1.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa viitataan silloin tällöin filosofeihin, ja muutamilla filosofian historian hahmoilla on omassa ajassamme mielenkiintoinen tehtävänsä toimia milloin minkäkinlaisen poliittisen julistajan propagandan pätevöittäjänä.
Esimerkiksi Wilhelm Occamilaisen (1287 – 1347) popularisoitunut "partaveitsi" on keskusteluissa ahkerassa käytössä -- siitä on käytännössä tehty oikeastaan jo kokonainen totuusteoria, joka väittää että "yksinkertaisin perustelu on paras". Jos joku joutuu puolustelemaan ajatuksiaan kovin monimutkaisilla tavoilla, silloin Occamin partaveitsi heilahtaa ja perustelurönsyt niitetään roskaläjään -- ikään kuin jonkinlainen halki-poikki-pinoon -todistelumetodi todellakin aina toisi todenmukaisemman tuloksen kuin laajat pohdiskelut.
Occamin aikaan Euroopan parhaat älyt vielä päättelivät asioita täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mikä on omalle uuden ajan psyykendynamiikallemme tyypillistä. On ehkä väärin sanoa että "päättelivät", koska tälle termille meillä on vain oman ajattelumme mukainen mielikuva. --
Hyvin yksinkertaistaen: Occamin ajan deduktiivisessa todistelussa palautetaan ongelmia olemassa olevaan raamatuntulkinnalliseen yhteyteen. Tässä "päättelyssä" ei esiinny mitään esim. Baconin (1561 – 1626) kehittämän induktiivisen päättelyn ja empiirisen metodin ominaisuuksia. Vaikka Occamia esim. voluntarisminsa vuoksi voidaankin pitää uuden ajan ennakoijana, "partaveitsen" tulkitseminen oman rationaalisuutemme puitteissa on vain harhainen falski tehoefekti.
2.
Samanlainen anakronismivirhe tapahtuu myös niin suositun "Humen giljotiinin" kohdalla, eikä vain siinä mielessä ettei giljotiinia Humen elinaikaan (1711 - 1776) edes vielä ollut keksitty. -- No ei tuo nyt vielä mitään, itse asiassa myös nimitys "Occamin partaveitsi" keksittiin vasta Humen kuoleman jälkeen.
Karkeasti ottaen "Humen giljotiiniksi" nimitetty ajatusoperaatio tarkoittaa sitä että arvot ja faktat ovat eri kategorioita, eikä siitä, miten asiat ovat, voi johtaa sitä, miten niiden tulisi olla. --
Tämä sama irti leikkaaminen tapahtuu myös Humen kausaliteettiajattelussa niin ettemme voi koskaan päätellä siitä miten asiat tähän asti ovat tapahtuneet sitä että ne aina tulevat tapahtumaan samalla tavalla. Omana aikanaan Leibniz, joka sielutti todellisuuden dynaamisilla voimilla, ja Hume, joka kielsi kausaliteetin periaatteena, kartoittivat tavallaan samaa ongelmaa kahdelta täysin päinvastaiselta suunnalta, ja arvojen ja tosiasioiden irtileikkaaminen toisistaan oli yksi Humen ajattelun erityinen uloke.
Ei oikein ole omalle ajallemme kunniaksi, että filosofian historiasta on jäänyt käsiimme muutama iskulauseen omainen "nyrkkisääntö", joita sitten jos jonkinlaiset "ajattelijat" viljelevät ikään kuin ikuisina totuuksina. Ennen muuta tällainen väärinymmärtämiseen ja pelkistämiseen perustuva iskulausefilosofia tekee vääryyttä itse filosofian luonteelle.
Kunkin ajan filosofia on jonkinlainen kokonaisvaltaisen aikalaisajattelun peilipinta, josta ajan yleisiä rationaalisuusehtoja -- tai laajemmin ottaen aikakausille ominaisia ajattelulaatuja -- voidaan tarkastella. Jos ja kun iskulausefilosofointi irrottaa jonkin "opinkappaleen" juuriltaan ja käsittää sen jonkinlaisena ylihistoriallisena "totuutena", silloin oikeastaan kaikkien hälytyskellojen tulisi soida.
Kuitenkin skolastinen koulukirjafilosofiamme nimenomaan latistaa kaikki aikakaudet samaan tasoon ja poimii iskulauseiden tapaisia "totuuksia" filosofian historiallisen matkan varrelta. Aivan kuin samalla sanalla tai nimellä kutsutut asiat todellakin olisivat olleet eri aikoina samoja. Filosofian historia nähdään ikään kuin erilaisten ajastaan irrotettujen ja abstraktioina ajattomaan tyhjiöön sijoitettujen näkemysten ja argumenttien keskinäisenä taisteluna, jossa vahvin argumentti mukamas on aina voittanut ja antanut suuntaa kehitykselle. --
Mikään ei voisi olla harhaisempi kuva ajattelun historiasta, ajatushistoriasta. Emme ole menneiden kausien suoria sukulaisia, sillä ajattelu on eri aikoina ollut niin erilaista että olisi oikeampaa sanoa sen olleen erilaatuista. Me emme suinkaan nyt elä missään antiikin Kreikasta alkaneen kehityksen huipulla, eikä kaikki mitä matkan varrella on tapahtunut suinkaan ole ollut vain väliasemia, etappeja päämäärään pyrittäessä.
Pikemminkin päinvastoin. Jokaisella aikakaudella on ollut omat ajatteluehtonsa, oma rationaalisuutensa, jopa tarkkaan ottaen oma logiikkansa. Ei ole mitään ylihistoriallista tietoa tai "totuutta". Tositieto ei ole mikään valuutta, joka on joka hetki valmis vaihtoon ajanmukaisen tavaran kanssa.
Eurooppalaisen uuden ajan ajatteluehdot ovat olleet kaikesta muusta oman kulttuuripiirimme historiasta aivan poikkeavanlaatuiset. Meille ominainen niin sanottu "kartesiolainen ajatteluparadigma" -- eli Subjektin eriytymiseen ja todellisuuden Objektivoimiseen perustuva ajattelu -- on tuottanut paljon hyvää, mutta myös suunnattomia näennäisen päteviä harhoja, kuten numeerinen talousajattelu.
Talousajattelussa raha on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, mikä on johtanut ajattelun täydellistymisen myötä rahatalouden autonomisoitumiseen ja irtoamiseen reaalitaloudesta. Se kehitys taas johtaa hallinnan romahdukseen, yhteiskunnalliseen kaaokseen, tankkien vyörymiseen vanhojen eurooppalaisten kaupunkien kaduille, ja suunnattomiin kärsimyksiin, jotka koituvat varsinkin sosiaalista tukea tarvitsevien köyhien kohtaloksi.
 |
| Joviaali ajattelija |
3.
Uuden ajan airut Wilhelm Occamilainen keskittyi siis karsimaan taaksepäin suuntautuvan deduktiivisen "perustelun" eli palauttamisen loputtomia rönsyjä. Humella ei enää ollut sitä ongelmaa. Induktiivinen ajattelu pannaan uuden ajan historiassa yleensä Baconin nimiin vaikka varsinaisesti Leibniz oli se joka sielutti universumin syysuhdeajattelulla.
Hume eli aikana jolloin empirismi edelleen oli käymistilassa, ja hänen pohdiskelunsa koskivat kausaliteetin perusasioita. Hän etsi sitä sääntöä, näkymätöntä lankaa, "johtolankaa", joka ripustaisi syyn ja seurauksen toisiinsa -- joka johtaisi esimerkiksi pyssyn liipaisimen vetämisestä ääneen, paukahdukseen, joka aseen piipuista aina kuuluu. Aina? No, hän päätyi siis siihen että vaikka toistaiseksi ääni on aina kuulunut, mikään ei takaa sitä, että seuraavallakin kerralla tai aina kuuluisi.
Saman varauksen Hume esitti tosiasioiden ja arvojen suhteen. Siitä miten asiat ovat ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla. Tätä sanotaan nyt "Humen giljotiiniksi".
Itse asiassa Hume ei vielä nähnyt "arvojen" ja "faktojen" kategorioita ihan samalla entiteettejä substantivoivalla tavalla joka meille nyt on ominaista -- hän puhuu ennemminkin sielunliikkeistä, tai ajatusliikkeistä. Esimerkiksi käännös "pitäminen (siis että jonkin pitäisi olla jollain tavalla) ei seuraa olemisesta" voisi tavoittaa Humen mielenliikkeen paremmin kuin puhe kappaleita pilkkovasta "giljotiinista".
G E Moore, jonka oppituolin haltijaksi Wittgenstein aikoinaan Cambridgessa tuli, oli joviaalisuudessaan hieman Humea muistuttava ajattelija, ja hän vei Humen kysymyksenasetteluja ikään kuin yhden kerroksen vielä pitemmälle. Etiikkaa koskevissa pohdiskeluissaan Moore kartoitti arvojen aluetta niin normien kuin omantunnon, "sisäisen" kuin "ulkoisen", yksityisen ja yleisen näkökulmista kritisoiden mm. sitä kytkentää jolla moraalinen arvo ja kokemuksellinen hyvä välittömästi liitetään yhteen.
Emme tosiasiassa voi tietää koituuko jokin kokemuksellinen hyvä edes kokijan parhaaksi -- on mahdollista että kokemuksellista hyvää tavoiteltaessa toteutuukin lopulta todellinen paha. -- Ajatus siitä että moraalin ja mielihyvän tai edes hyvyyden kokemisen väliin voitaisiin vetää välittömät yhtäläisyysmerkit oli Mooren mielestä virhepäätelmä.
4.
Jos mietimme Occamilaisen partaveistä ja Humen giljotiinia, mitkä olisivat ne toisistaan erotettavat asiat, jotka oman aikamme ajattelussa aiheuttavat samanlaista sekaannusta jota Occamilaisen aikaan deduktiivisen päättelyn rönsyt aiheuttivat tai joita Hume yritti dynaamista syysuhdetta alustavasti konstruoivassa maailmanajassaan verbeillään toisistaan erottaa? --
Kaipa keskellä oman aikamme käsitesekaannusta ja ajattelusairauksia mekin voisimme löytää joitakin vastaavia kohtia -- sellaisia yhteiskunnallisen keskustelun käsiteklustereita joiden toisistaan erottaminen jo itsessään riittäisi edes hieman selvittämään aikalaisajattelumme sameita vesiä?
Sanoisinpa että oman aikamme vaikeinta ajatussairautta, liberalistisen talousajattelun täydellistymisvaihetta, selvittäisi nyt parhaiten se että opettelisimme puhumaan "rahataloudesta" ja "reaalitaloudesta" selvästi eri asioina. Jopa ihan siihen mittaan johon Occamilainen ja Hume omat opetuksensa veivät.
Meidän tulisi opetella puhumaan talousasioista tylyyn tyyliin: rahatalous on nyt jotain jota ei voi enää johtaa reaalitaloudesta. Eli taloustapahtumia "kuvaavat" numerot ovat nyt menneet menojaan niin, että on enää turhaa yrittääkään konstruoida mitään yhteyttä niiden ja ihmisten elämänehtonaan tarvitseman reaalitalouden välille.
Näinhän maailmassa on tosiasiassa käynyt. Taloudessa jos missä on sorruttu virhepäätelmään -- uskomatonta mutta totta, kuvitellaan että raha on hyve jolla kaikki ratkeaa. Niin rahasta on tullut korkein moraalinen hyve. Kuitenkin todellisuudessa raha, jonka piti uuden ajan ajattelussa olla taloustieteen suure ja mittayksikkö, yrittää olla yhtä aikaa kumpaakin, ja niin numerot ovat muuttuneet toimijasubjekteiksi, joiden numeerinen ominaisuus ikään kuin "päättää" kuinka ihmisten tulee rahan lakien mukaan elää.
Niinpä on tullut aika siirtää "raha" ihan omaan kategoriaansa, jossa se saa suorittaa omia operaatioitaan -- otettakoon nyt käteen partaveitsi tai tarpeen vaatiessa jopa giljotiini, ja leikattakoon rahan itsesiitos ja itsetuho irti yhteydestään ihmisten maailmaan. Ihmiset ovat nyt todellakin aivan toisessa kategoriassa kuin numerotalous, eikä siitä miten numerotalouden asiat ovat pitäisi vetää mitään johtopäätöksiä sen suhteen miten ihmisten pitää elämänsä järjestää.
 |
| Baconin pursi maailmojen rajalla |
5.
Olisiko tällainen uusi partaveitsi ja giljotiini mahdollinen? Vai pitääkö meidän sanoa: tuntuipa mahdolliselta tai ei, se meidän täytyy joka tapauksessa ennen pitkää tehdä -- ymmärtää ja ottaa käyttöön. Mikä on toinen vaihtoehto? Se on että talouden sairaus parannetaan raha-ajattelijoiden keinoilla, jolloin sairaus paranee mutta potilas -- eurooppalaiset ihmiset -- kuolevat.
Me emme voi enää pitkään elää rahan kaikkivoipaisuuskuvitelmaa palvelevien taloususkonnollisten "perustelujen" maailmassa ja selittää ja palauttaa deduktiivisesti koko todellisuuttamme joihinkin pankkiirien luomiin rahasummiin ja niiden tuotto-odotuksiin. Maailma tarvitsee myös ihmisten reaalisia elinehtoja, ja ihmiset tarvitsevat myös taloutta joka ei kasva, toistan: ei kasva, vaan turvaa ja takaa tavallisen elämän eikä pelkästään palvele sijoittajien numeerisia tuotto-odotuksia.
Voin kuulla huutoa ja parkumista, ja epäilen että ääni tulee rahamaailman "asiantuntijoiden", sijoittajien ja pankkiirien sekä kaikkien niiden rahapelureiden suista joita rahatalousajattelu numeropeleinä kiehtoo ja viehättää ja jotka eivät siedä ajatusta etteivätkö toinen toisiaan siittävät kasvutalouspelit olisi hyvä asia, ja hyvänä asiana arvokas asia, arvokkaana asiana todellinen asia, ja todellisena asiana tieteellisen realismin mukainen tutkimuskohde, ja lopulta taloustieteellisen tutkimuksen huipputaso. "Kuinka muka erotettaisiin raha-arvot ja inhimilliset arvot toisistaan", he huutavat. --
No, se tapahtuu juuri partaveitsen ja giljotiinin keinoja käyttämällä. Erotetaan rahatalous ja reaalitalous käsitteellisesti toisistaan, kerta kaikkiaan, ja korostetaan tätä eroa kaikkialla.
Vaaditaan, että jokainen joka talousasioista jotakin puhuu tekee heti kättelyssä selvän käsitteellisen ja kategoriaeron puhuuko hän rahataloudesta vai reaalitaloudesta. Mitään talouspuhetta joka yrittää yhdistää nämä eri laatua olevat kategoriat toisiinsa ei sallita. Ensimmäinen kysymys olkoon aina: "Puhutteko nyt rahataloudesta vai reaalitaloudesta?" -- Ja jos puhuja ei usko, uudistettakoon kysymys: "Kummasta puhutte? Ei ole mahdollista puhua kummastakin samaan aikaan samana asiana."
Taloustieteen Nobel-mitalit voitaisiin koota yhteen, sulattaa uunissa, valaa harkko joka asetettaisiin näytteille vitriiniin, jossa olisi nimilappu: "Kuollut jänis." Olipa sen juoksun salaisuus mikä tahansa, sen juoksu on nyt lakannut. Olkaa hyvä, syökää sitä, jos teillä on nälkä.
6.
Mitä sitten tapahtuu, jos näin menetellään? Ratkeaako jokin käsitteellinen epäselvyys? -- Varmasti ratkeaa, mutta emme todellakaan tiedä tässä vaiheessa miten se tulee ratkeamaan. Sitä eivät tienneet aikanaan myöskään Occamilainen tai Hume, mutta silti heidän ehdoton käsitteellinen leikkausoperaationsa vei yleistä ymmärrystä eteenpäin. Niin pitäisi tehdä nytkin.
Annetaan yleisen ymmärryksen kasvaa niin että pahan sekaannuksen aika menee ohi. Niinhän Occamilaisen ajalle ja Humen ajallekin tapahtui. Nyt ymmärrämme niitäkin asioita paremmin.
Maailma ei todellakaan kaipaa tai tarvitse enää lisää raha-arvoja. Niitä on maailmassa jo niin paljon, että jos ne olisivat jotenkin totta tai reaalisia, koko maapallon väestö eläisi niillä seuraavat tuhat vuotta ilman ongelmia. Se mitä maailma ja ihmiset tarvitsevat ovat reaaliarvot.
Jos rahan käsittelijä ei osaa omaksua reaalisen toimijan roolia -- jos hän samaistaa itsensä vain numeropeleihin, kardinaalilukusanoihin toimijasubjekteina talouden kielen lauseissa -- eikä perustele rahan käyttöään nimetyillä reaalisilla tarpeilla, kyseessä on vain puhdas rahatalous -- ja puhdas rahatalous on siis eristettävä omaksi ajattelualueekseen jolle mitään yhteyttä saati oikeutusta ei reaalimaailmasta tipu. Näin on tehtävä. Ottakaa partaveitsenterävä asenne, nostakaa ajatustenne voimalla giljotiinin terä.
---------------------------------------
Lisäyksiä:
Humea lukiessa mielenkiintoni keskittyi heti hänen miellemaailmoihinsa -- hän kuvailee jouhevasti mielenliikkeitä, ihmisen "sisämaailmaa", aikana jolloin vakiintunutta psykologista käsitteistöä ei vielä ollut.
Samaa, enemmänkin "sopivien" -- hienovaraisesti ja eläytyvästi kuvailevien, hieman varauksia sisältävien, kaikin tavoin kohtuullisten -- käsitteiden käyttöä hän harrastaa myös syiden ja seurauksien yhteyttä jäljittäessään, ja myös näiden samojen "ajatusliikkeiden" toistuessa "giljotiiniksi" nimetyissä mielenliikkeissä.
Hänen "ajatusmaailmansa" on elastinen ja hän käyttää paljon verbejä. Tai, no, voisimmeko sanoa: käsitehahmoja, sanoja, joiden sanaluokka on jotain verbin ja substantiivin väliltä?
Ja tämä on hänen ajattelunsa mielenkiintoisin piirre. Kun nyt otamme hänen ajattelunsa opillisena, tämä opillisuus on jotain jonka ajatushistoriallinen "kehitys" on meille omaan miellemaailmaamme siilannut. Se on koko lailla erilaatuista -- sanoisin että me elämme enemmän esineistyneiden substantiivien ja karkeampien vaikutuslankojen ja -verkoston maailmassa -- eikä näkemyksemme Humesta ole siis tarkalleen ottaen "totta". Otamme Humelta vain sen mitä pidämme "oikeana". -- Näetkö, minkälaisten kysymysten kanssa tässä ollaan tekemisissä?
G E Moore, jonka mainitsin "humelaiseksi" ajattelijaksi, käy omissa etiikkaa koskevissa pohdiskeluissaan läpi asioita samanlaatuisessa kielimaailmassa jossa Hume varmaan eli. Moore muodostaa ajatuksensa juurikin niin, että kysymys arkitodellisuudesta ja järkiperusteista elää koko ajan yhtenä samana koherenssina. -- Meille joille totuudellisuus on niin korostetusti korrespondenssin määräämää -- mehän pidämme "totena" sitä mikä "pitää yhtä todellisuuden kanssa" -- Mooren ajattelun ominaislaadun tajuaminen muodostaa aivan erityisen ongelman.
Itse päädyin tutkimaan Moorea Wittgensteinin "varmuutta" koskevien kirjoitusten kautta. Elämänsä aivan viimeisinä kuukausina Wittgenstein kiinnostui niistä kysymyksistä jotka koskevat tarvettamme "perustuksiin", "kokonaisuuksiin", ajattelun "holismiin", johonkin joka on historiallista ja sosiaalisesti "yleistä" ja lähenee sitten jossain mielessä kaikkein "arkisinta" todellisuuden tasoa. Jokin tällainen ylisukupolvisesti institutionalisoitunut ja vakautta omaava taustatekijä kieleen implikoituu. Tutkielma "varmuudesta" on eräänlainen kunnianosoitus Moorelle, jota monet pitivät varsin "lapsekkaana" vaikkakin äärimmäisen rehellisenä pohdiskelijana.
Ja, voidaan mielestäni sanoa, Wittgensteinin ajattelu tapahtui kokonaan toisenlaisissa loogisissa avaruuksissa kuin mikään mitä Moore arkitasolla ja loputtomalla kärsivällisyydellään käy läpi. Opillisesti näillä kahdella ei ole mitään filosofista yhteyttä -- ei siitä huolimatta, että "varmuutta" koskevat tekstit ovat muodoltaan ehkä "opillisinta" mitä Wittgenstein milloinkaan kirjoitti. Mutta juuri siksi tuo suhde toimii aivan erinomaisena esimerkkinä siitä miten ajattelulla on aina laatutekijänsä, eikä se minkä siilaamme täsmälliseen opillis-periaatteelliseen muotoon olekaan muuta kuin idealisoinnin antama pätevöitymisen harha.
Kuten mainitsin, sellaisen opillisen harhan vallassa kuitenkin koulukirjoissa filosofian historiaa käsitellään. Olemme oman aikalaisrationaalisuutemme harhojen vallassa ja sokeita ajatushistorialle. Kuvittelemme ja koemme että samat ajatuselementit olisivat vaikuttaneet yli aikakausien niin että historiassa olisi kyse vain "vahvemmiksi osoittautuneiden argumenttien" voitoista.
--------------
Kielessä ja ajattelussa on kyse lajihistoriallisesta evoluutiosta, selviytymisestä, todellisuudenhallinnasta. Käsitteillä hallitaan todellisuutta ja säilytetään elämää.
Oma sanomani on, että eri aikoina on se mitä nimitetään "todellisuudeksi" ollut eri asia. Jos voimme hahmottaa aikakausajatteluja koherensseina, omilla ehdoilla toteutuvina kokonaisuuksina, voimme asettaa päässämme historiallisia aikoja rinnakkain -- ja tällöin näemme eri variaatioita siitä mikä koetaan "todellisena". -- Voimme siis nähdä "todellisuuden" hahmona joka syntyy historiallisten rinnastusten yleistyksenä. Tässä mielessä "todellisuus" on historiallista "tietoa".
Oman "opillisen" ajattelulaatumme mukaisesti -- tavalla jolla nyt itse rakennamme tai hahmotamme todellisuuden -- muotoilemme asian nyt jotensakin näin: "On olemassa ihmisestä riippumaton todellisuus, jota voimme tutkia hallitaksemme ja ymmärtääksemme sitä aina paremmin -- vaikka absoluuttisen lopullisen totuuden saavuttaminen siitä ei olisikaan mahdollista." -- Tämä on se tapa, jolla oman opillisen ajattelulaatumme tuottama vulgaaripositivismi ilmaisee suhteemme todellisuuteen.
Positivismi on tuonut totuudellisuuteen vahvan korrespondenttisen korostuksen, ja kykymme hallita ajattelukokonaisuuksia -- esimerkiksi erilaatuisten aikakausajattelujen kokemia "todellisuuksia" -- on samassa suhteessa kuihtunut. Idealisoimme "tiedon" yksilaatuiseksi aivan vastaavalla tavalla kuin käsityksemme "todellisuudesta" jonkinlaisena ihmisestä riippumattomana olemassaolona on puhdasta idealismia. Kuin suoraan Orwellin ohjeiden mukaan sitä kuitenkin nimitetään "tieteelliseksi realismiksi".
En ole siis tässä enkä yleensä sanomassa, että meidän tulisi jollain lailla lievittää tai pyöristää erottelukykyjämme -- itse asiassa ihan päinvastoin. Ymmärtääksemme ajatushistoriaa meidän olisi herkistettävä erotuskykyjämme entisestään. Tuollaista ajattelun ja miellemaailmojen hiushalkeamiin hakeutuvaa tutkimusta Humen tai Mooren ajattelu juuri tarvitsee. -- Mutta kun tulee puhe hallinnasta, tapahtuu niin, että juuri siinä kohdassa minä korotan ääneni ja otan varsin karkean asenteen: tästä kohden leikataan, tämä tänne ja tuo tuonne.
----------------------------
