansa" tai "eliitti" ovat ajattelussani sosiaalisia vakioita, eivät mitään tietyistä niistä-ja-niistä yksilöistä koostuvia populaatioita. -- Tämä on tietysti vaikea ymmärtää ellei ole omaksunut sosiologian alkeita. Moni ei ole.
Suomessa ihminen voi toimia sanomalehden päätoimittajana, ministerinä tai jopa yhteiskuntatutkijana ymmärtämättä sosiologian perusasetuksia. Ja esimerkiksi juridinen yksilönormatiivinen "ajattelu" estää ymmärtämästä ihmistä yhteisöolentona.
-------------------------
Meillä on harhaisia mielikuvia totalitarismista järjestelmänä jossa yksi hirvittävä diktaattori alistaa koko kansan julman hirmuvaltansa alle -- ei niin todellisuudessa tapahdu. Todellisuudessa koko yhteisön psyykkinen taso laskee ja regressiiviset joukkovoimat muuntavat yksilölliset tahdot joukkohypnoosiksi.
Viime vuosisadan hirmuhallitsijoille, Hitlerille ja Stalinille, on ollut vaikea laatia "psyykkistä profiilia". Ikään kuin heillä ei olisi ollut mitään vakaita persoonallisuuden ominaisuuksia. -- Mutta juuri tuosta oman syvän persoonallisuuden puuttumisesta johtuen he olivat käyttökelpoisia, totalitarismin joukkovoimien tarvitsemia henkilöitymiä. Itse itseään toteuttava automotiivinen valta tarvitsee todellakin Johtajan johon mielikuvat vallasta voidaan suunnata.
Ja kun sanon näin esimerkiksi saksalaisista ja Hitleristä, teen siltä osin saksalaiskansallista psykoanalyysia. Toki sitä on tehnyt moni minua paljon ammattilaisempi analyytikko. -- Mutta jotain ihan vastaavanlaista analyysia me suomalaiset tarvitsisimme omien kansallisten ominaislaatujemme selvittämiseksi.
Me todellakin olemme monilla erilaisilla tilastoilla mitaten eurooppalaisittain ottaen varsin poikkeuksellista kansaa. Emmekä nimenomaan missään "hyvässä mielessä", vaan kansallisten traumojen, itsetuhoisten ja toinen toisiamme tuhoavien ominaisuuksiemme vuoksi. Jaan huoleni tietysti myös niiden kanssa jotka ovat huolissaan nimenomaan yksilöistä, mutta periaatteessa korostan tässä ja aina sitä, että kyseessä ovat yhteisöilmiöt, joille ei löydy selitystä yksilötasolta.
Eli ihan ensin pitäisi kääntää katse historiaan ja miettiä mistä on kansanpsyyken kannalta kyse. Mitä on tapahtunut, mitkä ovat syyt, kun seuraukset ovat tällaisia?
Ja tässä tarvitsisimme kokonaista kansallista psykoanalyysia, tutkimusohjelmaa, joka selvittäisi esimerkiksi suomensuomalaisten alamaisasenteiden nykyisten ilmenemismuotojen yleisyyttä. Kuten olen joissain yhteyksissä maininnut, tutkimuksissa on viitteitä esimerkiksi siitä että vain suomenkieliset koululapset masentuvat -- miksi tätä kielinäkökulmaa ei ole otettu varsinaiseksi tutkimuskohteeksi?
Meillä ei muutenkaan ole tehty terveyskartoituksia lähtien liikkeelle oletetuista eroista kieliryhmien välillä. Kuinka moni muu yhteiskunnan osa-alue on tutkimatta kielierojen kannalta?
------------------------
Kuten ylempänä jo kerroin, tämä kirjoitus ei ole kirkkain kiteytys vuosikausia kirjoittamistasi asioista ja analyyseista, vaan nimenomaan aivan suora poiminta tuolta vuosien takaa. Tämä oli yksi niistä ensimmäisistä pitemmistä kirjoituksista, joita tälle palstalle aikanaan aloin tehdä.
Näin ympäri käydään ja yhteen tullaan. Olen kaiketi kirjoittanut kolmisensataa blogia tänne. Joitakin uusia asioita olen siinä oppinut -- kirjoittaminen on minulle aika "itsekäs" prosessi, kirjoitan ajatellakseni, en vaikuttaakseni tai julistaakseni poliittisia ohjelmia, tms. Silti nämä tekstit monen silmissä näyttävät poliittisilta julistuksilta, ja leimoja on isketty hyvin tasapuolisesti kaikilta tahoilta.
Epäpoliittinen ajattelu on vaikea pala ihmisille jotka odottavat poliittista tunnustuksellisuutta jollekin aatesuunnalle.
No, se ei kuitenkaan ehkä vielä ole se vaikein hyvän ajattelun kynnys ylitettäväksi, Vaikeinta ihmisen on päästä irti kaikista aikalaistason totuuksia julistavista "ismeistä" ja syventää ajatteluaan olemassaolevan tiedollisen opillisen pinnan alle. Koulutietomme luo meille valmiin kielimaailman, käsitetodellisuuden, ja useimpien ihmisten ajatusvoimat ovat aivan liian vähäisiä jotta he koskaan voisivat nostaa päänsä "annetun" käsitekiinteyden yläpuolelle.
Marginaaliajattelu on tavallaan tuomittu jäämään syrjään jo ihan niistä luonnollisista syistä jotka johtuvat kielen ja ajattelun samuudesta -- siitä että kieli on alun alkaen sosiaalisen kiinteyden väline, ja kielen on omattava vahva "perusvarmuus", pohja, jolta vasta sitten kaikki kriittinen ajattelu ja nämä marginaaliin jäävät uuden käsitteenmuodostuksen oraat alkavat kasvaa.
 |
| Poliitikko, ole kiltti, älä siteeraa Wittgensteinia |
-------------------
Heideggerilaisittain "kieli on talo jossa elämme". "Kielen häkistä" puhui Wittgenstein, joka yritti määritellä kielen mahdollisuuksien rajat.
Kielen ja ajattelun -- jotka siis wittgensteinilaisittain ovat yksi ja sama asia -- ongelmat ovat tavattoman vaikeita. Hahmon- ja käsitteenmuodostus tapahtuu psyykemme syvimmissä kerroksissa. Tietoiset ajatuksemme muotoutuvat "käsitteiden" varassa, ja käsitteillä on sitten vaikea päästä "käsitteiden taakse".
Tiedollinen ajattelumme -- myös kaikki erityistieteemme sellaisina kuin ne meille päässämme jäsentyvät -- ovat syntyneet eurooppalaisella uudella ajalla. Niissä vaikuttavat nimenomaan tälle historialliselle ajanjaksolle ominaiset syvät "paradigmaattiset" tekijät.
Niissä tapahtunut oppihistoriallinen kehitys on johtanut tiedonalojen pirstoutumiseen ja erilaisten "ismien" puitteissa tavoiteltavaan totuudellisuuteen. Tässä vallitsevassa "opillisessa" ajattelulaadussa kyky nähdä tiedollisten käsitteiden taakse on jo aika mahdotonta.
Käyttäytymisen kuvailussa ja selittämisessä käytettyjen käsitteiden ongelma ei ole perusbiologiaa, ei ylimalkaan biologiaa, ei psykologiaa, ei sen enempää luonnon- kuin ihmistieteitäkään, ei minkään tieteenalan ongelma, vaan se on tiedonfilosofinen ongelma. Eikä kysymys rajoitu validiteetin ongelmiin. Se on paljon syvempi, lähtökohtaista hahmon- ja käsitteenmuodostusta koskeva ongelma.
--------------------
Pitäisi yleisemmin painottaa sitä historiallista tapaa jolla eurooppalaisen uuden ajan "järki" on kartesiolaisen ajatteluparadigman pohjalta kehittynyt. Rationaalisuutemme "objektivoiva" laatu sopii parhaiten luonnonilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen. Sen sijaan ihmisen ymmärtämiseen se ei oikein riitä. Ajattelun ja käyttäytymisen kuvaaminen ja selittäminen edellyttävät "ymmärtävää" intuitiota, ja ymmärtämisen "kalibrointi" on käsitteellisesti vaikeaa ellei mahdotonta.
Tässä ollaan tekemisissä suunnilleen maailman vaikeimpien asioiden kanssa, ja jos valita pitäisi, lähestytäänkö ylimalkaan tieteenfilosofian kannalta vai suoraan kielifilosofian kannalta -- jos siis kysymyksessä olisi jokin "missio" -- saattaisin tälle seurakunnalle valita jälkimmäisen. En kyllä näe oikein mitään järkeä yrittää ymmärtämättömille selitellä tällaisia kysymyksiä -- yleisen tiedon- ja tieteenfilosofisen tiedon puuttuminen ja muut persoonakohtaisemmat ymmärtämisen eväät ovat yleisesti niin kaikin puolin rajoittuneet.
Pitkä juttu lyhyesti kuuluisi suunnilleen niin, että kaikki kieli palaa reaktioon. Koska ihminen on lajityypillisesti laumaolento, kieli palaa laumareaktioihin. Wittgensteinilaisittain kieli on elimellinen osa elämänmuotoa, ja viimekädessä kaikki ilmaukset saavat merkityksensä kielen käyttötilanteissa. Emme voi oikeastaan koskaan "astua kahta kertaa samaan virtaan", kuten Herakleitoksen ideakuva kertoo. Se kielen käsitteiden ominaisuus, joka yrittää pysäyttää maailman ja ikuistaa kieleen jonkin ylihistoriallisen merkityksen, se muuttaa käsitteet ikään kuin "kiinteämmiksi" -- olen käyttänyt sanaa "käsitekiinteys" -- ja jos kieli kauttaaltaan muuttuisi kiinteäksi, maailma kivettyisi, ja palaisimme keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin.
Mutta eurooppalaisella uudella ajalla dynaamiset draivit ovat pitäneet elämänmuotomme pyörteitä jatkuvassa liikkeessä, eikä käsitteiden kivettymistä kauttaaltaan ole tapahtunut. Vain tietty osa käsitteistä, yleiskäsitteet, ovat sellaisia joissa edelleen koetaan "ikuistettua" merkityssisältöä.
Yleiskäsitteet ovat kielen ongelmallisimpia osia -- esimerkiksi Feuerbachin mukaan ihmisen ensimmäiset jumaluudet olivat yleiskäsitteen muotoisia, ja Wittgenstein totesi miten yleiskäsitteet voivat noitua ymmärryksemme. Yleiskäsitteissä ikään kuin saa täyden ilmennyksensä se kielen ominaisuus jossa merkityssisältö sekä viittaa mahdollisimman laajaan todellisuuspintaan että mahdollistaa erilaisten yksilöllisten kokemusten kalibroitumisen saman käsitteen piiriin.
Koska kieli on alunalkaen yhteisössä yhteisyyttä luova ja ylläpitävä "elämänmuototekijä", kielessä ovat keskeisessä roolissa elementit jotka ikään kuin luovat mahdollisimman laajoja yhteisen merkityksen alueita. Eräs seuraus tästä on -- liittyen tähän tässä blogissa käsiteltyyn kansallista kahtiajakautumistaipumusta ja kaksikielisyyden historiallista vaikutusta koskevaan teemaan -- että mikäli eri kielten pohjalta nouseva mentaliteettiero on tosiasia, se ei kuitenkaan mitenkään suoraan ilmene millään käsitteellisellä tasolla. Käytämme nimittäin samoja käsitteitä vaikka kokemuksemme poikkeaisivat lähtökohtaisesti toisistaan.
Meillä voi täten olla vain erilaisia epäsuoria todisteita siitä että jokin on pahasti vinossa -- tai jopa pahasti sairasta. Tämä tilanne on kuitenkin juuri psykoanalyysissa tavallinen -- on pääteltävä epäsuorien todistusten joukosta jokin yleinen juoni, jonka puitteissa sitten hyvinkin erilaiset ilmenemät saavat tulkintansa eli selityksensä.
Jos historiallisesti kehittyneeseen kartesiolaiseen "järkeemme" palataan, yleiskäsitteillä on roolinsa uudella ajalla vakiintuneessa "positivistisessa" tiedon- ja tieteenfilosofiassa, jossa ensin lähtökohtaisin käsittein yritetään kuvata todellisuutta, sitten järjestetään koeolosuhteet joissa määrättyjä käsitteellisiä seikkoja voidaan testata, ja saadusta vasteesta riippuen sitten rukataan kuvaavia käsitteitä uudelleen ja edelleen. Voimme ymmärtää että mitä vakaampaa taustaa vasten jonkin ilmiön yhtä yksittäistä muuttujaa voidaan tarkastella, sitä "pätevämpää" tietoa asioista saadaan. Positivismi on tuottanut paljon tositietoa nimenomaan luonnontieteissä, joissa objektivointi voi toteutua jossain mielessä "ihanteellisesti".
Voimme myös ymmärtää millaisiin vaikeuksiin positivistinen metodi joutuu, jos vähemmän kiinteää -- liikkuvaa ja elävää -- taustaa tarjoavasta todellisuudesta -- kuten esimerkiksi ihmisen käyttäytymisestä -- on ensin yleistetty jokin käsiteabstraktio, sitten otettu ongelmaksi se kuinka jokin yleiskäsitteellinen -- kiinteytetty, ylihistorialliseksi idealisoitu -- "realisaatio" suhtautuu johonkin toiseen vastaavaan "realisaatioon". -- Tällöin mikään empiristisessä metodissa ja positivismin säännöillä saatu todellisuusvaste ei suinkaan niinkään "pätevöitä" otetta todellisuuteen vaan saattaa päinvastoin kehittää yleiskäsitteenmuodostusta yhä väljemmän merkityssisällön suuntaan.
Ihmistieteet eivät juurikaan hyödy positivismista. Suora eläytyminen ja intuitio -- perigoethelainen "läheltä ja tarkkaan" tapahtuva tarkastelu, "alkuilmiön" jäljittäminen -- ne johtavat ihmistieteissä parempaan todellisuusotteeseen kuin empiristinen metodi ja positivismi. Wittgenstein totesi että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". Luulen, että hän tarkoitti juuri jotain tuossa yllä hahmottelemani kaltaista.
"Tieteellisetkin" totuudet ovat varsin rajallisen "kartesiolaisen" aikalaisrationaalisuutemme rajoittamia. Uudella ajalla on erityisesti luonnontieteissä saavutettu valtavaa edistystä, joka on aikaansaanut historiassa mihinkään aiempaan vertautumattoman maailman muutoksen. Samalla kuitenkin aivan perustavanlaatuiset ihmistä koskevat tosiasiat ovat yhä kunnolla kuvaamatta ja täysin selittämättä. Esimerkiksi niin sanotun "yksilöllisen tahdon" alkuperäinen kollektiivinen luonne -- joka tulee vieläkin esiin esimerkiksi hypnoosi-ilmiössä kun "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle -- on edelleen meille mysteeri.
Näin päädytään joukkopsykologiaan ja niihin sosiologian käsitteisiin, jotka yrittävät kuvata yhteisöilmiöitä -- siis yksilötasolle palautumattomia käyttäytymisen ilmiöitä. Esimerkiksi "sosiaalinen sidonnaisuus" ja "ryhmävahvistautuminen" ovat tällaisia käsitteitä. Niitä ei kuitenkaan juurikaan kuule arkipäivän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se kertoo jotain siitä miten harhassa käyttämämme kieli ja sen yleiset käsitekoneistot ovat. Uudelle ajalle ominainen individualisaatio on kasvanut meissä sokeuden asteelle, ja alamme olla kyvyttömiä enää edes millään intuitiolla tavoittamaan lajimme sosiaalista peruslaatua.
Individualismi on myös uudelle ajalle ominaisten valtavien, mammuttimittaluokan ajatusharhojen taustalla. Se vaikuttaa ajatusalustana taloudellisessa liberalismissa. Numerot ovat aivan erityinen laji yleiskäsitteitä -- ne ovat täysin abstrakteja, täysin ajattomia ja historiattomia. Niillä ei ole minkäänlaista sisällöllistä sidettä -- ja juuri siksi ne luovat aivan erityisen todellisuusilluusion, aivan erityisen eksaktisuuden ja "pätevöitymisen" harhan. Niihin sisältyy kaikkivoipaisuutta, joka palaa tajunnan varhaisimpien ajatushahmojen maagiseen kaikkivoipaisuuteen. Talousajattelu on uudella ajalla jatkuvasti "pätevöitynyt" rahatalousajattelun suuntaan, ja lopulta rahatalous on autonomisoitunut omaksi imaginaariseksi operaatioalueekseen, joka on irronnut reaalitodellisuudesta.
Siinä kehityksessä näyttäytyy hyvin oman kartesiolaisen järkemme tragedia. Se mikä talousajattelussa noituu ymmärryksemme on nimenomaan yleiskäsitteiden alkuperäinen jumalallisuus, se sama pätevöitymispyrkimys, joka yleiskäsitteelliselle ajattelullemme on niin ominaista. Taloutemme on todellakin uskonto, taloususkonto, ja se minkä uskomme siinä olevan ja edustavan korkeinta abstraktiota ja realismia, numeerinen ajattelu -- se on koko uuden ajan rationaalisuuden suurinta harhaa.
 |
| Poliitikko, maa tarvitsee kansallista psykoanalyysia |
---------------------
Psykoanalyysi on "ajatustyökaluistamme" suunnilleen ainoa joka ottaa lähtökohdakseen tosiasian, ettei ihmistä pysty ymmärtämään mikään muu kuin toinen ihminen. Ymmärtämisen ongelmat ovat sitten aikalailla erilaisia kuin (luonnon)tieteellisen tiedon hankinnan ongelmat.
Psykoanalyytikko luo tulkinnan sitä mukaa kun materiaalia kertyy, eikä esimerkiksi aiemmin laadittujen kuvausten tai omaksuttujen käsitysten muuttaminen siis ole systeeminen virhe tai vilppiä vaan kuuluu itse prosessiin. Freud teki sitten vielä pioneerityötä, eli kehitti teoreettista käsitteenmuodostusta, joten teoriakin eli prosessissa.
Freudin pioneerityö sai kuitenkin varsin vahvan perinnön, kokonaisen syvyyspsykologian perinteen. Kehitysajatus, käsitys mielen kerroksellisuudesta ja varhaisimpien vaikutteiden ratkaisevammasta merkityksestä -- ne ovat Freudin ajattelun kestäväksi osoittautunutta kovaa ydintä. Emme myöskään enää kuvittele, etteivätkö ihmiset olisi olennaisesti myös seksuaalisia olentoja.
-----------------------------
Kiinnitän huomiota vielä siihen varsinaiseen syyhyn, jonka vuoksi tämä blogikirjoitus on julkaistu -- tarkoitukseni oli nimenomaan kartoittaa nykyistä reaktiota tällä palstalla verrattuna ajankohtaan, jossa sama teksti täällä julkaistiin 5.12. 2010.
Jokainen joka käy katsomassa blogin silloin herättämää keskustelua -- kaksitoista kommenttia -- ja vertaa niitä tässä nyt käytettyihin 175 kommenttiin voi havaita, että eroa todella on. Vajaan kolmen vuoden takaiset vastineet olivat nykyisiin verrattuina paljon ylimalkaisempia, ulkokohtaisempia, muutaman rivin mittaisia -- ja jokseenkin kauttaaltaan vailla kriittisyyttä. Mielestäni voidaan siis epäröimättä todeta, että keskustelun taso on näiden vuosien kuluessa suunnattomasti noussut.
Ja jos keskustelun taso palstalla on noussut, onko siihen jollain jotain valittamista? -- No, tiukasti ottaen tämä koskee siis vain tätä yhtä blogia ja blogistia, mutta luulen, että tason nousu voidaan todeta yleisempänäkin.
Ajattelumme tarvitsee todellakin niin valoa kuin varjoa -- oivallusten salamaniskut tarvitsevat ympäröivää pimeyttä, ja historiassa uudet totuudet muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen -- ja mielestäni voidaan sanoa että noin ihan yleisesti ottaen näissä keskusteluissa ilmituleva kontroversaalisuus on, tai siis sen pitäisi olla hyvä asia.
Emme edisty toistelemalla auktorisoituja totuuksia, emme myöskään jos emme pysty kyseenalaistamaan oman ajattelumme lähtökohtia kyllin syvältä. Tieto itsessään on vain harmaata tuhkaa, kivettynyttä käsiterealismia, joka toimii oppimestareiden arvovallan pönkkänä, kuten kai kaikkina aikoina käydyissä keskusteluissa yhdeltä osin on asian laita. Vasta se, että mielen dynaamiset ja vitaalit virrat huuhtovat kulloisetkin hiekalle piirretyt ympyrät pois antaa tilaisuuden luoda mieleen uusia kuvauksia asioista.
Kuten tuolla yhdessä kommentissani sanoin, olemme tässä nyt tekemisissä ehkä vaikeimpien asioiden kanssa mitä maailmassa on. Tarkoitan, että kolkuttelemme inhimillisen tiedon perimmäisiä portteja. Se on vaikeaa aluetta koska siellä meillä ei ole apua mistään "tutkimuksesta" tai niistä "varmuuksista" joita koemme auktoriteettien ja auktorisoidun tutkimustiedon meille antavan. Kuitenkin juuri mielen syväkerroksissa, joissa hahmon- ja käsitteenmuodostuksen perusasetukset asetetaan, tapahtuvat ne valinnat, jotka sitten viimekädessä antavat merkitykset kaikelle "objektiiviselle" tiedollemme.
Tällaisia asioista olen näiden vuosien varrella yritellyt pohdiskella ja niistä kirjoitella, ja kirjoitukseni ovat aina palvelleet lähinnä vain omia kulloisiakin ajatteluintressejäni. Siinä suhteessa oli myös merkillinen kokemus elvyttää vanha juttu uudelleen ja seurata sen "suhtautumista" palstan nykyiseen keskusteluilmapiiriin. Tässä on siis ikään kuin tietty sisäinen tekijä nollattu, ja niin jää minulle erityisen hyvä näköala siihen mitä ikään kuin ulkopuolellani tapahtuu.
Voin kertoa että suhteessa siihen mikä on sisäistä olen suunnilleen yhtä tyytymätön kuin ennenkin, mutta suhteessa siihen mitä on ulkopuolellani minulla olisi ensi näkemältä syytä olla ihan sanomattoman onnellinen. Jos meillä on keskuudessamme näin paljon ajattelevia ihmisiä -- mikä hätä meillä silloin on? -- Ja sitten aivan samassa tajuan että se valtava kontroversaalisuus joka keskustelujamme yhä syövän lailla syö ei olekaan tervettä -- vaan se on juuri sitä suomalaisten kansallista kahtiajakautumistaipumusta, jossa asiakysymykset toimivat vain keskinäisen kiusaamisen kulisseina. Ei siis mitään niinsanotusti "rakentavaa", vain samaistumista omaan ryhmävahvistautumista tarjoavaan rintamaan. Se on aina aika karmaiseva havainto.
Suomalainen kansanluonne on ongelmatapaus. Olemme niin monin tavoin niin sairasta kansaa -- vaikka meiltä puuttuu toistaiseksi sairaudentuntoa. En pidä ideaa kansallisesta psykoanalyysista toteuttamiskelvottomana. Sellainen laajamittainen tutkimushanke ehkä olisi kaikista vaikeuksista huolimatta mahdollista tehdä. -- Ja tietysti tavallaan tällaiset keskustelut itsessään todistavat miten tarpeellisen sellainen olisi. -- Siinä onkin ehkä paras näkökulma näihin joskus aika toivottomiltakin tuntuviin ja kaikenlaisia "asiaperusteita" kulisseiksi hakeviin, "kansalaiskeskustelun puheenvuoroiksi" nimittämiimme torjuntareaktioihin.
------------------------
Tässä on vielä ikään kuin jälkipuheeksi sopiva aihe -- tilaisuus käydä läpi empirismin pohjalle rakentuvan positivismin vulgarisoitumista nykyisin niin yleiseksi "tiedeuskonnoksi".
Olennaista olisi ymmärtää, että kaikki empiirinen tutkimus tarvitsee ensin todellisuutta mahdollisimman hyvin kuvaavia käsitteitä -- siis lähtökohtaisia käsitteitä -- joiden varaan kysymyksenasetteluja sitten voidaan rakentaa ja tutkimusta suunnitella lisätiedon saamiseksi. -- Ja jos ajattellaan tilannetta jossa ikään kuin tehtäisiin todellisuudesta aivan "uusia" havaintoja, eikä minkäänlaisia, ennestään olemassaolevia ja valmiina "annettuja" kuvaavia käsitteitä vielä olisi olemassa, ongelmaksi muodostuisivat juuri kaikki tuollaiset Freudin elämäntyölle ja yleensäkin pioneeriajattelulle tyypilliset vaikeudet, aivan ensisijassa siis oikeanlaisen käsitteistön luominen, jne.
Varhaisen lapsuuden kokemukset ovat elimistöllisiä eikä niiden kuvaaminen siinä historiallisesti kehittyneessä käsitemaailmassa jossa aikuiset tietoisesti "ajattelevat" ole ollenkaan ongelmatonta. Siinä upotaan hämärän rajamaille. Kuitenkin varhaislapsuudessa kyseessä ovat todelliset ja todella merkittävät asiat, joilla on koko ihmisen myöhempää elämää määräävä vaikutus.
Kun ajatushistoria sitten korjaa pioneeriajattelijoiden ajatustyötä -- kuten kaikki empiirinen tutkimus periaatteessa positivistisessa hengessä korjaa lähtökohtaisia käsitteitä -- meidän pitäisi välttää käsitteiden kiteytymistä niin ettemme enää näkisi kiinteytyvän käsitepinnan läpi kehityshistorialliseen syvyyssuuntaan. Enkä nyt tässä tarkoita mitään etymologiaa siinä mielessä kuin sanakirjoihin tartumme ja käytämme niitä käsitemäärittelyissämme -- käsitteiden määrittelyssä toisilla käsitteillä -- joka on omalle ajallemme ominaista skolastista käsiterealismia ja johtaa aivan tavattoman todellisuudentajuttomaan "ajatteluun".
Meidän pitäisi säilyttää jatkuva tuntuma tapaan jolla käsitteet historiallisesti kehittyvät niin että varsinkin tiedollisille avainkäsitteille yleisesti ominainen "kehitysominaisuus" olisi kaikissa ajatuksissamme aina läsnä. -- Meidän pitäisi siis olla jatkuvasti siinä herkistyneessä tilassa jossa jossain tietoisuutemme hämärän rajamailla tapahtuu uutta hahmon- ja käsitteenmuodostusta. -- Vain näin saatamme ymmärtää historiaa oikein, ja vain tällainen ajatushistoriallinen ymmärrys voi antaa meille mahdollisuuden ajatella oikein.
Freudin luomaa käsitteistöä on rukkailtu jatkuvasti. Esimerkiksi mitä seksuaalissävytteiseen "libidoon" tulee, sen korvaaminen laajemmilla käsitteillä -- sanotaan vaikkapa "elämänvoimalla" -- voisi osin oikaista noita muuten "banaaleja" mielikuvia lapsista aikuismaisella tavalla seksuaalisina olentoina. -- Mutta on oltava todella varovainen sen suhteen ettei sitten heitetä tietyillä käsitteillä kuvatuista ilmiöistä lapsia pois pesuvesien mukana. Esimerkiksi asiaan liittyvä Freudin esittämä kaksijakoisuus -- Eros ja Thanatos -- mahdollisesti jatkavat tanssiaan vaikka libido ei niiden tanssilattiaa enää voitelisikaan.
Olen joskus aiemminkin viitannut esimerkiksi kysymykseen miten selitetään tosiasia, että raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä? -- Sellaisiin kysymyksiin vain psykoanalyyttisella ajattelulla on antaa vastauksia. Symbioottisessa syvyydessä kaikki on vielä yhteensulanutta, ja jos traumaattinen kokemus pakottaa tietoisuuden sinne, sieltä tullaan takaisin kaikkea muuta kuin valmiina kohtaamaan todellisuus. -- Ja vastaukset palaavat mielen syviin kerroksiin ja siellä vaikuttaviin alkuperäisen rakenteen ja hahmonmuodostuksen sekä roolien dualistisiin vastakohtaisuuksiin.
Myös mielikuvat lapsista aikuismaisesti eroottisina olentoina korjautuvat hiukan jos havainnoimme ilmiön toisinpäin: esimerkiksi tapa jolla aikuiset sukupuoliaktissa aste asteesta palautuvat kehityksellisesti varhaisempien reaktioiden valtaan voi kääntäen kuvata kasvuprosessissa tapahtunutta sukupuolista eriytymistä.
Jos noin yleisesti pitäisi "libidon" kaltaisiin pioneeriajattelun käsitteisiin ottaa kantaa, haluaisin vain painokkaasti korostaa sitä että "käsitteiden täsmentäminen" voi olla sekä "kehitystä" että ""virhe" -- ja virhe tapahtuu jos positivismista sorrutaan vulgaaripositivismiin. On erinomaisen tärkeää olla hävittämättä mielestä sitä yleistä kehitysominaisuutta joka kaikkien avainkäsitteiden historiaan sisältyy. Vain näkemällä kaikki mahdolliset rönsyt käsitteiden ympärillä meillä on edelleenkin mahdollisuus ymmärtää jonkin ajatteluperinteen koko ominaislaatua ja sen vahvuuksia tai heikkouksia.
Meillähän on todellisia vaikeuksia kun yritämme jäljittää niitä ihmismielen varhaisia kehitystapahtumia jotka aiheuttavat "narsismiksi" tai "psykopatiaksi" nimittämiämme psyykenvammoja. Ja jos vaikeuksia on paljon, silloin on mielestäni ennemminkin syytä yrittää säilyttää ajatustyökalujen valikoimassa kaikki mistä vain suinkin voi olla apua kun todellisuudesta halutaan saada ote -- ja juuri tällaiselle käsitteitä historiallisesti hyödyntävälle hallinta-ajattelulle täydellisen vastakohdan muodostaa vulgaaripositivistinen tarve "täsmentää" käsitteet ajattomiksi, numeroiden tapaan ideaalisiksi, esimerkiksi "mitattavuuden vaatimuksen" pohjalta, jne.
"Kiinteiksi" koetut lähtökohtaiset käsitteet ovat käsiterealismia -- ne ovat nimenomaan todellisuudentajuttomia ja edustavat sitä mitä voisimme nimittää "pseudotieteeksi". Esimerkiksi lauseessa "Stalinin tuhoisa toiminta selittyy pikemminkin mielenvikaisuudella ja vainoharhaisuudella kuin homoeroottisuudella" ovat kaikki käsitteet aivan tavattoman "kiinteitä". Epäilemättä ne on mahdollista kokea "selittäviksi" tai "selitysvoimaisiksi", vaikka esimerkiksi "mielenvikaisuus" ei tarkoita mitään täsmällistä ja "vainoharhaisuus" taas voisi olla loistava kuvaileva käsite, joka nimenomaan tarvitsisi oman selityksensä.
Stalinin suhteen selittämisen ongelmiin kuuluu se että yksilöpsykologia on vain omalle alueelleen jäävä osa selitystä, ja ensisijainen osa on yhteisöilmiöitä, joiden selittämisen suhteen on historiassa tapahtunut tiedonalojen jako, joka jättää meidät tiedollisesti tyhjän päälle. Niin monin tavoin ja hyvin -- "läheltä nähdysti" -- kuin psykoanalyyttisella käsitteistöllä hirmuhallitsijan henkilöä voidaankin kuvata ja selittää, yhtä heikoilla sitten olemme niiden yhteisöilmiöiden kuvaamisessa ja selittämisessä jotka liittyvät mm. mainitsemiini kollektiivisiin tahtotoimintoihin ja totalitarismin olemukseen.
Yhteisöä koskevat selitykset tuppaavat, valitettavasti, hakeutumaan vielä yksilöselityksiäkin enemmän erilaisten "todennettavissa" tai "mitattavissa" olevien ilmiöiden piiriin. On tyypillistä että esimerkiksi "taloudellisia olosuhteita" käytetään joukkoilmiöiden selittäjinä -- niiden koetaan edustavan jotain "todellista", vaikka pohjimmiltaan näissä selitysyrityksissä kyseessä saattaa olla vain tosiasiallinen kyvyttömyys kuvata ja selittää joukkoilmiöitä ja tämän kyvyttömyyden kompensoiminen nykyisin käyttökelpoisella talousrationalisaatiolla. Esimerkiksi Juha Siltala sortui mielestäni hieman tällaiseen arvioidessaan Daniel Rancour-Laferrieren kirjaa.
 |
| Valtapoliitikon psykoanalyysi |
----------------
