 |
| Ovi Saturnalia-orgioihin Kubrickin "Eyes Wide Shut"issa |
1.
Joulu on tulossa. Mutta ajattelun lähtökohdat, lähtökohtaiset käsitteet, kannattaa kyseenalaistaa. Onko se joulu joka on tulossa?
2.
Itse asiassa useampia tuhansia vuosia on ihminen noteerannut vuodenaikojen vaihtelun, laskeskellut aika tarkastikin milloin päivä on pisin ja milloin lyhin. Talven taittumista on aina juhlittu. Juhlat ovat eri kulttuureissa saaneet eri nimiä, ja saman kulttuurin sisällä on aikojen varrella samaan juhlaan liimattu eri nimilappuja. Se on maailmanhistoriassa tuttu, tuo transformaation ilmiö, sama sisältö toistuu uusissa ajatuskulisseissa.
3.
Roomalaisten saturnalia-juhlassa orjat otettiin hetkeksi mukaan isäntien ilonpitoon, ja juhla toimi pohjana kristilliselle joululle. Se oli se hetki, erityinen hetki, kun vuosi taittui. Eri uskonnot ovat eri tavoin omineet ja nimenneet taivaan merkit ja kosmisen kalenterin, joka maailmankaikkeuden skaalassa muodostaa noin viiden tuhannen miljoonan vuoden perspektiivin näille uskontojen tai muiden aatteiden nimille. Vaikka me ihmiset elämme kosmisiin mittoihin verraten suunnilleen silmänräpäyksen mittaisen elämän, me omien korviemme välissä pidämme omia nimiämme "totuutena". Kukaan ei kuitenkaan ole käynyt Saturnus-jumalalta Saturnuksella kysymässä että hei, onhan tämän paikan nimi varmasti Saturnus.
4.
Ei riitä, että Oma Jumalamme on antanut maailmalle ja sen eläimille nimet. Olemme myös halunneet pitää näitä nimiä tosina. Vääräuskoisuutta ei ole sidetty. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroväliin.
5.
Uskontojen ajatusmuodot, alkeismuodot, pyhittämisen kokemukset ja rituaalit, tieto, totuus ja elämä -- ne toistuvat kaikissa aatteellisissa, ideologisissa ja opillisissa yhteyksissä. Kuningas ja kruunu, kunnian ylevöittäminen. Eurooppalaiset suuret uskonsodat huipistuivat 30-vuotiseen sotaan, mutta kansallis-aatteelliset sodat jatkoivat samoihin joukkomittaisiin militaariregressioihin palaten. Aatteellis-ideologiset liput voivat olla yhtä lailla sotilastoimia oikeuttavina nimilappuina. Taloususkonto pyhittää kaikki tuotot, niinpä puutetta kärsiviin maihin rahdataan lukutaidottomille taistelijoille aseita ja toivotaan, että konfliktit kestäisivät mahdollisimman pitkään. Niin ne kestävätkin. Sodilla ei ole taipumusta sotimalla loppua.
6.
Me täällä kiistelemme jääkiekkomailoista. Että oliko se äärivasemmiston vai äärioikeiston tempaus. Että olivatko ne sen-vai-sen poliittisen vallan ja värin edustajia. Että kai ne nyt johonkin viiteryhmään täytyy leimata. Saturnuksen sotureihin, niin, tai länsimaiden vapauteen, tai inhaan itään. Kun uskomme että Hyvällä on se-ja-se nimi, niin tietysti Pahaan täytyy vastaavasti liimata se-ja-se nimi. Käykää vaikka Saturnuksen puoluetoimistosta kysymässä.
7.
Jotkut asiat ovat ikuisia. Spengler sanoi, että jako johtajiin ja johdettaviin on historiassa ikuinen. Meillä on aina eliitti keskuudessamme. Usein siinä on korkea kynnys ja lukittu ovi, jonka ulkopuolelle rahvas jätetään. Niin oli nytkin. Erityisen mielellään eliitti perustelee lukitun oven oikeutusta sillä, että se on kutsunut myös rahvaan edustajia sinne sisäpuolelle. Eliitti on se joka valitsee, ei kansa keskuudestaan. Orjat saavat olla päivän isäntinä. Eliitin tila, eliitin talo, eliitin armo. Armahtaminen on itsevaltaisen kuninkaan jumalallinen oikeus, se ei kuulu demokratian olemukseen.
8.
Sanotaan että olemme antiikin perillisiä, kristittyjä, länsimaalaisia, demokratian lapsia, tiedon ja tieteen aikakauden ihmisiä. Ei millään uskoisi että päämme menee täysin sekaisin kysymyksestä olemmeko vasemmistoliittolaisia, puna- tai sinivihreitä vai perussuomalaisia. Että onko kyse bolsevikkivallankumouksesta vai kapitalistisesta hapatuksesta. Niin se kuitenkin menee. Silloin unohtuu, että johtajat ja johdettavat ovat ikuinen kuvio -- että kyse on aina vallan legitimaatiosta. Ja jos johtajat lukitsevat ovet ja aitaavat kansan ulkopuolelle, konflikti on myös ikuinen ilmiö. Ne mellakat eivät lopu ovia lukitsemalla, eivät mellakoimalla.
 |
| Mestari Kubrickin mielikirja |
----------------------
Lisäys:
Jos joulu todellakin olisi ovella, ovesta aukeaisi huima perspektiivi syvälle primitiiviseen historiaan. Se sisältäisi päivät ja yöt, valon ja pimeyden, vuorokausivaihtelun, jolla on ollut tajuntamme muotoihin valtava vaikutus. Se päätyisi kenties ensimmäisen tulen, alkulauman nuotion ääreen. Se olisi todellinen alkusymbioosi, lajielämän kohtu, pimeyden sydän ja ydin, jossa turvaa tarvittaisiin ja saataisiin puristautumalla tiiviisti yhteen, lumoutumalla lämmöstä ja liekkien loimusta, mutta herkistäen samalla kuulon havaitsemaan kaikki vähäisetkin äänet ja mahdollisen vaaran signaalit sieltä minne silmät eivät näe.
Se, ettei ihminen ole mikään varsinainen yöeläin, on mahdollisesti ollut lajimme paras ominaisuus. Aistiemme keskinäinen työnjako kertoo korvan kognitiivisten kykyjen olleen ensisijaisia -- synnynnäisinä pelkoina ovat jäljellä reagointi äkillisiin koviin ääniin ja putoamisen pelko, mikä lienee yhteydessä siihen, että tasapainoaisti sijoittuu korvaan. Silmän kyvyt ovat kehittyneet monessa vaiheessa ja kerroksittain, ja "näkeminen" tapahtuu kymmenissä aivojen kohdissa. Siinä missä korva elää vain aistimuksen aikaa -- emmehän voi mitenkään "pysäyttää" sisäänvirtaavaa jatkuvaa ääntä jäädäksemme tarkastelemaan menneisyyttä tai ennakoidaksemme tulevaa -- ja ääni tavallaan "elää" vain sen hetken jolloin se "tapahtuu", siinä näköelin, silmä, voi pysäyttää katseen, siirtää sitä tapahtumisen suunnassa ja ehkäpä ennakoida tulevaa.
Niinpä ihmisen kehityshistoria voidaan nähdä myös aistien työnjaon akselina, jossa varhakantaisempi kuuloaistin kognitio saa rinnalleen silmän kyvyt, joista sitten syntyvät kaikki ne lajiominaisuudet jotka ovat lopulta nostaneet ihmisen luomakunnan kruunuksi. Mutta niin paljon kuin vuosimiljoonien myötä muutosta onkin tapahtunut, kaikki kehityksen järjestykseen olemuksellisesti kuuluva toistuu edelleenkin siinä mitä olemme ja mihin nyt kykenemme. Kielifilosofi voi todeta, että edelleenkin "reagoimme kieleen" -- ja tämä ensisijainen reaktio selittää paljon myös niistä tiedollisista ongelmista joita filosofia on vuosisatojen mittaan pohtinut. Kun taas visuaaliseen kognitioon paneutunut mediaprofeetta voi todeta, että eurooppalaisen renessanssin ja kartesiolaisen heräämisen seurauksena meillä on nyt sekä perspektiivin että ajan taju, ja että uuden ajan uudet erityistieteet syntyivät nimenomaan visuaalisen mieltämisen maailmaan.
On outoa, että vaikka kaikki se mikä kuuluu lajimme muinaisuuteen mutta muodostaa edelleen sen minkä olemuksellisesti edelleen koemme "ihmisyytenä", me emme kuitenkaan arkirealismissamme mitenkään noteeraa miljoonien vuosien varhaislapsuuttamme. Se on todella outoa -- se ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Elämme elämämme läpi päivittäisten työtuntien ja rutiinien kokematta koskaan kertaakaan oman olemassaolomme ja ominaislaatumme ihmeellisyyttä. Ikään kuin meitä todellakin voisi verrata muurahaisiin, jotka raatavat ahkerasti, tai kaloihin, jotka tuskin ymmärtävät mitään vedestä jossa ne uivat läpi elämänsä.
Joulu ei ole ihmeiden aikaa, aika on ihmeiden aikaa. Jokainen päässämme syntyvä ajatus on selittämätön ihme -- sen pitemmälle meidän ei tarvitse lähteä ihmettä metsästämään. Selitykset voisivat olla ovi ihmeelliseen maailmaan joka on koko ajan ympärillämme ja sisällämme. Mikä meitä estää pysähtymästä ja edes hetken verran kuuntelemasta sykettä joka alkuhistoriasta yhä kantautuu korviimme vuorokausirytmin vaihtelun tahdissa? Katsoa läheltä ja tarkasti päiväsaikaan kun perspektiivi ja aika vallitsevat. Ihminen on historiallinen ja sosiaalinen jatkumo. Vuodentulon olemme kokeneet sata miljoonaa kertaa, mutta onko meillä siitä harmainta aavistustakaan.
 |
| Toinen mestari: Magritte |
-----------------------
