 |
| Presidentinlinnan remontin vuoksi itsenäisyyspäivän juhlat Tampere-talossa |
1.
Useimmat meistä kuvittelevat että totaalinen yhteiskunnallinen romahdus olisi jokin erityisen dramaattinen tapahtuma, jokin luonnonkatastrofin kaltainen, tulivuortenpurkausten vulkaanista voimaa purkava, maanjäristysten tapainen, raunioita jälkeen jättävä, sotien hävitystä ja hirveyksiä muistuttava, räjähdyksenomainen, kertakaikkinen kuolemaa ja tuhoa kylvävä, siis jokin maailmanloppu. Mistään sen kaltaisesta ei yhteiskunnan hajoamisessa kuitenkaan ole kyse, vaan melkeinpä jostain aivan päinvastaisesta.
Kun yhteiskuntamme katoaa, se vain lakkaa olemasta. Yhteiskunta ei lopultakaan ole muuta kuin joukko ajatuksia -- joukko jatkuvuuden ja luottamuksen tuntoja -- korviemme välissä. Kun nämä ajatukset ja tunnot hajoavat, yhteiskunta lakkaa olemasta. Maa autioituu ympäriltämme -- kansallinen sielunmaisema kasvaa enää henkistä rikkaruohoa.
Kuten T S Eliot toteaa kuuluisassa runossaan, maailma ei lopu paukahtaen vaan kitisten. Sitä kitinää meillä on nyt yltympäriinsä. On niukumista ja naukumista tulonjakokysymyksissä, periaatekärhämää säästöistä ja päästöistä, riitelyä tyhjänpäiväisistä sukupuolikysymyksistä. Henkiset siltarummut kumisevat. Outo korviketodellisuuden onttous kovertaa meitä sisältä käsin tyhjiksi. Maa autioituu -- kohta kuihtuvat viimeisetkin katkerot, ne joista yritimme miltei epätoivoisesti vielä viimeiset elämän pisarat tiristää.
2.
Juuri näin meille on nyt käymässä. Emme ehkä huomaa vielä, että häviämässä on nimenomaan yhteiskunta. Uskomme yhä, että toistaiseksi meillä "menee tosi huonosti" vain asioissa, joissa kaikilla muillakin mailla menee huonosti. Ne ovat noita isoja asioita, jotka nousevat aktuelleina esiin: euron kriisi, velkakriisi, rahatalouden kriisi, talouskriisi. Globaalisti, Eurooppaa koskien, Suomessa, kansantaloudessa, valtiontaloudessa. Ajattelemme, että ne ratkeavat, jos yleensä ratkeavat, jossain päätöksenteon ylätasanteilla, huipputasolla, huippukokouksissa. Sijoitus on vaistomaisesti oikea, paitsi etteivät ne ratkea.
Tai sitten kiinnitämme kaiken huomiomme poliittisen elämämme arkisten valtataistelujen tasolle. Kiivailemme esimerkiksi siitä, onko maan jakautuminen hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen vain jonkinlainen avuttoman kansanosan toivoton protesti. Ettei siinä ole kyse mistään asiallisista asioista -- ettei asiallisia asioita voi hoitaa muulla tavalla kuin millä "vastuullisuutta" tunteva yhteiskunnan osa niitä nyt hoitaa. Protestejahan tulee ja menee, ne hajoavat aina omaan mahdottomuuteensa ja protestoijien keskinäisiin riitoihin.
Niin se varmaan käy nytkin? Siitä varmaan vain on kysymys nytkin?
3.
Mutta entäpä jos ei käykään? Jos tämä nykyinen jakauma onkin oire jostain paljon syvemmällä olevasta, todellisesta yhteiskuntamme lopun alusta? Entäpä jos sanoisin, että itse asiassa Suomi on jo kuollut, tosiasiassa ja peruuttamattomasti?
Ja sanoisin sen vieläpä painottaen sitä, ettei tällä yhteiskuntamme kuolemalla ole mitään tekemistä puoluepoliittisen elämämme tai edes sellaisten sinänsä viimeistä itsenäisyytemme niittiä merkitsevien sinettien kanssa kuin taannoin eduskunnassa tehty päätös EU:n toimivallan laillistamisesta avoimella valtakirjalla yli oman perustuslakimme. Jos sanoisin, että Suomi on kuollut sisältämme jo kauan sitten -- ja että esimerkiksi se, ettei perustuslain muutos jaksanut herättää juuri minkäänlaista mittavampaa kansalaiskeskustelua, kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei kukaan enää oikeastaan välitä.
Että asiat ovat kaikenkaikkiaan ja laajalla rintamalla jo siinä pisteessä, että kyynisyys on realismia. Että kukaan ei enää usko mihinkään, ei mitään mistään -- ei mistään, ei hyvää, eikä edes tarpeeksi pahaa. Että keskustelua käydään enää lapsentasolla: "Onko markkinavoimilla sinun kasvosi?" "Alkaako finanssitalouden kriisi näkyä jo reaalitaloudessa?" "Onko ilmainen moottoritie sosialismia?"
 |
| EU-taivas on sininen ja valkoinen |
4.
Suomi ei kuollut sodissa, eikä menettänyt itsenäisen valtion ominaisuuksiaan YYA-aikana. Päinvastoin. Mutta juuri silloin kun politiikkamme irtautui ja sai vapauden itänaapurin romahtaessa, meidän olisi pitänyt ottaa kansallinen kohtalomme omiin käsiimme. Kukaan ei sitä ottanut, vaan korkein päätösvalta annettiin taloudelle, rahalle, josta piankin kasvoi kasvoton kaikki ehdot saneleva totalitaristinen ajatuskoneisto.
Yhteiskunnan romahtaminen muutamassa vuosikymmenessä on lopulta seuraus siitä että talous syrjäytti politiikan. Talous sai vahvuutensa kansainvälisestä kehityksestä, rahaekspansiosta ja globalisaatiosta, eurooppalaisesta integraatiosta, kun taas politiikkamme sai heikkoutensa siitä että "kansallinen etumme" on kahtiajakautuvassa yhteiskuntatodellisuudessamme aina ollut vain yksien puoluepukareiden lyömä-ase toisia puoluepukareita vastaan.
Ja nyt siis ollaan tilanteessa, jossa kaikkialla järjettömäksi muuttunut talous kohtaa oman kansallisen politiikkamme sen hajoamispisteessä. Maailmantalous -- niin dollarin kuin euronkin talous -- on vain suunnatonta irrationaalista harhaa, jossa mikään ei enää ole kenenkään hallinnassa. Kasvottoman kaikkivoivan rahan totalitarismi on pitkän historiallisen kehityksen tulos, eikä sille tule löytymään mitään tehokasta vastalääkettä minkään nykyisen talousajattelun tai -järjestelyn piiristä.
5.
Tässä älyllisesti sietämättömässä tilanteessa me vain panemme päämme pensaaseen ja jäsennämme asiat kuten ne olemme ennenkin jäsentäneet: että se-ja-se maa -- nyt siis Kreikka -- on "Euroopan sairas mies" -- vaikka tosiasiassa sairas on itse Eurooppa ja sen sairas idea, euroraha.
Tämä on taudin nimi. Kun emme halua tunnistaa ja tunnustaa tartuntalähdettä, tauti tulee väistämättä leviämään kaikkialle -- yksikään yhteiskunta ei tule siltä säästymään. Nyt jos koskaan tarvittaisiin vahvaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka säilyttäisi ihmisten yhteisöt ehjinä ja työkykyisinä. Se olisi nyt kaikkein tärkeintä, vain se olisi tärkeää. Sellaista ei ole oikein missään. Mutta ei varsinkaan meillä.
6.
Suomi on tosiasiassa jo kuollut. Poliitikot toistelevat tyhjiä älyttömiä talousfraaseja, joilla ei ole enää mitään kosketuspintaa mihinkään reaalimaailman tapahtumiseen. Kaikki kuitenkin jollakin lailla tajuavat totuuden -- sen ettei mistään "Euroopan Unionista" ole minkään sen enempää taloudellisen kuin poliittisenkaan totaaliongelman ratkaisijaksi -- että koko tuo byrokraattinen näennäisdemokraattinen koneisto on suuruudenhullu mutta turha ja toimimaton molokki.
 |
| EU-taivas on harmaa |
Sille kaikki ovat voineet siirtää omat vastuunsa, kunnes kukaan ei enää omien korviensa välissä pysty mitään ehjää yhteiskuntavisioita muodostamaan. Siellä on nyt jäljellä vain tyhjää. Juuri siinä tilanteessa nyt ollaan. Hyvien ajatusten lisäksi kaikki alkeellisetkin ajatukset korviemme välissä ovat hävinneet. Vain rikkaruhot enää kasvavat. Kysymys kuuluu: miksi itsepetos jatkuu?
7.
Miksi pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus, eduskunta, korkeat virkamiehet ja niin sanotut asiantuntijat eivät myönnä vallitsevaa tilannetta? Siis sitä, ettei kenelläkään, toistan tämän: ei kenelläkään, ei talousasiantuntijalla, ei poliitikolla, ei sen enempää kansainvälisissä kuin kotimaisissa talouskuvioissa, ole mitään käsitystä siitä miten nykyiset tähtitieteellisissä summissa liikkuvat talousmahdottomuudet voitaisiin voittaa.
Että talous on niin harhainen ajattelun laji, ettei kenelläkään edes teoriassa voi olla imaginaaristen harhojen seurauksena kasvaneiden ja käsiin räjähtävien sijoitus- peli- ja velkasummien hallintaa. Mikä estää tunnustamasta tätä?
Se on tosiasia.
8.
Kun itsepetos jatkuu -- on jatkunut -- tarpeeksi kauan, politiikan luonne muuttuu. Se on sen sairauden nimi, tai sen vakavin oire. Ollaan tyhjän päällä, ja kaikista ratkaisuista tulee yrityksiä säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus.
Koska kyseessä on nimenomaan itsepetos, uskottavuus täytyy säilyttää ensin omissa silmissä ja siltä pohjalta sitten huijata muita. Näin eletään yhteisessä valheessa, josta kaikki ehkä jossain määrin vaistoavat sen valheellisuuden, mutta kukaan ei tohdi sanoa mitään ääneen.
Tekopyhyys päinvastoin oikeutetaan sillä, että aavistetaan kaikkien muidenkin olevan samalla lailla jokseenkin yhtä voimattomia oikeiden ongelmien edessä. Niin käydään poliittista taistelua ajatuskulisseissa, jotka on tarkoitettu enemmän propagandantekoon kuin ajattelemiseen.
Kotimaan politiikassa ei sen enempää hallitus-Suomella kuin perussuomalais-Suomella ole tarjottavanaan mitään todellista konkreettista ohjelmaa sille miten nykyisistä talousvaikeuksista päästäisiin -- saati sitten sille miten paluu takaisin yhteiskuntapolitiikan priorisoimiseen voisi onnistua. Kumpikin osapuoli syyttelee toistaan samasta synnistä: ettei ole "kunnollista ohjelmaa".
9.
Tähän asetelmaan sisältyy tietysti se riski, että jompikumpi osapuoli sortuu "konkretisoimaan" ohjelmallisia toimenpiteitä saavuttaakseen siten puuttuvaa uskottavuutta niin omissa kuin vastapuolen silmissä. Herra varjele tässä tilanteessa meitä poliitikoilta jotka julistavat: "Nyt tarvitaan tekoja, ei puheita!"
Kaikkien kuolemantuomiosta innostuneesti keskustelevien pitäisi siirtyä puhumaan siitä miten politiikassa parhaiten tuomitaan ajattelu kuolemaan. Sen jälkeenhän niitä päitä on yleensä historiassa alkanut putoilla.
10.
Politiikasta itsepetoksen tauti siirtyy yleisesti yhteiskuntaelämään, josta muodostuu puhumattomuuden kulttuurin uusi paljonpuhuva muoto. Se on lojaalisuutta yhteiselle valheelle, se on eliitin kiertoilmauksissa kehittyneiden väistöliikkeiden ja fraasien tunnustuksellista toistelua. Kaikki vaistoavat että kaikki valehtelevat, mutta kukaan ei uskalla myöntää tilannetta. Korviketodellisuus ja tyhjänpäiväiset merkityksettömät mutta mieltäkiihottavat kiistakysymykset valtaavat areenat.
Oma yhteiskuntamme on nyt tosiasiassa aivan samassa tilassa, jossa N-liitto oli ennen sortumistaan. Romahdus pinnan alla on jo tapahtunut. On enää ajan kysymys milloin koko konsensuspuheen pinta romahtaa. Suomi on kuollut. Suomi on kuollut.
--------------------
Lisäyksiä:
Presidentinlinnan saneerausremontin vuoksi tämän vuoden itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin Tampere-talossa, joka on paikallisen Sorsapuiston ja -lammen ylärinteeseen rakennettu ulkoisesti mittava modernin suoralinjaisen arkkitehtuurin, laajojen valkoisten seinäpintojen ja suurten lasiruutujen vallitsema kolossi, sisällä leveitä käytäviä ja hallitiloja sekä suuri konserttisali ylellisine tummine samettipenkkeineen. Illan ohjelmallinen puoli määräsi myös sen miten paljon vieraita tämänvuotisiin juhliin voitiin kutsua. Voin kuvitella että eliittipiireissäkin rannalle jääneet tunsivat katkeruutta kovan kohtalon jättäessä monet rannalle.
Varsinaiset otsikot kertoivat kuitenkin "kiakkovieraista", jotka riistäytyivät järjestetystä mielenosoituskulkueesta ja särkivät muutamia ikkunoita jääkiekkomailoilla, tms. Jonkinasteisesta mellakoinnista uutisoitiin illan televisiolähetyksissä, ja varsinainen julkinen paheksunta oli luettavissa seuraavan päivän pääkirjoituksista lehdissä kautta poliittisen kentän. Mikään tuskin yhdistää eliittiä aidommin kuin se että heitä vastustava alaluokka sortuu edes lieviin väkivaltaisuuksiin.
Mutta kun päiväkohtainen pöyristyminen ei taida kuitenkaan olla koko totuus asiasta. Osoittelun ja tuomitsemisen sijaan kannattaisi miettiä sitäkin mahdollisuutta että tuollaiset pahan olon purkaukset saattavat jatkuvasti yleistyä. Kannattaisi miettiä pitäisikö tällaisia mellakkailmiöitä käsitellä syinä vai seurauksina.
Asioiden kokokuvassa nimittäin on myös niin että lukittujen ovien sisäpuolelle turvaan on myös kokoontunut eräänlainen rosvojoukko. Siellä on yhteiskunnallisesti vastuulliseen asemaan itsensä taistelleita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole kyenneet kantamaan vastuuta siitä että yhteiskunnassa asiat olisivat hyvin. Tai ei edes hyvin. Että ne olisivat edes kohtuullisella kannalla. Tai edes niin että jokin yhdistäisi meitä kaikkia. Että olisi ylipäänsä mahdollista tuntea keskinäistä kohtalonyhteyttä. -- Nyt me elämme keskellä jatkuvasti kasvavia sosiaalieroja, eivätkä nämä erot ole pelkästään taloudellisia vaan hyvinkin asenteellisia.
Niitä ovia pannaan nyt lukkoon vähän joka puolella, ja ne jotka kokevat jäävänsä ulkopuolelle ovat omia kansalaisia -- eivät mitään tänne oikeasti kuulumattomia kuokkavieraita.
Kun edessä näyttää olevan täysin vaihtoehdoton tie jossa pieni osa yhteiskunnan yläkerrosta yhä rikastuu rikastumistaan ja tosiasiallinen köyhyys alkaa langeta suuren keskiluokan osaksi -- kuinka kohta käy näiden suljettujen ovien puolin ja toisin? -- Luulenpa että pian ollaan tilanteessa jossa aika moni kansalainen alkaa miettiä kumman puolen itse valitsisi. Kumman rosvojoukon moraalituntoihin samaistuisi.
------------------------
Esitin jo vuosia sitten, että perussuomalaisten pitäisi miettiä kieltäytymistä näistä linnan juhlista. Luulenpa, että tuollainen valinta voi muutaman vuoden päästä olla edessä. Kukaan ei voi palvella kahta herraa, mammonaa ja ihmistä, ihmisyyttä. Aihetta on toki nostettu esiin puolueen piirissä. Tyypillinen kannanotto on kuitenkin ollut muotoa: "" Miksi Perussuomalaisten pitäisi sulkea itsensä ulos yhteiskunnasta - mitä ja ennen kaikkea ketä se hyödyttäisi? ""
Niin. Olen havainnut tuon saman ajatusjäsennyksen monissa mellakat tuominneissa kommenteissa. "Miksi nyt, kun mukaan on kutsuttu suhteellisesti ottaen ennätysmäärä aivan tavallisia ihmisiä, miksi nyt pitää protestoida?" -- Moni ei tajua, miten tämäkin jäsennys vain vahvistaa ja sementoi kahtiajakavaa ajattelua. Sehän suorastaan lähtee liikkeelle siitä että kahtiajakaminen on tosiasia.
Kyse ei kuitenkaan ole vain näistä juhlista, vaikka nämä juhlat ovatkin niin leimallinen, erityisen paljon julkisuutta saava ilmaus kahtiajakavista asenteista. Kyse on tosiaankin koko yhteiskunnasta. Ja siitä voidaan siis kysyä: kummalle puolelle niitä yhä useammin sulkeutuvia ovia aikoo Perussuomalaiset-puolue tulevaisuudessa asettua?
Yhteiskunnalliset segregaatiot ovat käynnissä. Parempiosaisten pako on kiihtymässä. Ovia lukitaan, muuallakin kuin vain siellä plyysipenkkien salissa, ja kynnykset käyvät korkeammiksi. Valinta tulee kohta jokaisen eteen: sanotko "Yes-Yes" -- niinistöläisittäin "Jep Jep" -- vai selvästi: "Ei!"
Perussuomalaiset ovat jytkyn jälkeen nopeasti muuttuneet salonkikelpoisuutta tavoittelevaksi poliittisen eliitin osaksi -- he eivät siis ole ollenkaan ymmärtäneet minkälaisen varsin laajan politiikanvastaisen kansalaisprotestin edustajiksi heidät on valittu. Perussuomalaiset ovat jopa nostattaneet omassa sisäisessä puhdistuksessaan rasistijahtia -- he ovat menneet mukaan siihen mistä presidentti Halonen heitä kaksi vuotta sitten inhottavasti nokitteli. Jo silloin olisi puolueen pitänyt kieltäytyä lähtemästä mukaan eliitin hovipropagandaan.
Ihmisyyteen kuuluu sortuminen väkivaltaan -- ja sitä pitäisi ihmisen miettiä onko se syy vai seuraus. Onko se toivon vai epätoivon, hallinnan vai hajoamisen merkki. Sitä miettimistä varten ihmisellä on aivot ja äly. Leimaaminen ja tuomitseminen eivät riitä.
 |
| Aita |
-------------------
Vanha opillinen doktriini käskee "menemään mukaan" eli "osallistumaan", jos haluaa vaikuttaa jonkin yhteisön asioihin. Nyt moni vetoaakin juuri tähän: "" Perussuomalaiset rp on yritys vaikuttaa rakenteisiin sisältä päin. Sisältä päin vaikuttaminen onnistuu vain jos olet osa koneistoa. ""
Mutta olemme kansana vähän eri laatua kuin monet muut kansat, joissa sosiaalisia aitoja on vähemmän ja nekin antagonistisissa mittareissa paljon matalampia. Kansallinen kahtiajakautumistaipumuksemme on todellakin vuosisataisen -- miltei vuosituhantisen -- alistamishistorian seurausta, ja se on kansanpsyyken pohjalla niin syvällä ettei sitä syvemmällä sitten ole enää mitään.
Tämän kansallisen kahtiajakautumistaipumuksemme -- alistamis-alamaisasenteiden, dualistisen kaksinapaisen ajattelun, yhä jatkuvan ylimielisen ruotsalaisperäisen hallintokulttuurin -- ilmentymää ovat kaikki arvomme ja myös ne tavat joilla ajattelumme "institutionalisoi" rakenteitaan.
Aika harva meistä tosiaankaan tajuaa, ettei esimerkiksi "tavallisten" ihmisten kutsuminen itsenäisyyspäivän juhliin suinkaan pura mitään antagonistisia ajatusinstituutioita, vaan päinvastoin sementoi niitä. -- Aivan samoin esimerkiksi mikään "syrjäytyneille" omistettu instituutio ei suinkaan poista yhteiskunnasta syrjäytymisen ilmiötä, vaan päin vastoin kertoo vain sen vakiintumisesta.
Sadat tai tuhannet virkanimikkeet siinä hallinnossa joka luo edellytyksiä ja puitteita varsin härskille maahanmuuttobisnekselle -- eivät ne tosiasiassa auta muista "kulttuureista" tulevia sopeutumaan yhteiskuntaamme. Vaan aivan päinvastoin -- ne petaavat muutaman sukupolven päässä odottavaa yhteiskuntarauhan romahdusta.
Puoluepolitiikka on instituutio. Olen osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun noin viidenkymmenen vuoden ajan, ja sinä aikana puolueita on tullut ja mennyt. Niiden johtajat ja avainhenkilöt, niiden nimet ja ohjelmat ovat muuttuneet, eikä oikeastaan mitään siitä mikä puoli vuosisataa sitten oli totta ole enää edes olemassa. Politiikka on kuitenkin instituutio joka jatkaa, jatkaa ja jatkaa, koska se kokee itsensä -- narsistisena mekanismina -- "sisältä käsin".
En itse katso näitä asioita instituutioiden sisältä käsin, vaan nimenomaan tuon kaiken pohjalla vaikuttavan kansallisen psyykenvammamme kannalta. Terapiaa kaivaten. Minusta mikään mahdollinen tietoinen vaikutusyritys ei sellaisenaan ole sitä-eikä-tätä, vaan se saattaa vaikuttaa joko kansallista sairauttamme tervehdyttävästi -- tai sitten aivan päinvastoin.
Se mikä jonkin tietyn teon -- esimerkiksi sen jos Perussuomalaiset kieltäytyisivät osallistumasta linnan juhliin -- vaikutus tulisi olemaan, ei mielestäni selviä missään päämäärärationaalisessa arviossa, eikä se missään nimessä selviä minkäänlaisessa käsitepyörittelyissä, joissa käsitteellisesti määriteltyjä ilmiöitä ja niiden esiintymisyhteyksiä määritellään ja verrataan toisiinsa.
Kyse on viimekädessä intuitiosta -- se on tunne siitä mikä on tervettä ja mikä annetussa tilanteessa voi vaikuttaa. Päämäärärationaalisuus ei näennäisestä pätevyydestään huolimatta ole päättelyn muotona näissä yhteyksissä pätevää.
--------------------------
En minä ainakaan topeliaanista kaitselmusaatetta tai sodissa elpynyttä runebergilaista sankariaatetta enää pramille laittaisi. Mutta mitä taas moderniin maailmaamme, esimerkiksi sähköön kognition uutena työkaluna tulee, muistuttaisin, että uuden ajan kartesiolaista rationaalisuutta edustavat käänteentekevimmät teoriat -- Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin kielifilosofia -- kirjoitettiin kynällä paperille.
Siitä ehkä muistuttaisin, että kaikkia yliherkkiä ja yliälykkäitä nerojaan tämä kansa on kaikkina aikoina kohdellut kaltoin. Ja että kaltoinkohtelu on tullut ja tulee edelleen nimenomaan oppineisuutta ja sivistystä mukamas edustavan yhteiskunnallisen eliitin suunnasta.
Nerot kelpaavat sitten kun heidät on ensin lytätty, käytännössä tapettu, tehty heidän sanomansa taatusti vaarattomaksi, nostettu karsittuna salonkikelpoisiksi, aforismiksi juhlapuhujan suuhun, tai akateemisen auktoriteetin hyödynnettäväksi -- lyömä-aseena jäljestätulevien nerojen mitätöimisessä.
Mikään ei ole yhteiskunnan yläkerran kamreerin tilinpidossa tarpeellisempi kuin kuollut nero -- niissä tilikirjoissa elävät nykyajan kuolleet sielut. Niitä lasketaan plyysituoleissa huokaillen. Narsistisen makeasti oman äänensä tuskaisia vivahteita kuunnellen laulaa Tampere-salissa Vesa-Matti Loiri aikanaan kansallisesta masennuksesta kärsineen Eino Leinon runoihin tehtyjä lauluja.
 |
| Suuri sali |
--------------------
Itsenäisyyspäivän juhlien yhteydessä esiintyneistä mellakoista puhumme niiden signaaliarvoa mitätöiden ja äärimmäistä halveksuntaa osoittaen -- aivan kuin todellakin odottaisimme että mellakoinninkin olisi oltava jollakin salonkikelpoisella tavalla hyvin järjestäytynyttä ja mieluiten ihan puoluepoliittisesti lokeroitavaa, puhdasoppista. Ikään kuin selväjärkisesti ideologista ja organisoitua.
Ikään kuin haluaisimme että yhteiskunnallinen hajoaminenkin olisi samanlainen salonkikelpoinen tapahtuma kuin plyysipenkkien salissa valikoidulle herrasväelle esitetty, parhaita kansallisen hartaudenharjoittamisen perinteitä noudattanut, vakavoitunut ja narsistisen paatoksellisen ohjelma.
"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." -- Pankaa tämä topeliaanisen kaitselmusaatteen kansallisesti sairasmielisellä väräjävällä äänellä esiin loihdittu mielikuva toiseen vaakakuppin, ja toiseen omaa identiteettiään vailla oleva sekalainen sekava mellakkasakki jääkiekkomailoineen ja keskikaljoineen. -- Voiko joku väittää että näistä vaihtoehdoista toinen olisi jotenkin vähemmän sairas ja toinen enemmän terve? -- Jos kansakunnan pohja on aina ollut sairas, kuinka odotamme että yhteiskunnan hajotessa ilmenisi jotain tervettä protestia?
Kun yhteiskunnat hajoavat, protestit eivät ole "järkeviä". Ei niitä edes pidä yrittää selittää minkään päämäärärationalismin puitteissa. Ne ovat olemuksellisesti hajoamisilmiöitä, eivät suinkaan mitään ilmoitettuja opillisia ismejä tai muita järkiperusteita. --
---------------
Kun Lontoossa mellakoitiin, eivät köyhät ihmiset suinkaan särkeneet ikkunoita ja varastaneet leipää. Niinhän heidän olisi pitänyt tehdä, jos kyseessä olisivat olleet "puhtaat" motiivit, tuloerokuilut ja köyhyys. Mutta he varastivat ylellisyystavaroita. -- Aivan vastaavasti suomalaisen mellakan kuvaan kuuluvat jääkiekkomailat ja keskikalja. Ja "organisointi", joka aina on jossain määrin kuvassa mukana, on sekin vain juuri tähän kuvaan kuuluva juttu -- aivan samoin kuin miltei itsetarkoitukselliseksi muuttunut efektintavoittelu, mellakkarituaalit ja kulttiesineiden särkeminen.
On joitakin yhteiskunnallisia perustotuuksia, joita ilmeisesti on "järkiajattelun" varassa vaikea ymmärtää. Yksi päällimmäisistä on se että yhteiskunnan hajoamisessa ei ole kyse absoluuttisista elinehdoista, vaan vain ja nimenomaan suhteellisista eroista. Jostain syystä järkemme harhauttaa meidät kuvittelemaan että äärimmäinen köyhyys toisi mukanaan äärimmäiset yhteiskuntahäiriöt -- mutta juuri niin ei koskaan eikä missään ole. Äärimmäinen köyhyys vain apatisoi ihmiset -- ja siellä missä mellakoidaan, siellä itse asiassa pidetään kiinni toivon viimeisistä rippeistä.
Mitätöinnin mestarit -- ja siinä lajissa kaikki itsensä kunnollisiksi kansalaisiksi mieltävät suomalaiset ovat todellakin mestareita, likimain tuhatvuotisen ruotsalaishallinnon alistamisperinteen itselleen oman nahkansa alle omaksuneita alempiarvoistensa kyykyttäjiä -- saavat nyt sisäistä ryhtiä siitä että mitätöivät epäjärkevän yhteiskunnallisen protestin. Kunnon kansalaisen järki ei riitä tätä mitätöimisen ja alistamisen tarvetta hallitsemaan. Ei ymmärretä edes, että kyse on hajoamisesta, ei politiikasta.
--------------------
Hämmästyttävintä ehkä on, että Perussuomalaiset, jotka saivat oman poliittisen valtansa nimenomaan protestina politiikkaan pettyneiltä ihmisiltä, ovat nyt itse samaistuneet salonkikelpoiseen yhteiskuntaluokkaan ja ovat kilvan mätkimässä poliittisia leimoja mellakoijien otsiin. He suhtautuvat näihin yhteiskuntailmiöihin aivan täsmälleen saman kaavan mukaan, jolla rivinsä koonnut hallitus-Suomi suhtautui heihin itseensä: "Protestejahan tulee ja menee, ne hajoavat aina omaan mahdottomuuteensa ja protestoijien keskinäisiin riitoihin. -- Niin se varmaan käy nytkin."
Niin se varmaan käy nytkin? Siitä varmaan vain on kysymys nytkin? -- Mutta entäpä jos ei käykään?
Jos tämä nykyinen hajoaminen mellakkailmiöineen onkin oire jostain paljon syvemmällä olevasta, todellisesta yhteiskuntamme lopun alusta? Entäpä jos sanoisin, että itse asiassa Suomi on jo kuollut, tosiasiassa ja peruuttamattomasti? -- Ja sanoisin sen vieläpä painottaen sitä, ettei tällä yhteiskuntamme kuolemalla ole mitään tekemistä puoluepoliittisen elämämme kanssa. Että kysymyksessä on rinnakkainen ilmiö protestiäänille, saman kansallisen toivottomuuden ja epätoivon ilmaus.
Että kysymyksessä on nimenomaan yhteiskuntamme todellinen romahdus. Että nämä kaikki ovat vain oireita, ja oireet ovat ihan nimenomaan sellaisia kuin yhteiskunnan pinnanalaisen hajoamisen todelliset oireet ovat. -- Että yhteiskunnan romahtaminen ei ole mikään järjestäytynyt puoluepoliittinen tapahtuma vaan olemuksellisesti nimenomaan jotain aivan muuta. -- Olemuksellisesti nimenomaan pinnanalaisen kaaoksen, epäjärjestyksen, toivottomuuden ja epätoivon ohjelmallisesti järjestäytymätöntä, "järjetöntä" purkautumista.
Sanoisin, että Suomi on kuollut sisältämme jo kauan sitten -- ja että mikään puoluepukareiden ideologinen julistus ei enää jaksa herättää juuri minkäänlaista mittavampaa kansalaiskeskustelua. -- Eikä mennyttä Suomea enää elvytetä laulamalla väräjävä-äänisiä lauluja tai itäblokkilaiseen tyyliin rehabilitoimalla aikanaan kaltoinkohdeltuja kirjailijoita. --
Että tämä kaikki kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei kukaan enää oikeastaan välitä. Että toivo alkaa olla lopussa eikä sitä kamreerin tilinpidolla enää palauteta. Että asiat ovat kaikenkaikkiaan ja laajalla rintamalla jo siinä pisteessä, että kyynisyys on realismia. Että kukaan ei enää usko mihinkään, ei mitään mistään -- ei mistään, ei hyvää, eikä edes tarpeeksi pahaa. Että keskustelua käydään enää lapsentasolla: "Onko siellä nyt kyse äärivasemmiston vai äärioikeiston tempauksesta?"
Ei tapahtunut juuri mitään. Pieni Suomi kuoli. Eikä se huomannut sitä edes itse.
-------------
