 |
| Titanic? |
1.
Kansalaistottelemattomuudesta ovat kirjoittaneet mm. Leo Tolstoi ja Henry David Thoreau. Kummankin kirjoitukset ovat aika pitkälti moraalifilosofisia. Heille kansalaistottelemattomuus on poikkeusyksilön, jonkinlaista luonnonoikeutta edustavan omantunnonherkän toisinajattelijan legitiimi reaktio yhteiskunnan moraalirappiota vastaan. Taustalla oleva yhteiskunta näyttäytyy lähinnä vallanpitäjien reviirinä. Toisinajattelijan aktiivinen ratkaisu ja rooli sekä moraalinen rohkeus korostuu, mutta samalla tämä fokus häivyttää näkyviltä taustalla vaikuttavan yhteiskunnan, joka ominaisuuksineen oletetaan jonkinlaiseksi vakioksi.
Tosiasiassa yhteiskunnat voivat olla huomattavan erilaisia, ja jokainen yhteiskunta voi myös kehittyä sisäisesti. Myös moraalilaatujensa suhteen. Kansalaistottelemattomuutta ei oikeasti voikaan arvioida minään itsenään määrittyvänä ideana, vaan vain suhteessa siihen millainen on yhteiskunta josta protestissa irtisanoudutaan. Nähdäksemme ongelmat paremmin meidän täytyy kelata läpi ihmistä ja ihmisen sosiaalisuutta koskevat perustavanlaatuiset tosiasiat.
2.
Koskaan ei tarpeeksi painoteta sitä että ihminen on alunalkaen sosiaalinen olento -- jokaisen tajuntaan piirtyy varhaisessa lapsuudessa ensin hahmo "sinä", ja vasta myöhemmin kehittyy se josta sanomme "minä". -- Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan johtuu, että kaiken minkä teemme toisillemme teemme myös itsellemme, itsessämme. Olemme lajityypillisesti paitsi sosiaalisia, myös moraalisia olentoja.
Ihmislajin pohjimmainen sosiaalisuus ja moraalisuus on tosiasia, jonka merkitystä emme varsinkaan nykyisinä individualistisen sokeuden aikoina oikein tajua. Emme ymmärrä tapaa jolla yhteisö on aina ensisijaisempi kuin yksilö -- ettei ihmistä ihmisenä ole olemassa ellei jokaisella syntyvällä yksilöllä ole taustallaan sosiaalisesti mahdollisimman ehjä yhteisö. Ettei siis yksilöllä ole juurikaan selviytymisen edellytyksiä siellä missä ihmisyhteisöt ympäriltä romahtavat. Että se mitä ihmisen varhaisessa lapsuudessa tapahtuu determinoi varsin ratkaisevasti sitä mitä hän myöhemmän elämänsä aikana maailmassa näkee ja kokee.
Emme ymmärrä että vaikka yksilö kasvunsa ja kehityksensä myötä yksilöllistyy ja itsenäistyy, jossain hänen persoonallisuutensa pohjalla on jotain hänen koko yhteisölleen ominaista. Siellä on yhteisön kollektiivisia ominaisuuksia ja joukkovoimia, jotka voivat ottaa vallan siinä tapauksessa että yksilö kriisiytyy tai esimerkiksi hurmaantuu joukkohypnoosiin jonkin fanatismin vallassa. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö.
3.
Kun yksilöt kasvavat varhaisen lapsuuden symbioottisista riippuvuuksista autonomisiksi yksilöiksi, moraali ei katoa taustalta. Se voi kehityksen myötä saada erilaisia ilmenemiä ja jopa uusia laatuja -- mutta yhtä kaikki, pohjalla vaikuttava ihmisen taipumus samaistua kaltaisiinsa säilyy läpi elämän.
Tämä taipumus on ihmisillä tavattoman vahva -- se on ehkä "ihmisyyttämme" eniten määräävä ja luonnehtiva ominaisuus. Niin sanotut "susilapset" -- takavuosina metsiin hylätyt vastasyntyneet joita sudet olivat omineet pennuikseen ja jotka kuin ihmeen kautta selvisivät hengissä -- heistä ei löydettäessä tunnistettu mitään inhimillistä. Ei siis nähty "ihmistä" vaan kuviteltiin että kyseessä on jokin ennestään tuntematon eläinlaji. -- Nämä tosikertomukset susilapsista valaisevat aika karmaisevalla tavalla sitä miten ihmisen "ihmisyys" on täydellisesti riippuvaista ympäröivästä yhteisöstä.
Emme todellakaan tarpeeksi ymmärrä tapaa jolla yhteisö on aina ensisijaisempi kuin yksilö. Yhteisön laatutekijät ovat jääneet näkemättä, sisäistämättä, ymmärrykseltämme syrjään. Kuitenkin kaikki yhteisöominaisuudet ovat tuhatkertaisesti tärkeämpiä kuin niiden yksilössä ilmenevät seuraukset. Yhteisöjen on yhteisöominaisuuksiensa suhteen oltava todella ehjiä, jos haluamme että yhteisöissä kasvaa yksilöominaisuuksiltaan ehjiä ihmisiä.
Lajihistoriallinen tosiasia on että ihminen on kehittynyt sosiaalisesti hyvin sitovista alkulaumoista yhä pidemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen suuntaan. Yhteisöjä tarkasteltaessa jää silmiemme väliin helposti se, että jokainen ihmisyhteisö on pohjimmiltaan ja olemuksellisesti nimenomaan moraalinen yhteisö. Siellä missä on kaksi yhteisöä, siellä on kaksi moraalia. Olemme niin sanoakseni aina valintatilanteessa: joko "omat", siis oma yhteisö, tai sitten "sudet".
Juuri se tapa jolla "oman" yhteisön ihmiset syntymästään saakka kehittyneillä hienoviritteisillä tavoilla suhtautuvat toisiinsa -- eli olemuksellisesti ottaen nimenomaan yhteisön "moraali" -- on sidosaine, joka liimaa yksilöt yhteisöksi. Meille on ominaista omata moraalisia tuntoja eli tunnistaa "omat" ja "vieraat". -- Tämän lajille ominaiseen sosiaalisuuteen ja moraaliin palautuvan tosiasian pitäisi tietenkin olla kaiken "humanismin" lähtökohta. Mutta nykyisessä opillisten "ismien" maailmassahan idealismi ja skolastinen käsiterealismi on korvannut kyvyn eläytyä ja samaistua käsitepintojen alla vaikuttaviin inhimillisiin realiteetteihin.
Jos sanoisin, että yhteisöä ehjäksi kokonaisuudeksi sitovat "moraaliset" langat ovat tuhatkertaisesti olennaisempia ja määräävämpiä kuin esimerkiksi ne "tiedolliset" langat joita pitkin kaikki niin sanottu oppisivistys siirtyy uusille sukupolville -- mahtaisiko kukaan uskoa minua? Se on kuitenkin tosiasia. Vain "moraali" merkitsee. Kaikki "tiedollinen" toteutuu ja tulee tulkituksi vain niissä puitteissa ja rajoissa joihin yhteisön "moraali" antaa mahdollisuuksia.
 |
| Truffaut’n "Kesytön" (1970) -- Aveyronin susilapsitapaus 1797 |
4.
Olemme yksilöinä likimain symbioottisesti sisäänrakennettuja nimenomaan "omalle" yhteisömme tyypillisiin sosiaalisiin sidoksiin ja moraaliin. Yhtä väistämätön kuin tämä sidos kussakin yhteisössä ja kunakin aikana on, yhtä selvää on, että yhteisöjen historia todistaa selvän evolutiivisen kehitystrendin olemassaolon, ja myös yksilön kasvussa ja kehityksessä näkyy sama yleisinhimillinen kehityspiirre.
Erich Fromm totesi, että on yksi määre, yksi laatusana, joka parhaiten luonnehtii ihmistä niin lajina kuin yksilönä. Tämä eniten ja parhaiten ihmistä luonnehtiva määre on "kehitys". Meidän ei kannata miettiä onko ihminen esimerkiksi pohjimmiltaan "hyvä" vai "paha", sillä mikään todellisuuden pysäytyskuva ei kuvaa ihmistä, joka ennen muuta on nimenomaan "kehittyvä olento".
Niin ihmislajin evolutiivinen kehitys sosiaalisesti hyvin ryhmäsidonnaisista alkulaumoista yksilöllistä eriytymistä suosiviin "demokratioihin", samoin kuin yksilön kasvu ja kehitys varhaislapsuuden symbioottisesta alkutilasta aikuiseen autonomiaan ovat ihmiselle ominaisia kehityspiirteitä. -- Voidaan yleisinhimillistä sosiaalisen sidonnaisuuden kehitysakselia vastaavasti todeta, että myös tämän lajityypillisen sosiaalisuuden toinen olo- tai ilmenemismuoto, moraali, vastaa aina sosiaalisuudessa vallitsevaa symbioottisen sidonnaisuuden -- ryhmäsidonnaisuuden -- astetta.
5.
Moraalin alkuperä palautuu primitiivisiin alkulaumoihin, joissa valtahierarkia oli selvä ja johtajan merkkisignaaleiden välitön totteleminen oli lauman selviytymisen ehto. Tuolloin olivat nykyisin yksilöominaisuuksiksi käsittämämme "tahto" ja "valta" vielä yksi ja sama asia, ja koko laumaa läpäisi jonkinlainen "kollektiivinen tahtotoiminto", joka edelleenkin pystytään aivoistamme elvyttämään hypnoosi-ilmiössä.
Alkuperäinen moraalimme on ollut valtahierarkian moraalia, tottelemisen ja seuraamisen moraalia. Se on ollut käyttäytymistä säätelevää, ohjeistavaa ja normittavaa moraalia. Se ei ole sietänyt kyseenalaistamista eikä poikkeavaa käyttäytymistä. Se on pitänyt sääntönä yhtenäisyyttä, yhdensuuntaisuutta ja yksiarvoisuutta. Se on osoittanut jokaiselle paikkansa ja arvonsa, myös sukupuolten välille. Sille voidaan antaa sitä kuvaava nimi: se on normimoraalia.
Normien määrittely on sellaisen moraalilaadun korkein aste -- se on kuin rikoslain prototyyppi, jossa teot jaetaan hyviin ja pahoihin, ja pahat määritellään niiden ulkoisten tunnusmerkkien mukaan. Joustoa tai tulkintaa ei juuri sallita, yksilöön kohdistuu ulkoapäin ohjaava normipaine ja hänen käyttäytymistään säätelevät hänen sisäistämänsä kunnian ja häpeän tunnot.
Sosiaalisesti sitoville yhteisöille ja niiden ryhmäsidonnaisille ihmisille on ominaista nimenomaan normimoraali. Näissä yhteisöissä kaikki ajattelu tyytyy palauttamaan harhailevat ajatukset takaisin normatiiviseen yhteyteensä -- tätä ajattelulaatua sanotaan "deduktiiviseksi", ja totuuksia koskien sanon sitä tunnustuksellisuudeksi. Totuus tällaisissa yhteisöissä on jo olemassa, se täytyy vain löytää, tunnistaa ja tunnustaa, ja jos siitä on eksynyt, täytyy palata alkuperäiseen totuuteen. -- Näin ajateltiin Euroopassakin vielä keskiajalla, jolloin käsitetodellisuudet olivat kiinteitä, hyvin jäykkiä, ja jolloin yleiskäsitteet koettiin yhtä todellisina kuin reaalimaailman oliot. Sitä sanotaan käsiterealismiksi. Se on se ajattelun ominaisuus, joka eurooppalaisella uudella ajalla tapahtuneen historiallisen edistyksen päättyessä on taas palaamassa keskuuteemme, kun yhä lujemmin uskomme erilaisten aatteellisten tai tiedollisten "ismien" avainkäsitteisiin.
6.
Yleensä ottaen uusi aika on merkinnyt ihmisen historiassa ennen näkemätöntä edistystä. Sosiaalisen sidonnaisuuden paineen purkautuessa yksilöllinen eriytyminen mahdollistuu. Ryhmäsidonnaisuudelle ominainen normimoraali vaihtuu yksilötuntoihin, empatiaan ja sympatiaan perustuvaksi omantunnonetiikaksi. Tällöin syntyvät yksilöoikeudet ja -vapaudet. Vasta niiden yleistämisen pohjalta mahdollistuu yleisen "ihmisarvo"-käsitteen hahmottuminen. Tällainen ajattelu on ollut erityisen korostunutta eurooppalaisella uudella ajalla.
Omantunnonetiikassa tekoja ei enää arvioida niiden ulkoisten tunnusmerkkien mukaan vaan niiden sisäisen merkityksen mukaan -- sama teko saattaa olla oikein tai väärin riippuen siitä yhteydestä jossa se tehdään. Omantunnonetiikassa korostuvat kontekstit. Näin mahdollistuu myös erilaisten moraalikäsitysten keskinäinen rinnakkain asettaminen ja vertaaminen, toisin sanoen siis "etiikka" -- vertaileva näköala erilaisiin moraalituntoihin.
Olennaista on huomata, ettei sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä vallitsevaa normimoraalia ja yksilölliseen eriytymiseen perustuvissa yhteisöissä mahdollista omantunnonetiikkaa voida mitenkään -- ei millään lailla eikä minkäänasteisesti -- sekoittaa keskenään. Kaikki ajatusliikkeet normimoraalissa ovat nimenomaan "normatiivisia", eli "palauttavia" -- eli totuutta etsitään ja totuudellisuus koetaan täysin päinvastaisessa suunnassa kuin omantunnonetiikassa, jossa halutaan tuottaa uutta hyvää maailmaan. Esimerkiksi sellainen asia kuin demokratia ei uutta valtaa muodostavana ajatusliikkeenä ole yksiarvokulttuureissa ollenkaan mahdollinen.
 |
| Erik Allardt inspiroitui Durkheimin moraalilaaduista |
7.
Palatkaamme kansalaistottelemattomuuteen. Minut on aikoinaan niin sanotussa aseistakieltäytyjien yllytysjutussa tuomittu natsi-Saksasta Suomen lakiin kopioidun lakipykälän perusteella raastuvanoikeudessa yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Olen tietääkseni edelleen toisinajatteluun perustuvasta kansalaistottelemattomuudesta maassamme kovimman tuomion rauhan aikana saanut ihminen. Yhtäältä kokemusteni pohjalta, toisaalta yllä lyhyehkösti esiteltyjen ihmisen lajityypillisten ominaisuuksien pohjalta voin todeta ainakin muutaman seikan, joissa viimeaikainen keskustelu "kansalaistottelemattomuudesta" -- sellaisena kuin tätä keskustelua ovat herättäneet varsinkin Greenpeacen mielenosoittajat -- vinosuuntautuu ja menee pahasti harhateille.
Ensinnäkin on mielestäni niin, että ylimalkaan kaikki moraalinen vetoaminen on mahdollista vain protestoijan oman yhteisön piirissä. Moraali on pohjimmiltaan nimenomaan ihan tiettyä yhteisöä -- historiallisesti kehittynyttä kielellis-kulttuurista koherenssia -- yhdistävä, yhteisöidentiteettiä ylläpitävä ja eheyttävä voima.
Siksi puhtaasti moraalisen protestin vaikutus ei koskaan voi ulottua yhteisöstä toiseen. Moraali on yhteisönsisäinen yhteisöllinen liima -- ja sellaisena se on tekijä jolla on roolinsa vain samaa inhimillistä sosiaalis-historiallista kohtalonyhteyttä tuntevien ja tunnustavien ihmisten keskuudessa. Moraalitekijöillä ei ole mitään eri yhteisöjen välistä vaikutusvoimaa vallankaan silloin kun yhteisöt ovat kehityksellisesti kaukana toisistaan, niin että toisessa vallitsee esimerkiksi vahva normimoraali, toisessa jo pitemmälle kehittynyt moniarvoinen demokratia.
Yritys viedä kehittynyttä moraalia kehittymättömiin yhteisöihin muuttuu todellisuudessa militaarivoimin toteutetuiksi yrityksiksi istuttaa "demokratiaa" yhteiskuntiin joissa mitään demokratian edellyttämiä kulttuuris-historiallisia kasvualustoja ei ole. Inhimillinen kehitys voi todellisuudessa syntyä vain yhteisön sisällä ja yhteisömoraalin omilla ehdoilla. Ulkopuolelta tuodut normit voivat vain vahvistaa taantumista normimoraalin suuntaan. "Demokratian ristiretket" ovat yhtä karmeita ja toivottomia yrityksiä kuin moniarvoisten demokratioiden yritykset sulattaa piiriinsä normimoralistisia maahanmuuttajayhteisöjä.
Kansalaistottelemattomuudella voi olla vahva moraalisesti havahduttava rooli vain oman yhteisön piirissä. Siellä sen rooli on oikeutettu. Joskus voi olla paikallaan protestoida lakeja vastaan -- kaikissa yhteisöissä laki kulkee aina moraalin jäljessä, eivätkä ylöskirjatut normit siedä uusia konteksteja -- eikä tietenkään kenenkään kannata yllyttää ketään noudattamaan selvästi vääriä lakeja. Omantunnonetiikan mukaista on, että oma yhteisö kehittää moraalista herkkyyttään ja tulee tietoiseksi omista julkispinnan alla olevista moraalisista dilemmoistaan. Tällaista vaikutusta näen myös alussa mainittujen kansalaistottelemattomuudesta kirjoittaneiden klassikoiden tarkoittaneen. Greenpeacen on kansainvälisissä tempauksissaan turha vedota heidän antamaansa esimerkkiin tai valtuutukseen.
8.
Toinen huomautus koskee moraalin asemaa suhteessa siihen "tietoon" jota meillä voi olla "oikeasta" käyttäytymisestä. Tässä suhteessa nykyaika on pahasti harhassa, me kun todella uskomme siihen että tieto tai "järkiperusteet" voisivat olla jopa moraalin rakennusaineksia. "Tieto" tai "järki" ovat kuitenkin vain idealistisia yleiskäsitteitä jotka sallivat meidän sortua käsiterealismiin -- ne ovat ymmärrystä noituvia käsitteitä kuten "humanismikin".
Itse asiassa moraalin ja tiedon suhde on tajunnallinen alistussuhde, jossa tieto -- miten "paikkansapitävää" se sitten onkaan -- on tuomittu moraalin palvelijaksi. Asia on siis aivan päinvastoin kuin toivorikas kuvitelmamme siitä miten "järkiperusteet" voisivat meitä ohjata -- yhteisöidentiteettinsä ja sitä aina vahvistamaan pyrkivän moraalin ensisijaisuuden suhteen ihminen on ikuisesti sama. Ihminen on ensisijassa yhteisöllinen olento -- hän etsii aina samaistumiskohteen "omiensa" joukosta -- ja tämä tarkoittaa että "moraali" on aivan kaiken perustana. Tämä muuttamaton tosiasia määrää myös sen mitä mistään "tiedosta" pystytään oikeasti sisäistämään ja omaksumaan.
Tieto voi vaikuttaa käyttäytymiseen vain sen verran kun moraaliset paineet sallivat. On turha kuvitella että esimerkiksi vahvassa normimoraalissa elävä yhteisö voisi vastaanottaa mitään tietoa joka on syntynyt yleisiä "ihmisoikeuksia" hahmottavassa ja kunnioittavassa maailmassa. Ihmisoikeuksia hyväksymättömät kulttuurit ja yhteisöt eivät tule länsimaisia yksilöoikeuksia ja -vapauksia sallimaan vaikka niitä ulkoakäsin "valistettaisiin" kaikella mahdollisella "tiedolla".
Meillä eurooppalaisen uuden ajan kasvateilla on utopistinen usko korrespondenttisessa mielessä totuudelliseen "tietoon". Se on nähdäkseni katteetonta. Greenpeacekin voi protesteissaan olla asiallisesti ottaen oikeassa monessakin tapauksessa, mutta se ei auta, koska oikeassa oleminen on pohjimmiltaan puhtaasti yhteisöllinen moraalikysymys.
Omassa historiallisesti kehittyneessä tajunnassamme Subjektin ja Objektin roolijako ja vastakohta on voimakas -- ja siltä tajunnalliselta pohjalta olemme kehittäneet todellisuutta objektivoivat luonnontieteet. Tosiasia, että ikuisessa ihmisessä "moraaliset" tekijät vaikuttaisivat paljon ratkaisevammin kuin "tiedolliset" tai "opilliset" tekijät ei meille helposti avaudu. Vain aniharvat meistä pystyvät sietämään niin suurta sielullista epävarmuutta että voivat kurkistaa tiedollisten ja opillisten käsitepintojen alle, siihen inhimillisen kehityksen alkuhämärään, jossa alkuperäiset primitiiviset kollektiivitekijät vaikuttavat.
-------------------------------
