 |
| Trivium ja quadrivium mitä visuaalisimmin esitettyinä |
Vanhan- ja keskiajan tiedonalojen jako, trivium ja quadrivium, eli nykyisin nimilapuin merkattuina retoriikka, grammatiikka ja dialektiikka, eli "logiikka", ja aritmetiikka, geometria, musiikki ja tähtitiede, perustui lähtökohtaisesti korvan, siis kuuloaistin kognitiolle. Meidän on ymmärrettävä, että homo sapiens eli pitkään maailmassa jossa kaikki tositietokin muodostui puhutun kielen ehdoilla. Voisimme vaikkapa palata primitiivisen iltanuotion äärelle jossa korvan kyvyt herkistyivät havaitsemaan kaikki mahdolliset vaarasignaalit yön pimeydessä. Ei ole ihmeellistä, että ensimmäinen institutionalisoitunut tieto oli salatietoa, jota kuiskittiin noviisien korviin temppelien perimmäisissä kaikkeinpyhimmissä kammioissa. -- Antiikin kreikkalaisilta voimme oppia sen miten puhe muuttui runoudeksi ja algoritmeistä kehittyi järjestelmiä, tai miten musiikin harmoniat selitettiin lukusuhteilla ja syntyi matematiikka. -- Silmän kyvyt, visuaalinen hahmottaminen, perspektiivin ja ajan taju, jotka ovat kognitiivisesti yksi ja sama asia, astuivat ihmislajin kehityskertomukseen varsinaisesti vasta uudella ajalla. Ne kyvyt sitten mullistivatkin koko ajattelumme ja lopulta koko maailmamme.
1.
Olen kirjoitellut lehdissä juttuja suunnilleen viisikymmentä vuotta. Tänä aikana en ole koskaan kohdannut ainoatakaan yhteiskunnallisen keskustelun osanottajaa, joka olisi joidenkin asiaperusteiden vaikutuksesta alkanut purkaa omia aatteellisia rakennelmiaan pala palalta, omaksunut ajattelulleen osin tai kokonaan uudet perustat ja rakennuspalikat ja vaihtanut aatteellisen tunnustuksensa toiseksi. Sellaista ei maailmassa kerta kaikkiaan tapahdu.
Kuitenkin varjelemme harhaista mielikuvaa siitä että asia-argumentit vaikuttaisivat yleisesti ajattelua muuttaen -- että voisimme parantaa maailmaa yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Kammottava totuus on ettei näin ole. Kannattaisi purkaa nämä käsiterattaat.
Yhteiskunnalliset keskustelijat käyttävät keskustelua vain omien ajatustensa vahvistamiseen. Se on kaiken retoriikan kaikkein alkuperäisin lajityypillinen lähtökohta -- inhimillinen kieli on kehittynyt komentamaan ja ohjaamaan muita. Jos joku törmää vastaväitteisiin, ensimmäinen reaktio on kehittää niille omat vastaväitteensä. Rooli puhujana on rooli laumanjohtajana, ja siksi tiettyyn kielimaailmaan samaistumisessa toteutuva ideologinen identiteetti on ihmisille niin tärkeä. Siitä ei luovuta. Omaa ajattelua ei edes päästetä lähellekään epävarmuuden vaaravyöhykkeitä.
Ideologisessa orientoitumisessa on vain yksi suunta -- siinä ollaan lähtökohtaisesti oikeassa, ja keskustelu vaikuttaa vain niin, että sen jälkeen ollaan vielä enemmän oikeassa.
2.
Keskustelun keskeisin viesti ei koskaan ole sisällöllinen, vaan lähtökohtien legitimoiminen. Keskustelu palvelee varmuuden tavoittelua. Sellainen vaikutus kanssakäymisellä voi olla -- se on periaatteessa ryhmävahvistautumista. Ajatelkaas -- emmekö muka aina samaistu niihin jotka osaavat hyvin muotoilla sen mitä itse emme ole osanneet pätevästi tuoda julki. Haluamme kuulla omat ajatuksemme kannattajiemme vahvistamina. Se on ikuinen Narkissos, joka rakastaa omaa peilikuvaansa ja kuulee Kaiku-Keijun toistelevan ääntään. Narsismi on suvereenia, oma ääni palaa vahvistuneessa vastaan panemattomassa muodossa.
Vastaanpanematon argumentti on vastaanpanematon auktoriteetti. Ei ole eroa siinä, onko asia-argumentti objektiivinen -- onko se siis kaikkien tunnustamaa "faktaa" joka edustaa asiahallintaa -- vai onko auktoriteetti henkilö, joka voi lumota hallitsevalla karismallaan. Kaikki kääntyy lopulta yhtä subjektiiviseksi. -- Kaikki kelpaa mikä vetoaa tarpeeseemme samaistua johonkin ylivertaiseen, pätevään ja pitävään.
Haluamme kokea miten oma sisäinen auktoriteettimme herää ja suoristaa selkärankamme. On hyvä olla kun olo on varma ja vakuuttunut. Varmuus on hyve, epävarmuus kyvyttömyyttä. Traagisessa muodossa tämä meitä määräävä yleisinhimillinen taipumus näyttäytyy niin sanotussa Stanley Milgramin kokeessa, jossa mitataan sitä miten moni on sopivan auktoriteetin käskystä valmis antamaan toiselle ihmiselle vaikkapa kuolettavan voimakkaaksi merkityn sähköiskun. Kaksi kolmesta. Tulos on varmistettu monissa kokeissa eri puolilla maapalloa.
 |
| Narkissos kaiken tiedon lähteellä |
3.
Ajatukset ovat kuin palapeli mielemme pelilaudalla. Vaikka pelistä puuttuu paloja -- enemmän tai vähemmän -- me tiedämme minkä muotoisia puuttuvat palaset ovat ja osaamme etsiä niitä. Vaikka kuva täydentyy ja taas häviää, täydentyy ja häviää, pelilauta ja palasten muodot säilyvät aina samana.
Kuvittelemme että yhteiskunnallisessa keskustelussa tapahtuu jotain vaikka todellisuudessa yhdenkään keskustelijan ajattelun pohjatasolla ei tapahdu mitään. Voi olla että keskustelijan koko kuva -- ikään kuin kaikki se sisällöllinen jota mielenmaisema esittää -- muuttuu aikojen myötä kokonaan toiseksi -- ja silti alustana on yhä sama pelilauta.
Se mistä yleensä keskustelemme, on tosiasiassa vain merkityksetöntä pintaa. Opilliset sisällöt ovat vain valmiiden tajunnallisten lokeroiden satunnaista täytettä. Niinpä kiihkouskovaisesta voi tulla kiihkoateisti, taistolaiskommunistista fanaattinen kapitalisti, alkoholistista tulipalosaarnoja pitävä raittiusjulistaja. Kun köyhää onnistaa, hänestä sukeutuu sikamaisin tai kaikkein muotitietoisin nousukas, ja päinvastoin, juuri kulutuskeikarista saattaa askeesiin hurahtamisen seurauksena tulla vihreän herätyksen saanut elämäntapaintiaani. -- Tapahtuu joka päivä. Sen sijaan todellista muutosta ei juuri tapahdu.
4.
No, entä sitten. Jos esimerkiksi varmuuden tarve ja tavoittelemisen aste on vakio, mitä sitten? -- Entä jos käännetään kiertosuunta päinvastaiseksi? Jos jatkuvan varmuuden tavoittelun sijaan alkaisimmekin tavoitella epävarmuutta, herkistää ajatteluprosesseja, kaivaa perustoja. Lähestyä lähtökohtia -- kaivaa palapelin alusta esiin ja kyseenalaistaa ajatusmuotoja, lähtökohtia? -- Onko mikään tällainen ylipäänsä mahdollista? Voiko mikään ajattelu mukamas lähteä liikkeelle tyhjästä? Ei kai maailmalla ole mitään nollapistettä -- jokainen ajatus on olemassa vain suhteessa johonkin toiseen ajatukseen, tai johonkin taustavakauteen.
Kun ajattelun syvyyssuuntaan tunkeudutaan, huomataan miten ajattelun palapeli onkin syvässä ajatusavaruudessa muodostanut tähtikuvioita vain siksi että olemme katselleet peliä aivan tietystä kulmasta. Tosiasiassa tähtikuviot, "ajatukset", palapelin palaset, saattavat sijoittua ajatusavaruuden syvyyssuunnassa hyvinkin kauas toisistaan. Ja jossain tarpeeksi kaukana on jotakin joka pysyy aina yhtä tavoittamattomana ja on siinä suhteessa paikoillaan.
Horoskooppimerkit tähtitaivaalla ovat tosiaankin olemassa vain oman linnunratamme kolkasta katsottuna. Tänne taivaan merkit näkyvät, muualla ne olisivat jotain aivan muuta. Osamme on olla kotonamme täällä pohjan tähden alla. Ajattelumme on horoskooppi johon uskomme varmuutta tavoitellen. Yhteiskunnallinen keskustelu on suunnilleen yhtä järkevää kuin horoskooppien vertailu ja väittely niiden pätevyydestä.
 |
| Descartes, optiikka ja perspektiivi |
5.
Kysytään uudelleen: entäs sitten jos yhteiskunnallisen keskustelumme pintataso, aatteellinen horoskooppimme ja sen tunnustuksellinen pintataso, ideologista mieliväriämme olevat palapelin palikat, nähtäisiinkin äkkiä syvemmin? Jos nykyisen tilanteen sijaan -- jossa asia-argumentaatio palvelee vain varmuuden tavoittelua, eikä tosiasiassa muuta kenenkään ajattelua -- saisimmekin jonkinlaisen otteen ajattelumme varsinaisista perusteista?
Valitettavasti se paljastaisi vain entistä suuremman toivottomuuden. Syvin taso jolle järkiajattelumme voi palata on oman historiallisesti meille "annetun" aikalaisajattelumme paradigmaattinen taso, oman "kartesiolaisen" aikalaisrationaalisuutemme lähtöasetukset.
Kartesiolainen maailmanjäsennys, eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkain asettuminen -- siinä raiteet, jotka runsaan neljänsadan vuoden ajan ovat suunnanneet ja uranneet ajattelumme alustalle ne vakiomuotoiset kuviot, joihin järkiajattelun palapeli perustuu. Positiomme on aikakauden ajatteluehdoilla annettu, kartesiolainen "tarkkaileva silmä" sijoittuu ikään kuin todellisuuden kaikkein perimmäiseen nurkkaan, jossa painamme selkämme tiiviisti peräseinään jotta vahvistuisi harha siitä että eteemme aukeaisi koko todellisuus.
Ja tämä historiallisesti kehittynyt aikalaisrationaalisuus, eurooppalaisella uudella ajalla aivan tiettyjen psyykkisten, kognitiivisten, paradigmaattisten lähtökohta-asetelmien varaan rakentunut rationaalisuuden laatu sulkeutuu omaan piiriinsä. Se muodostaa suljetun ajatusavaruuden. Se on tosiasiassa ontologia jossa kysymykset voidaan aina muotoilla vain samalla käsitteellisellä järjellä jota vastausten on toistettava. Siitä kehästä emme järjen keinoin pääse murtautumaan ulos, sillä järki muodostuu aina samoilla loogisuusehdoilla, olipa kyse kysymyksistä tai vastauksista.
 |
| Kartesiolainen tarkkailija todellisuuden peränurkassa |
6.
Toistetaan tämä. Tiedonfilosofisesti tämä on niin, että järki on järkeä vain tietyn järkevyyden puitteissa. Samoin päättelyn virheet ovat virheitä vain tietyn järjestelmän sisällä. Systeeminen järki esittää kysymykset ja näyttää peilistään vastaukset. Muodostuu ontologisesti suljettu piiri, ontologinen kehä. On niin, että jos on mahdollista muotoilla kysymys, jo siihen sisältyvät vastauksen ehdot. Palapelin alustalla ovat siis valmiina ne muodot, ääriviivat, joihin vain odotetaan sopivaa palikkaa, vastausta, sisältöä -- ja kuvan kuvitellaan kuvaavan "todellisuutta".
Muodot ovat jotain yleistä, abstraktia, ja sisällölliset leikkeet muodostavat kuvaa -- eidosta, ideaa, kliseetä. Muodoista ei voi päätellä sisältöä, eikä päinvastoin. Muodolla ei voi perustella sisältöä -- vaikka juuri sitä yhteiskunnallinen keskustelumme yrittää väenväkisin tehdä. Perustelemme loogisella muodolla sisällöllistä valintaa ja ihmettelemme mikseivät perustelumme vaikuta ja vakuuta, vaikka tungemme käsitteemme vastapuolen korviin kyynärpäitä myöten.
Muoto on eri kategoria kuin sisältö. Muoto voi määräytyä matemaattisesti, vaikkapa algoritmina. Sisältö on laadullisesti eri maailmaa. Esimerkiksi atomit voidaan kuvata matemaattisesti, ne voidaan kuvata kvantifiointina, kvantteina, määräeroina -- ja voidaan ajatella että ihminenkin koostuu atomeista. -- Mutta sen mitä ihminen syö on oltava laadultaan eloperäistä, sisällöllistä.
7.
Arkitodellisuutemme kannalta tämä on niin, että määrät ja sisällöt ovat laadullisesti aivan eri asioita. No, käsitteiden käyttö on tässä vähän hämärää. Voisi sanoa myös että määrä ja laatu ovat kaksi eri asiaa. Eri maailman asioita. Eri kategorioita -- se on hyvä ilmaisu.
Numerot, paljoudet, yleensä kvantifiointi -- ne eivät määrittele sisältöjä, eikä päinvastoin. Käytämme määrällisiä ilmaisuja ikään kuin määrät voisivat olla sisältöjen ominaisuuksia, mutta mitään tällaista todellisuudessa ei voi olla. Numeraalit ovat iättömiä, ajattomia ja kaikin tavoin laaduttomia, ne eivät ole minkään systemaattista järkeä käyttävän lauseen subjekteja eivätkä edes laadullisia attribuutteja. Ne ovat aina vain paljasta kvantifikaatiota.
Kun eurooppalainen uusi aika kartesiolaisine rationaalisuuksineen korvasi keskiajalla olemassa olleet tiedonalojen jaot kehittämällä nykyiset erityistieteemme ja niille kullekin ominaiset suureet ja mittayksiköt, uuden ajattelun alkuasetuksiin ei kuulunut asettaa tarvittaessa varauksia sille miten määrällinen ajattelu vähitellen voisi muuttaa mittayksiköt todellisemmiksi kuin niillä mitattava todellisuus.
Mittayksiköthän edustavat kartesiolaisen rationaalisuuden ihannetta -- ne ovat jotain "objektiivista". Numerot ovat kaikkialla samalla tavalla "paikkansapitäviä", ylihistoriallisia, ne edustavat jotain vakioista, ikuista ja pysyvästi pätevää. Kartesiolainen rationaalisuus kokee totuutta numeroiden kautta. Numerot ovat maailman faktisimpia asioita. Kvantifiointi, kaiken määrällistäminen, ja numeerinen objektivaatio koetaan oman aikalaisjärkemme piirissä sen kirkkaimpana "perusteluprinsiippinä".
Numeroihin se lopulta kaatuu, koko tämä maailmaa valtavasti muuttunut uuden ajan rationaalisuus. Mittayksiköt ovat muuttuneet todellisemmiksi kuin niillä mitattava todellisuus. Myyn sinulle metrin lainan tänään, mutta kun takaisinmaksun aika tulee, saman mitan on oltava metri ja kymmenen senttiä.
 |
| Tiedonfilosofiaa: Laadun käsikirja |
8.
Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Insinööri tietää että sen-ja-sen kokoisen kuulalaakerin välyksen on niissä-ja-niissä olosuhteissa oltava niin-ja-niin monta millimetrin sadasosaa, ei enempää eikä vähempää. Absoluuttinen kosketuspinta johtaa kitkaan, kuumenemiseen ja kiinnileikkaamiseen. Liian iso väljyys taas tärinään ja paikkojen särkymiseen. Mutta onko optimaalinen välys sama asia kuin laatu, noin laajemmin ottaen?
Kun kysymysten raameja laajennetaan ja otetaan kuvaan koko todellisuus, olemmeko muka tavoittelemassa jotakin optimaalisuutta asioiden hallinnassa? Ei sinne päinkään. Järkiajattelumme pyrkii määrätietoisesti ihan toiseen suuntaan. Numeroiden houkutus on ollut liian suuri. Eurooppalainen uusi aika on päätynyt määrien idealisointiin niin, että mittayksiköistä on lopulta tullut todellisempia kuin todellisuus jota niillä mitataan.
Harhaisinta on talousajattelu -- miksi "arvon" mitasta, "rahasta", on tullut taloudellisen toiminnan varsinainen sisältö? Taloudellisen toiminnan koko motivaatio on rahalla mitattava tulos -- ja raha ohjaa taloudellisen aktiivisuuden sinne missä numerot kasvavat parhaiten. Kuin numeerinen kasvu, määrä, todella olisi itsessään jotain joka luo vastaavan sisällön, laadun, maailmaan. Kardinaalilukusanasta on tullut kardinaali.
9.
Ei ole ihmeellistä että yhteiskunnallinen keskustelumme on niin keskeisesti talouskeskustelua. Keskustelun toivottomuus kulminoituu siinä että keskustellaan taloudesta ja rahasta -- jotka itsessään edustavat vain aikalaisrationaalisuutemme valtavimpia ajatusharhoja. Siinä keskustelussa käy niin, että mitä "pätevämpiä" numeerisia "perusteluja" joissain "asia-argumenteissa" esitetään -- eli mitä pätevämmältä perustelut näennäisesti näyttävät -- sitä järjettömämpiä ne tosiasiassa ovat ja sitä toivottomampaa yhteiskunnallinen keskustelu on.
Yhteiskunnalliset keskustelumme ovat kuin järjen kaikinpuolisia karikatyyreja. Mitä "objektiivisempia" "faktoja" "perusteluissa" käytetään, sitä enemmän niillä vain itsekukin sementoi oman vakaumuksellisen palapelinsä muottikuvioita. Tai, koska retoriikasta on kysymys, nuottikuvioita. En todellakaan muista viidenkymmenen vuoden ajalta ainoatakaan yhteiskunnallisen keskustelun osanottajaa, joka olisi joidenkin asiaperusteiden vaikutuksesta purkanut omia aatteellisia rakennelmiaan pala palalta, omaksunut ajattelulleen osin tai kokonaan uudet rakennuspalikat ja vaihtanut aatteellisen tunnustuksensa toiseksi.
10.
Jos meitä yhteiskunnallisessa keskustelussa yhdistää lähinnä vain usko samoihin muotoihin ja sama tarve varmuuteen, olemme tyhjän päällä. Meille se on kansallinen tragedia, vaikka sillä on tietysti eurooppalaisen uuden ajan aikakausrationaalisuuden tausta. He ovat historiallisen tragedian päähenkilöitä, yhden systemaattisen järjen laadun täydellistäjiä, nuo yhteiskuntakeskustelumme näennäisen pätevät vaikuttajayksilöt. Omien alojensa, omien aatteidensa auktoriteetit.
En mahduta näitä turhaan samaan lauseeseen: omien alojensa ja aatteidensa auktoriteetit. Jos jokin täydellistää yhteiskunnallisen keskustelun kaikki kielteiset ominaisuudet ja vaikutukset, se on Milgramin mittaama ikävä tosiseikka, että yleistä ryhmävahvistautumista tarjoavat auktoriteetit vetoavat kahteen kolmasosaan kaikista ihan tavallisista ihmisistä.
"Objektivoivan" tositiedon kvantifioiva ominaislaatu ja "perusteleminen" mahdollistaa nimittäin tiedollisen ja aatteellisen pätevyyden yhteenlankeamisen. Sitähän yhteiskunnallinen keskustelu nimenomaan on. Näennäisen objektiivisen ja faktisen, kvantifioivan todisteluaineiston niputtamista ikioman aatteellisen todistelutarpeen yhteyteen. Määrän ja laadun, muotojen ja sisältöjen kytkemistä toisiinsa -- vaikka ne ovat tosiasiassa ihan eri maailman asioita.
 |
| Yhteiskunnallinen keskustelu 121:n kanssa |
---------------------------
