 |
| Suuri oivallus, uusi oivallus, uusi aika, suuri aika |
1.
Yksi asia mikä ihmisten tulisi laajemmin tajuta on se että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnistamme ja tunnemme, on kansallisvaltion ominaisuus. Toinen ehkä vielä tärkeämpi asia ymmärtää olisi, että kansallisvaltio on eurooppalaisen uuden ajan individualismin tuote. Jos nämä kaksi seikkaa jaksaisimme ajatella läpi, suhtautumisemme moniin, moniin, moniin asioihin saattaisi muuttua kokonaan.
Eurooppalainen uusi aika, noin runsaan neljänsadan viime vuoden ajanjakso, on ihmisen historiassa aivan poikkeuksellinen aikakausi. Silloin syntyi ja kehittyi historiassa ennen esiintymätön tapa ajatella. Vastakohtana edeltäneelle suunnilleen tuhatvuotiselle keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli jokseenkin kadonnut ja jolloin elettiin oudossa, psyykkisen dynamiikan ja ajantajun hukanneessa depersonalisaation tilassa, uudella ajalla havahduttiin mitä korostuneempaan itsetietoisuuteen.
Kun keskiajalla kaikkein parhaimmatkin ajattelijat olivat silloisten järkiperusteiden mukaan jopa epäilleet omaa olemassaoloaankin, sitä vastaan nousi nyt Descartesin kirkkaasti ilmaisema oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Tämä oivallus oli filosofille niin kirkas, että hän koki sen myötä ratkaisseensa suunnilleen kaikki maailman ongelmat. Descartes koki valaistumisen, koki järjen valon -- jos ihmisen sisäinen silmä, järki, näkee jonkin seikan selvästi, sen on oltava olemassaolevassa todellisuudessa oikein.
2.
Kyseessä oli toki paljon laajempi ajattelumuutos kuin vain Descartesin oivallus. Uusi, yksilöminuutta ja individualismia esille nostava ajattelu oli pikkuhiljaa itänyt mm. renessanssifilosofien humanismissa ja uskonpuhdistajien esiin nostamassa omakohtaisessa jumalasuhteessa. Ei voida tarkalleen sanoa mistä uuden ajan individualismi alkoi. Mutta itse ajatusmuutoksen perustavanlaatuinen, paradigmaattinen sisältö on selvästi määriteltävissä.
Syntyi niin sanottu "kartesiolainen Subjekti". Yksilöminuus eriytyi, ja vastaavasti ulkomaailma, todellisuus, Objektivoitui. Eriytyvän Subjektin puolella vahvistuivat vuosisatojen mittaan individualismi, yksilövapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja vastaavasti kehittyivät Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Näiden uuden ajan ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.
3.
Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoituminen olivat historiallinen tajunnantapahtuma, jonka perustavanlaatuinen, ajattelua paradigmaattisella syvätasolla jäsentävä vaikutus tuli sitten näkyviin kaikessa siinä dynaamisessa edistyksessä joka uudelle ajalle on ollut ominaista. Ei ole vain niin, että yksilöminuuden tiedostaminen avasi tai lisäsi psyykkiseen varustukseemme sisäänpäin kääntyvän introspektiivisen tarkastelukulman, vaan on myös niin, että uusi minätietoisuus projisoituu, heijastuu ulkomaailmaan ja antaa muodon uusille havainnoille joita uuden dynaamisen psyyken on mahdollista tehdä.
Psykoanalyytikko saattaisi väittää, että esimerkiksi fysiikan peruskäsite "voima" on introspektiossa -- sisäisellä silmällä -- havaittu ruumiintuntojen ulkoistuma. Keskiajan ihmisille "voiman" käsitteen muodostaminen olisi ollut mahdottomuus siksi, ettei heidän minätietoisuutensa ollut niin kirkasta että sielunviriämät olisivat voineet toimia objektivaatiossa havainnoille muotoa antavina malleina.
Lisääntyvä individualismi projisoitui yleensäkin elimistöllisten metaforien käyttöönotossa todellisuuden kuvailussa ja selityksessä. Esimerkiksi talousajattelussa -- fysiokratismissa -- rahavirrat käsitettiin jonkinlaisena talousruumiin verenkiertona.
Valistusfilosofi Rousseau puhui valtiostakin kuin suurena joukkoruumiina, orgaanina, jolla oli jopa oma tahtokin, niin sanottu "yleistahto". Ehkä rousseaulaisen "yhteiskuntasopimuksen" valtio oli ensimmäinen selvästi elimistöllisillä metaforilla perusteltu kansallisvaltiohahmotelma uuden ajan historiassa. Kansallisvaltion syntyhistoria ja syntymekanismi on selvä: se on lisääntyneen individualismin projektio yhteisötasolla.
Uusille valtioille annettiin jopa henkilönimiä. John Bull, Svea-mamma, Setä Sam, jne. Yksilömielteet ja yhteisömielteet läpäisivät toisiaan. Nykyisin emme enää ymmärrä tätä mielteiden syntyhistoriaa -- se että maan nimi kirjoitetaan suurella alkukirjaimella on meille nyt lähinnä oikeinkirjoitus- ja kielioppikysymys. Siinä olemme irronneet historiasta ja tärkeilemme tyhjän päällä.
Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän individualismin rinnakkaisia tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" -- ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina.
Kansallisvaltio ja demokratia ovat ajatushistoriallisesti olennaisesti samaa kudelmaa, enkä usko, että kansallisvaltiota ja demokratiaa koskaan voidaan erottaa toisistaan menettämättä koko sitä paradigmaattista pohjaa jolle nämä ajatusmuodot ovat kehittyneet. Valitettavasti vain tässäkin kysymyksessä olemme irrottaneet itsemme historiasta ja utopistisesti kuvittelemme että kansallisvaltiolle ominainen demokratia voisi tehdä jonkinlaisen sirkushypyn esimerkiksi ylikansalliseen EU:iin.
4.
Tässä vaiheessa kannattaa ehkä ottaa reilun historiallisen tarkasteluetäisyyden mittainen askel taaksepäin todellisuuden- ja suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja miettiä ihan kaikessa rauhassa uudelleen mitä ihmisen miellemaailmassa merkitsevät nämä tässä puheena olevat paradigmaattiset ajattelun alkutekijät. Sellaiset kuin tämä "kartesiolaiseksi paradigmaksi" nimetty Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivaatio.
Otetaan vaikkapa tuo mainittu fysiikan "voiman" käsite. Miten paljon luonnonlakien hallitseminen on muuttanut ihmisen maailmaa, hänen elinolojaan? Kuvitelkaa millainen oli keskiajalla vallinnut elämänmuoto -- kun Rooman valtakunnassa jo olemassaollut sivistys, kuten jo jossain määrin levinnyt lukutaito, olivat kadonneet maailmasta ja eurooppalainen elämänmeno oli vajonnut ajan kulumisesta ja perspektiivin syvyysulottuvuuden tajuamisesta mitään ymmärtämättömään ja "minän" olemassaoloa tiedostamattomaan depersonalisaatioon. Vallitsi suunnaton joukkomittainen psyykkinen taantuma.
Mekaanisia ja orgaanisia mielteitä tuskin erotettiin toisistaan. Toki karkeita mekaanisia työkaluja oli, mutta samoin olivat ajattelutyökalut karkeita. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroihin. Kidutuskoneet olivat insinööritaidon ensimmäisiä mestarinäytteitä. Niissä ihmiset pilkottiin ja revittiin samalla tavalla kuin muutaman vuoden ikäiset pikkulapset tänä päivänä tutkivat kärpästä nyppimällä siltä siivet.
Keskiajan maailman "pimeys" ei ole klisee. Pimeys on miellemaailman ja psyyken pimeyttä.
Mieti nyt sitten miten jostain ylhäältä avaruudesta tänä päivänä katselisit maapallon miljoonakaupungeissa kimaltelevia miljardeja valolamppuja. Liikennettä, teollisuuskeskuksia, valtamerialuksia, jumbojettejä -- entä jos voisit silmilläsi nähdä ne miljoonataajuuksilla tapahtuvat sähkövärähtelyt, jotka yhtään väsymättä välittävät viestejä läpi koko eetterin, ympäri koko pallon?
Mieti miten siinä kaikessa on pohjimmiltaan kyse fysiikan "voiman" käsitteestä. Kurkista vielä uteliaana tutkimuslaboratorioon, jossa aineen perimmäisiä salaisuuksia kaivellaan esiin -- siellä sivistys on saavuttanut aivan tavattomia tuloksia. Kohta kukaties opetamme kiteitä käyttäytymään järkevällä tavalla valjastaaksemme ne teknologian palvelukseen. Materian hallinnassa kehittyneillä työkaluilla manipuloidaan geenejä, elämän manuaalia. Kokonaan uudet todellisuudet saattavat aueta kvanttilomittumisen myötä.
En kysy onko kaikki tapahtunut ollut ihmiselle siunaukseksi vai tuhoaako tekniikka meidät, vaan totean tapahtuneen muutoksen. Se on ollut jotain ihmisen historiassa aivan tavatonta, suunnatonta, aivan erityistä. Ja se kaikki on eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen paradigman" vaikutusta. Subjektin eriytymistä ja todellisuuden Objektivaatiota. Jos vielä väität, ettei historiallisten miellemaailmojen muutoksessa ole ollut kyse jostain ajattelumme vain vaivoin tajuamasta mittakaavasta ja laadullisesta poikkeuksellisuudesta, silloin et ole ymmärtänyt asiaa etkä ole oikein todellisuuden- ja suhteellisuudentajuinen.
5.
Mikä sitten oikein on tämä ihmisen "minä" joka on historian eri aikakausina saanut niin erilaisia ilmentymiä ja toiminut monenlaisissa rooleissa? Mikä on Subjekti? -- Jos haluamme oikeasti olla todellisuudentajuisia, tällaisia kysymyksiä meidän tulisi itsellemme selvittää.
Ensinnäkin yksi olennainen rajalinja. Se mikä koskee "minää" -- eli siis kartesiolaista Subjektia -- on eri asia -- tai oma alueensa -- kuin se mikä todellisuudessa on tämän "minän" miellemaailmojen projektiota -- eli Objektivaatiota.
Eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaisen Subjektin vaikutuksesta ovat kehittyneet individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, kun taas vastaavasti Objektivaation puolella ovat kehittyneet empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. "Minän" muutokset ovat sisäistä psyykkistä aluetta, niiden heijastumat, Objektit, ovat ulkoista todellisuutta.
6.
Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia ehkä on se miten perinjuurin sosiaalinen laji olemme. Jopa yksilön "minä" on aina sosiaalista ja historiallista muodostetta.
Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan tiedollisesti ottaen täydellisestä pimeydestä, ja jokaisen tajuntaan on ensin piirtynyt hahmo "sinä" ja vasta sen jälkeen on alkanut muodostua se mistä sanotaan "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken mitä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Psykoanalyytikot puhuvat vastasyntyneen primaarinarsismista, joka vähitellen saa rinnalleen ja vaihtuu objektirakkaudeksi. Jos jokin menee ihmiselämän aivan varhaisessa vaiheessa pieleen, mitkään persoonallisuutta kehittävät raiteet eivät asetu kohdalleen. Esimerkiksi psykopatia ja narsismi ovat niin syviä "minuuden" vammoja, ettei niistä juuri ole mahdollisuutta "toipua" koskaan myöhemmän elämänkään aikana.
Mitä rautaisempi on varhaisen lapsuuden perusturvallisuus, sitä ehjemmän ja pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä takaa. Perusturvallisuus ei suinkaan tarkoita kaikilta kolhuilta suojelemista vaan sitä, että pahasti traumatisoivat kokemukset vältetään. Jos lapsi joutuu kestämään kokemuksia jotka ylittävät sielullisen sietokyvyn -- joka siis muodostuu kunkin kokemusten mukaan, on siis suhteellista -- seurauksena on tavalla tai toisella tapahtuva psyyken pirstoutuminen.
Esimerkiksi aikuiset, jotka mieluusti hokevat kuinka "elämä on kovaa, numerot kylmiä ja talouspolitiikka vaatii realismia", ovat usein sellaisia, jotka ovat omassa lapsuudessaan joutuneet kokemaan vähän liian kovia ja kehittäneet silloin itselleen vaihtoehtoisen fantasoidun mielikuvitustodellisuuden, jossa "minä" virittyy vähän eri tavalla ja hallitsee kuvitteellista maailmaansa. Myöhemmin näille ihmisille oikean todellisuuden kohtaaminen muodostuu haasteeksi, josta selvitään kun kovetetaan "minä" ja omaksutaan ylimääräinen annos aggressiota.
Kaikella taiteella saattaa olla terapeuttinen tehtävä "todellisuusefektin" saavuttamisessa, haasteellisen todellisuuskosketuksen hallitsemisessa. Taistolaiset vallankumousnuoret eivät syyttä suotta laulaneet sydäntäsärkevällä väräjävällä äänellä -- kipeä sielu siinä koetteli itseään. Suomalaiskansallinen elokuva ei voisi omata muunlaista historiaa kuin kohtaukset, joissa uskottavuuden saavuttamiseksi aina väännetään aggression efektinappulaa vähän suuremmalle.
7.
Jokaisen yksilön elämään kertyy kasvun, kehityksen ja ikääntymisen myötä tiettyjä psyykkisiä perusrakenteita, ja kun nämä kerrostuvat, pysyvät piirteet voidaan havaita ajattelun rakenteellisista kaavoista ja jäljittää käyttäytymisen toistuvista kuvioista. Psykoanalyysi todellakin edellyttää tiettyä kehitysastetta, vähintäänkin tiettyä ikää, jolloin psyykeen on muodostunut niin paljon kokemuksellisia kerroksia että tulee mahdolliseksi hahmottaa syvyyssuuntaisia kytkentöjä. Niiden näkeminen on itseymmärrykselle välttämätöntä.
Psyyken pysyvät rakenteet eivät tietenkään ole mitään senkaltaista kuin että "hän on vakaumuksellinen kommunisti" tai että "hän uskoo lujasti vapaisiin markkinoihin". Psyykenrakenteiden kannalta on ihan se ja sama, mitä ismiä ihminen "totuutena" tunnustaa -- olennaiset seikat eivät ole sisällöllisiä vaan liittyvät ajattelun muotoihin. Meistä jokaisen ajattelu on elämänmittainen rakennustyö, hämähäkinverkon kaltainen kudelma, ja psykoanalyytikolta tarvitaan tavatonta herkkyyttä kun hän kipuilevan potilaansa kohdalla alkaa purkaa kokemusten kerroksia ja seurata kantavia rakenteita, määrääviä yksittäisiä säikeitä, palatakseen "minuuden" aivan pohjimmaisiin lähtöasetuksiin.
Mikään sisällöllinen ei tässä todellakaan merkitse mitään. Olennaista on esimerkiksi tunnustuksellisuuden, mustavalkoisuuden aste. Mitä jyrkemmät mielipiteet, sitä heikompi persoonallisuus. Ihan sama onko tunnustuksen kohteena uskonto vai tiede, oikeisto vai vasemmisto -- kaikkein jyrkin kiihkouskovainen voi muuttua yhtä mustavalkoiseksi ateistiksi, samoin historia todistaa että fasistinen diktatuuri tuottaa yhtä hirvittävät seuraukset kuin kommunistinen totalitarismi, jne.
8.
Yksilön syvimmätkin tuntemukset ovat lajityypillisiä ja kirkkaimmatkin älylliset oivallukset saavat merkityksensä kulttuurisidonnaisuuden puitteissa. Yksilö ei koskaan ole "syntynyt tyhjästä", vaan hän on aina lajityypillinen olento, sosiaalinen ja historiallinen muodoste, oman aikansa ja siinä vallitsevan elämänmuodon sekä henkilöhistoriansa tuote. Tuo kaikki on totuttu ilmaisemaan lyhyesti: ihmisyksilö on kulttuurinen artefakti.
Emme pysty sanomaan miksi historiassa jokin aikalaisajattelu vakiintuu ja muodostaa kokonaisen kulttuurikauden. Esimerkiksi historisti Oswald Spengler toteaa profeetallisessa mammuttiteoksessaan lakonisesti että historialliset aikakaudet nousevat "kuin huuto ihmisen rinnasta". Mutta meidän on pakko todeta, että historiallinen aikakausi on todellinen ilmiö. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmiskunnan historiassa aivan selvästi erottuva ja aivan erityinen ajanjakso. Kartesiolaisen paradigman vaikutukset ovat olleet aivan johdonmukaisia, eikä niiden vaikuttavuutta voi mitenkään epäillä.
Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.
9.
Niin sanotun "kansalaisyhteiskunnan" idea -- ajatus siitä että yhteisö muodostuu yksilöistä yksilöiden summana, eikä mitään ylisummatiivista ole -- on sokean individualismin mukainen versio aidosta demokratiasta. Kansalaisyhteiskunta on atomististen täysivaltaisten yksilöiden ideaalinen kooste, joka ikään kuin "alkaa" jokaisesta yksilöstä erikseen -- aivan kuten idealistinen liberalismi kuvitteli "talouden" muodostuvan ideaalisten "vapaiden yksilöiden" keskenään sopimista kumpaakin osapuolta hyödyttävistä kaupoista. Ihmisyksilö on kuitenkin kulttuurinen artefakti, ei päinvastoin. -- Monetarismin tunnustuksellinen kannattaja Margaret Thatcher puhui kansalaisyhteiskunnasta kun hän sanoi: "Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan."
Sokeat individualistit eivät ymmärrä että yhteisöominaisuudet ovat tosiasia, ja yhteisöominaisuuksista eräät määräävät perustavanlaatuisia elinehtoja. Yhteiskunnan on tuotettava aivan rautainen perusturvallisuus jotta yksilöt voivat kasvaa autonomiaan ja eriytyä yksilöinä pitkälle. Siksi olisi yhteisesti pidettävä perusasioista huolta -- historiallisen kehityksen syvät symbioottiset huolenpidon kerrokset on elvytettävä yhä uudestaan, niitä olisi varjeltava aivan erilaisella huolenpidolla kuin mitä nykyisessä sokeiden individualistien yhteiskunnassa tapahtuu.
10.
Suuret kulttuurit luovat omat pohjaparadigmansa, nousevat, kukoistavat, villiintyvät ja ylikasvavat, kuihtuvat ja kuolevat sitten pois. Juuri tämä kaikelle elolliselle ominainen elämänkaari saattaa olla oman eurooppalais-länsimaisen kulttuurimme suhteen nyt umpeutumassa. Individualismin ylikasvaminen sokeuden asteelle on yksi keskeinen historiallinen hajoamisilmiö.
Individualismin historiallinen tarina on kerrottu niissä Objektivoituneissa projektioissa, joissa se on uuden ajan mittaan saanut ilmauksensa. Kuten todettu, kansallisvaltiot ja demokratia olivat yksi tuollainen projektio. Viitattiin myös fysiikan "voiman" käsitteeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen joka sillä kaikkeen tiedolliseen ajatteluumme on ollut. -- Voisimme laajentaa näitä tarkasteluja ja muodostaa sellaisia uuden ajan historiallisia kokonaiskuvia, joissa individualismin projektiot näyttäytyisivät enemmän spenglerilaisessa synty - kehitys - kasvu - kukoistus - ylikasvu - hajoaminen -kaavassa.
Esimerkiksi keskiaikaisen tiedonalojen jaon, triviumin ja qvadriviumin, uudella ajalla korvanneet erityistieteet muodostuivat kukin oman suure- ja mittayksikköjärjestelmänsä ympärille, mutta niiden kehitys ei suinkaan vakiintunut ja pysähtynyt siihen. Jokaisen erityistieteen sisälle syntyi edelleen jakoa muun muassa tutkimuskohteen mukaisesti, sitten jakautumista koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pirstoutumisessa olemme päätyneet eräänlaiseen "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin "ismin" mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.
Tämä on siis ajatusmuotona sama ilmiö kuin individualismin kasvu sokeuden asteelle. Samoin voisimme todeta, että uuden ajan mittaan on tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja vastaava korrespondenttisen totuudellisuuden "pätevöityminen". Sekin voidaan kirjata individualistisen sokeuden lisääntymisen nimiin.
Vielä viime vuosisadalla koherenssia projektioina ilmentävät niin sanotut "suuret kertomukset" olivat todellisuutta. Tekniikan eetos oli sellainen, psykoanalyysi oli sellainen, marxilaisuus oli sellainen. Mutta globalisaatio on jo kansallisvaltioiden ja demokratian hajoamisilmiö. Globaali maailma on irrotettu, kiskaistu juuriltaan, se kasvaa ja vahvistuu reaalimaailmasta irronneen ja autonomiseksi muuttuneen "rahan" varassa. Se on reaganilaisen ja thatcherilaisen monetarismin maailma, todellinen idealistinen "kansalaisyhteiskunta", joka saattaa innostaa sokeita individualisteja, mutta jolla ei ole mitään reaalisia elinmahdollisuuksia eikä hengissä selviämisen edellytyksiä.
Globalismi-ismin yhteydet ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja sen luonnollisiin ilmenemiin, kuten kansallisvaltioon ja demokratiaan, on menetetty.
11.
Kaikenlaiset opilliset "ismit" ja ylimalkaan se opillinen ajattelulaatu, jossa kaikki "tiedollinen" lopulta ohenee tarkoittamaan vain korvikeidentiteettiä juurettomille yksilöille, ovat oman aikamme onnettominta ja surkeinta ajattelua. Sokean individualismin maailmassa valtaosa ihmisistä on tuomittu kadottamaan perusihmisyytensä ja muodostamaan ihmis- ja itseidentiteettinsä tyhjän päälle. Tällöin mikään sisäinen ei enää muodosta ulkoisia objektivoituvia projektioita, vaan käy täsmälleen päinvastoin -- ulkoisten samaistusten varaan yritetään rakentaa omaa sisäistä identiteettiä.
En tarkoita vain niitä joille esimerkiksi merkkivaatteet tai muut vastaavat statussymbolit ovat omanarvontunnolle ja mielenterveydelle välttämätön tekijä, vaan lähinnä ideologioistaan innostuneita poliitikkoja ja muita aatteellisia sankareita, jotka vailla omaa ajatusvoimaa omaksuvat jonkin "ismin" mukaisen käsitepuitteistuksen ja kokevat voimaantumisen ja vahvistautumisen elämyksiä tunnustautumalla ja todistelemalla ismitotuuksia. Ei ole tympeämpää typistettyä älyä kuin on yritys "päteä" käsiteabstraktioiden varassa käydyissä "väittelyissä". Se on jotain aivan tavattoman traagista ja toivotonta.
Siinä vaistoaa yksilön historiallisen harharetken, ylikasvaneen individualismin, itsekannatteleviksi muuttuneet ajatusrakenteet ja todellisuudesta irronneet käsitekonstruktiot. Olemme palaamassa uusskolastiseen käsiterealismiin. "Ismien" käsitetodellisuuksista johtaa vammautuneeseen perusnarsismiin sokean individualismin musta aukko.
Todellisuuskosketus menetetään, kun objektirakkaus lakkaa ja taantuu takaisin narsistiseksi identiteetiksi. Aito sosiaalisuus lakkaa olemasta ja korviketodellisuus astuu kuvaan. Sosiaalinen kohtaaminen korvautuu samaistumisella ideologiseen ismiin. Lopulta itseidentiteetti rakentuu niin kipuilevan ja kosketusaran ideologian varaan, että kanssaihmisellä on enää merkitystä vain joko oman identiteetin vahvistajana -- tai sitten viholliskuvan vahvistajana. Narsismi ja psykopatia elävät rinnakkain.
Ideologit tarvitsevat vihollisia niin niin niin kipeästi. Lopulta viholliskuvan tunnistaminen herkistyy paljastus- ja ilmiantoasteelle -- tarkkaillaan vihollista ideologisilla haukansilmillä: "Ahaa, tuo sana, juuri tuo sana, hänet kavaltaa... Nyt tiedän mikä hän on miehiään!"
Siten me päädymme totalitarismiin. Ismien nimillä ei ole väliä, on sama onko niitä yksi vai kymmenen. Ne samaistuvat ja muuttuvat kaikki hajoamisen ja tuhoamisen ajatustyökaluiksi sokean individualismin kautta. Totalitarismiin voidaan sortua ihan minkä tahansa nimisen ismin käsitepuitteistuksessa.
12.
Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnonsuojelijat kehitysmaissa reissaavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit nollatoleransseilla laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita. Filosofit kukkoilevat itsetärkeinä isminikkareina, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret ovat mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiään saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä.
Kun elämme jo sillä sokean individualismin asteella, jossa narsistisen identiteetin tavoittelu on jokseenkin kaiken toiminnan motiivina, aivan turhaan ylimalkaan enää ylipäänsä kyselemme miksi tietty ismi-ihminen käyttäytyy kuten käyttäytyy. Jos itseidentiteetti saadaan jonkin opillisen "ismin" kautta, kaipa kaikkien tekojen motiivina on vain kaikki mikä suinkin voi tarjota ismille vahvistautumista.
Sokea individualisti toimii aina suhteessa omaan narsistiseen vahvistautumisen tarpeeseensa, eikä hänen käyttäytymisessään siis edes tarvitse olla muuta päämäärärationaalisuutta. Opillinen tunnustautuminen ja vahvistautuminen riittävät -- ne ovat käyttäytymisen päämääriä sinänsä. Ja ne ovat paljolti vain ilmaisullisia, eivät niinkään päämäärärationaalisia käyttäytymismuotoja.
Kun kaksi tai useampi samaa ismiä tunnustava narsisti-ideologi toimii toisilleen vahvistusta tuottaen, käyttäytymisestä saattaa päämäärärationaalisesti arvioiden tulla täysi katastrofi. Näin näemme nyt päivittäin käyvän, esimerkiksi kouluvirastoissa. Mutta asiaa ei voi auttaa, koska toimilla ei alunalkaenkaan ollut aitoa sosiaalista ominaisuutta, yhteistyön luonnetta. Oli vain ismitunnustuksellisuuden kautta toteutuva narsistisen itseidentiteetin vahvistamisen luonne.
--------------------------
Lisäyksiä:
Kun puhutaan asioista, on puhuttava asioista. On kyse historian ymmärtämisestä. Emme ole esimerkiksi määrittelemässä abstraktista "demokratiaa" käsiteavaruudessa. Emme ole määrittelemässä hallintomallia. Olemme jäljittämässä sisältöjä, sitä mikä tapahtui historiassamme. Ja näin jäljitämme myös sitä mikä tapahtuu itsessämme -- aina kun käytämme näitä käsitteitä. Toistan:
""Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän individualismin tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" -- ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina.""
""Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.""
--------------------
Käsitteiden -- varsinkaan yleiskäsitteiden, joilla on erityinen taipumus "noitua ymmärryksemme" (Wittgenstein) -- määritteleminen toisilla käsitteillä ei välttämättä tee käsitteistä yhtään "pätevämpiä". Jos elämme -- ja kun todellakin elämme -- juurettoman "ismitiedon" käsiterealistisessa kielimaailmassa, kaikki määrittely-yritykset kääntyvät merkitsemään vain skolastisen käsitepinnan sementoimista.
 |
| Luja usko, luja käsitepinta, kävely vetten päällä |
Vaikka tällaiset toisillaan muuratut käsitteet voidaan kokea kiinteinä kuin koivuhalot, ja vaikka niitä ollaan valmiita mättämään halki-, poikki- ja pinoon, valitettavasti tällaisilla "pätevinä annetuilla" käsitteillä ei kunnollista ajattelua harjoiteta.
Koulussa opetetut skolastiset totuudet ovat vain huonoa ajattelua. Siis aivan kelvotonta, kertakaikkiaan, pelkkää käsitesekaannusta.
Tässä blogissa puhuttiin sokeasta individualismista:
""Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.""
Ajattelu on vaikea taito. Se ei ole pelaamista annettujen sääntöjen mukaan, vaan jokainen lause luo omat sääntönsä. Toinen vaihtoehto on sitten, ettei sanoilla sanota enempää kuin mitä niihin on jo skolastisesti sisällytetty. Tällöin on turha kysellä määrittelyjen perään, käsitteet ovat niihin kysymyksiin jo itse vastanneet.
-----------------------
Olen joskus pohtinut tätä nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun tilaa, enkä oikein pidä arvossa näitä nykyisin niin suosittuja kiihkeitä "väittelyitä". Minulle kirjoittaminen on lähinnä pohdiskelua, ajattelen kirjoittamalla, ja panen näitä mietiskelyjä sitten julki julistamatta kuitenkaan mitään poliittisesti orientoituviin "mielipiderintamiin" asettuvia "totuuksia".
Pöytälaatikkooni on matkan varrella jäänyt paljon, ja olen heittänyt pois kokonaisia kirjoja. Ei tämä "blogipäiväkirjan" julkaiseminen minua erityisesti motivoi, mutta olen kyllä yleensä ottaen sitä mieltä, että yhteiskunnassa kaikenlaisen ajattelun tulisi olla kaikkien nähtävillä. Vain siten voimme estää sen ettemme vedä ihan vapaaehtoisesti itsesensuurin ja sensuurin lippaa silmillemme.
Niin sanotussa sananvapaudessa on kyse nimenomaan läpinäkyvyydestä. Ei siis siitä että itsekukin saisi itselleen jonkin julkaisuareenan ja löytäisi oman mielipidelokeronsa, vaan siitä että itsekunkin olisi mahdollisuus saada mahdollisimman laaja kuva kaikesta mikä voi vaikuttaa oman ajattelun muodostumiseen.
Sananvapaus ei niinmuodoin ole niinkään sanomisen vapautta, vaan viestien vastaanottamisen vapautta. Yhteiskunta on demokraattinen vasta silloin kun se on niin läpinäkyvä, että kaikilla on mahdollisuus tietää mistä missäkin asiassa on oikeasti kyse.
---------------------------
Luomiskykynsä hukkaava yhteiskunta taantuu suoritusyhteiskunnaksi. Kun kaikesta tulee suorittamista, roolit kivettyvät.
Olen ihmetellyt miksi tapa puhua kaikista "asiakkaina" -- nyt tässä hiljattaisessa Alppilan koulujupakassakin joku puhui koululaisista koulun "asiakkaina" -- on niin tavattoman vastenmielinen. Ehkä juuri siksi että siinä viestin kaksiarvoinen tekopyhyys näkyy niin päällehyökkäävästi.
Ne jotka puhuvat "asiakkaista" haluavat termillä glorifioida omaa palvelujen tarjoajan rooliaan. Se on nykyisin pyhitetty tapa ilmoittaa oman työn tarpeellisuus ja oman olemassaolon oikeutus. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen ettei maailmassa ole olemassa "kahden vapaan yksilön välistä kumpaakin osapuolta hyödyttävää kauppaa".
Poliisitkin taitavat puhua "asiakkaistaan". Vankilanjohtaja niin ikään ei puhu vangeista, vaan "asiakkaistaan".
----------------------
Sukellus kielimaailman tajunnallisiin alkioihin: Goethen ja Wittgensteinin tavoittelema "alkuilmiö" voisi hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkutekijöistä paljastaa, miten sanat hyvin primitiivisessä miellemaailmassa eivät vielä omaa sellaista "sanaluokan" ominaisuutta johon oma kielioppimme ne luokittelee.
Blogitekstissä puhutaan esimerkiksi mekaanisten ja orgaanisten mielteiden eriytymättömyydestä keskiajan ihmisen miellemaailmassa. Voisimme ehkä ajatella, että "objektivaatio" on kehityksellinen jatkumo, jossa "kohde" jossain kehityksen vaiheessa voi saada ensin mekaanisen ominaisuutensa, sitten jotkut kohteet vielä orgaanisen ominaisuutensa.
Jossain pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen maailmassa ei enää pohdita karkeita "keskiaikaisia" käsiterealismin kysymyksiä -- onko esimerkiksi "koira"-universaalia "olemassa", tai siis onko sen "todellinen olemus" -- vaan nähdään selvästi miten kieli on laadultaan "nominalistista".
Pohdin "Narkissos-esseiden" luvussa "Kierkegaard ja Nietzsche" Aristoteleen syllogismilogiikkaa primitiivisen miellemaailman kannalta. -- Miten esimerkiksi käsite "Sokrates" sijoittuu jatkumolle "esine -- ihmisorgaani", tai miten määre "ihminen" liukuu akselilla konkreettisesta subjektiivisesta olennosta abstraktiseksi joukon jäseneksi. Siteeraan sieltä:
""Aristoteleen esittämiin syllogismeihin perustuvassa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa yksittäisiin olioihin voidaan liittää ominaisuuksia ja yhdistellä sitten näitä loogisten konnektiivien avulla. Logiikan alkeisoppaat esittelevät väsymättömästi näitä älyllisiin kirkastustarkoituksiin varsin kiitollisia päättelyesimerkkejä.
Kaikki niissä toimii hienosti niin kauan kun ei kysytä esimerkiksi: ovatko konkreettiset ja abstraktiset oliot ja ominaisuudet kielihistoriallisessa alkuhämärässä jossain tietyssä järjestyksessä tai jossain tietyssä suhteessa toisiinsa? Ovatko omaksumamme sanojen luokat jossain absoluuttisessa mielessä oikeat - vai voisiko olla vaikkapa niin että intentioistamme saattaisi periaatteessa seurata sellaisiakin sanoja joiden luokitus ei asettuisi raameihimme?
Meistä näyttää järkevältä että lauseenjäsenet nousevat sanaluokkien pohjalta - miksemme siis katsoisi astetta kauemmas taaksepäin arvioidaksemme tilannetta sanaluokkien synnyn suhteen?
Tiedämme, että esim. muinaiskreikan sanojen laadut eivät vastaa omiamme vaan kuuluvat oman aikansa kieleen ja ajatusjäsennykseen - silti, siis tästä tiedosta huolimatta, otamme omat kielimuotomme ikään kuin ajattomina ja rakennamme "logiikan kielen" niille.
Pyrimme pitämään "loogiset työkalumme" ideaalisen puhtaina, emmekä halua käsitteenmuodostukseen liittyvän kehitysopillisen näkökulman sotkea ympyröitämme.
Tosiasiassa jokin jota voisi kutsua "inhimillisen hahmonmuodostuksen kehitysopiksi" ei antaisi meille mitään oikeutta harrastamaamme, absoluuttisessa mielessä puhtaaksiviljeltyjen loogisten päättelysääntöjen soveltamiseen. ""
Olennaista tuossa on kai sen seikan tajuaminen, ettei kielemme "alkuhahmoilla" todellakaan ole samoja "sanaluokkien" ominaisuuksia joita omassa kieliopissamme pidämme lähtökohtaisesti "annettuina" ja itsestäänselvinä. Jos voisimme katsoa miellemaailmojamme hyvin "läheltä ja tarkkaan" saattaisimme huomata miten käsitteet niitä primitiivisiin lähtöpisteisiinsä palautettaessa hajoavat jonkinlaisiksi hiushalkeamien pirstomiksi ja ominaislaatunsa kadottaviksi "seuloiksi". Vain tietyllä "kiinteyden" asteella ne "pitävät sisällään" jotain jonka koemme "mielteenä".
Kaikki "ajatuksemme" muodostuvat sitten tuollaisista erilaisille jatkumoille sijoittuvista mielteistä -- ja "ajatus" -- tai wittgensteinilaisittain siis "lause" -- on jo jossain mielessä "koherenttinen" kokonaisuus. Monista ajatuksista syntyy yhä suurempi koherenttinen kokonaisuus -- ja tällaisten laajojen kokonaisuuksien hallinta onkin sitten mielestäni likimain mahdoton "tehtävä".
Tavat, joilla ratkaisemme ajattelukoherenssien ongelmia -- esimerkiksi se että sorrumme jonkinlaisen sanaluokkajaon kiinteyttämään ja kivettämään käsitteenmuodostukseen ja siitä seuraavaan mekanistiseen "logiikkaan" -- ovat kaikki hyvin epätyydyttäviä ratkaisuja, koska ne tekevät väkivaltaa sille mitä käsitteistä muodostuvan pinnan alla miellemaailmassamme todella tapahtuu. Käsitteet ovat todellakin vain ajattelun "pintaa".
"Ajatuksemme" eivät muodostu kielen pinnan tasolla -- eikä niitä oikeasti voi analysoida määrittelemällä käsitteitä toisillaan -- vaan "ajatukset" ovat kuin syvyyssuunnassa syntyviä tähtikuvioita, joissa hahmot nähdään tietynlaisina koska eri syvyydelle sijoittuvat "rakenneosat" muodostavat tietystä näkökulmasta toisiinsa kytkeytyviä kohrenssipalapelin paloja.
""Kiintoisimmat kohteet löytyvät ihan päinvastaisesta suunnasta kuin huumetta tajunnalleen tarvitsevien efektintavoittelijoiden elämysmeret. Varsinaiset salatut totuudet ovat omassa menneisyydessämme, siinä mikä on jo tapahtunut, kehityshistoriassa, jo kuljettujen reittien varsilla. Siellä - missä meri on mustin ja primitiiviset myrskyt raivoavat- valoa hetkittäin luo joukko sokaisevia käsiteaurinkoja, joita olemme sopivasta näkökulmasta katselemalla luulleet systeemin navoiksi, taivaallisen palapelin yhteensopiviksi paloiksi. Ovatko ne sitä, vai ovatko kaikki konstellaatiot vain harhaa? ""
Jos olen oikein ymmärtänyt, Heikki Hyötyniemi soveltaa matematiikkaa niiden prosessien kuvaamiseen joilla alkuperäisistä "elämänvoimista" syntyy aikalaistason "ajattelua". Saatan olla väärässä mutta olen kuvitellut että hän käyttää esimerkiksi fraktaalista mallia kuvaamaan näitä elämänvoimien tiedollisiksi muuttuvia kuvioita. Luulen, että Hyötyniemi tässä yrityksessään kulkee ainakin vähän samanlaisen kunniahimon vallassa joka Wittgensteinia ajoi kun hänkin käytti "Tractatuksessa" matematiikkaa muotoillakseen "lauseen yleisen muodon".
Itse en pysty miettimään matematiikan ja todellisuuden suhdetta kuvaussuhteena, joten siinä mielessä matemaattinen mallintaminen jää oman ajatteluni ulkopuolelle ja tyydyn vain "läheltä ja tarkkaan" tapahtuviin hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, kielen ja käsitteiden tarkkailuyrityksiin.
-------------------------
"Ajatukset" hajoavat, kun niitä katsotaan "läheltä ja tarkkaan", samalla tavalla kuin materiaalisen maailmamme pohjalta syntyneisiin mielikuviin perustuva käsite "aine" hajoaa hiukkasfysiikan lähikuvassa vain jonkinlaisen "energiakentän" tiivistymäksi. Atomi on kai jonkinlainen paketti "voimia" jossain ei-missään, ja kaikki se "kiinteä" jonka kuvittelemme "aineena" on lopulta vain jokin tiivistymä ei-mitään. Muistan jostain lukemastani, en muista mistä, mielikuvan "elektronista" jonka "liike" on vain meno- ja tulosuunnassa tapahtuvaa rajan epämääräisyyttä.
 |
| Lapsiakin on pidetty pieninä aikuisina |
Ovatko vastaavasti matematiikan "perusteet" matematiikkaa -- vai jotain muuta? Ovatko kielen "perusteet" käsitteitä -- vai jotain muuta? -- Nämä ovat merkillisiä kysymyksiä.
Jos olen oikein ymmärtänyt, Wittgenstein kävi läpi kokonaisia ajattelun alueita -- kuten matematiikan perusteita -- vain voidakseen sitten hylätä tämän tiedonalan ja keskittyä yhä syvempiin hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmiin. Voin ajatella, että tällä tutkimuksella, pyrkimyksellä, on siis jokin suunta.
Voisimme ajatella, että toiseen suuntaan pyrkiminen veisi meidät jollain lailla "opillisemman" ajattelun piiriin -- mukaan tulisivat ei vain "logiikka" ja päämäärärationaalisuus, vaan myös arvot ja aatteet. Filosofikin voisi toimia profeettana tai propagandistina. Moni filosofi toimiikin.
Kun kirjeessä kysyin von Wrightilta, eikö Wittgensteinin filosofointi tuossa mielessä mennyt eri suuntaan kuin hänen harrastamansa yhteiskunnallinen kantaaottaminen, von Wright totesi, että luultavasti olen oikeassa ja että "asia mietityttää minua paljon".
von Wrightin mukana meni manalle kokonainen filosofian sukupolvi. Nämä nyt pinnalla olevat filosofian vaikuttajat ovat mielestäni lähinnä kaupallisia muotituotteita humpuukin markkinoilla -- ei kannattaisi panna toiseen vaakakuppiin Himasta ja toiseen Kataista, vaan toimia kuin Jeesus temppelin portailla ja kaataa kaikkien kaupustelijoiden vaakapöydät.
---------------------
"" On tavallaan ikävä, että nykyisen (analyyttisen) standardifilosofian (eräänä) keskeisenä lähtökohtana on Wittgensteinin varhaiskauden eikä myöhäiskauden ajattelu. Hänhän lähestyi "dynamiikan teemoja", juuri tällaista kiinteiden kategorioiden illusorisuutta ja "elämänvirran" teemoja vasta Tractatuksen jälkeen. ""
Niin, esimerkiksi kaksi vanhempaa maailmanluokan suomalaisfilosofia, Jaakko Hintikka ja G H von Wright, edustavat juuri tuossa suhteessa aivan erilaista motivaatiota, erilaista "priorisointia". Edellisen filosofointi on aksiomaattista samaan tapaan kuin "Tractatus" on aksiomaattinen, jälkimmäinen korostaa sitä miten Wittgenstein oikeastaan halusi ottaa etäisyyttä nimenomaan tällaiseen opilliseen filosofointiin.
Klisee Wittgensteinin "kahdesta filosofiasta" korostuu eri tavoin jos varhais- ja myöhäisvaihetta lähestytään noista kahdesta eri suunnasta. Hintikka esimerkiksi harrastaa "Investigations"-teoksen kappaleiden poimintaa ja uudelleenyhdistelemistä -- yhdessä Merrill B Hintikan kanssa kirjoitetussa "Investigating Wittgenstein" -teoksessa tunnustetaan suorastaan rakastettavan kaikkea puzzle-filosofointia -- mielestäni jopa oudon ulkokohtaisen, ikään kuin yleisiin loogisuusehtoihin uskovan ja niihin pitäytyvän analyysin pohjalta -- ehkä vähän samalla kaavalla jolla "Tractatuksen" lauseet voidaan ajatella suhteutetuiksi toisiinsa. Kun taas von Wright jaksaa muistuttaa miten tämän erityisen filosofin filosofilaatu oli aivan erityinen -- ikään kuin W:n ajattelumotiivi ja ajattelun "holistinen" ominaisuus pitäisi omaksua ennen kuin tulkitaan ensimmäistäkään palapelin palaa.
Varhais- ja myöhäisvaiheen erilaisuuden sijasta voitaisiin korostaa koko ajan samana pysyvää motiivia, tarvetta sijoittaa opillinen ja todisteleva järki kaikkine mahdollisuuksineen jonkin, hmmm, sanotaanko tässä yhteydessä vaikkapa "elämänvoiman" ulkopuolelle. Suomalaisfilosofi joka ymmärtää tämän hyvin on mielestäni Reijo Wilenius, jonka lyhyt, kuin ohimennen annettu johdatus Wittgensteinin filosofiaan sisältyy pieneen teokseen "Kasvatuksen ehdot". -- Mutta akateemisessa filosofiassa ylimalkaan juuri "opillisuus" on kaiken alfa ja oomega -- siitä kaikki lähtee ja siihen palaa. Kuinka siihen sitten asetetaan rinnalle filosofi joka mieluummin lukee dekkareita kuin akateemista ammattilehteä?
Bostonin tapahtumista nuo tulivat jotenkin mieleen. Hintikka taisi vaikuttaa siellä. Samassa paikassa joskus vuosisadan alkupuolella vaikutti espanjalaissyntyinen George Santayana, joka sittemmin palasi Eurooppaan. Amerikkalaiset pitävät kuitenkin häntä kai yhtenä omista suurista filosofeistaan -- muita olivat kasvatuskysymyksiin suuntautuneet Dewey ja William James, psykologi. Thoreau selvästi epäakateemisena kuuluu eri kategoriaan. -- Santayana voisi olla monille mielenkiintoinen tuttavuus, koska hänen filosofinlaatunsa jollakin lailla tuo mieleen vitalismin ja luonnonfilosofit. Teos "Scepticism and Animal Faith" on käännetty suomeksi nimellä "Epäily ja usko", eikä se käsittele oikeastaan niinkään uskontokeskustelua vaan yleisiä tiedonfilosofisia kysymyksiä. Avainsana on tuo "animal".
Kirja voisi olla muistutus myös näille nykyisille, kaupallisten ajattelijoiden Dawkinsin ja Hitchensin pohjalta uskontoväittelyitä käyville tolkuttomille kreationisteille ynnä tiedeuskovaisille vulgaaripositivisteille siitä, miten heidän nyt jauhamansa asiat on tiedonfilosofiassa tyhjentävämmin käsitelty jo vuosisata sitten, silloin jopa paljon syvällisemmällä tavalla kuin mihin tämä nyt muodissa oleva paluu keskiaikaiseen skolastiikkaan ja käsiterealismiin koskaan antaa mahdollisuudet.
"Animal Faith" on kyllä aika toivottoman "filosofinen" kirja. Oppisanasto on tosin ihan yleistä mutta mies käyttää sitä aivan omaperäisellä tavalla ja määrittelee sitten käsitteistöllään hiuksenhienoja eroja. Luin kirjan joskus 60-luvun lopulla suomennoksen ilmestymisen jälkeen -- minulla on hyllyssäni näköjään siitä arvostelijankappale ja muistan kirjoittaneeni siitä lehteen jonkin hyvin lyhyen puffin -- enkä silloin ymmärtänyt siitä luultavasti paljoakaan. Se kuitenkin jäi vahvana vaikutelmana mieleeni, että hän eristi "logiikan" maailmasta aivan erityisellä tavalla. -- Vitalistiksi minä hänet luonnehtisin, ja luonnonfilosofiksi, jos luokittelua pitäisi tehdä.
Romaani "Viimeinen puritaani" jäi minulta joskus kesken. Santayana itse piti itseään lähinnä tai ehkä nimenomaan kirjailijana -- tai oikeastaan "runoilijana". Elämä oli hänelle yhtä esteettistä ilmaisua, siksikin vitalismi kuvaa hänen ajatteluaan hyvin. Nimi Santayana mainitaan myös Vonnegutin loistavassa "Siniparta"-kirjassa, jossa taiteen yleisiä ongelmia käsitellään aivan pirullisen hienosti -- ja traagista, traagista -- jotenkin tämä oma suomalainen sivistymättömyytemme sai yhden kruununsa siinä että teoksen suomennoksen ensimmäisessä painoksessa nimi oli läpi kirjan kirjoitettu väärin, "Santanaya". Mietin voisiko se olla jokin Vonnegutin oma vitsi, mutta tarkastaessani alkukielistä laitosta totesin että nimi kyllä siellä oli oikein.
-----------------------
"Annetuilla käsitteillä" tapahtuva ajattelu voi muodostaa vain sellaisia kysymyksiä joihin vastaukset jo sisältyvät. Se ei oikeastaan ole ajattelua ollenkaan. Koska käsitteille koetaan jo olemassaolevat sisällöt, jokainen niillä muotoiltu kysymys implikoi jo valmiin vastauksen.
Näissä blogeissa yritetään purkaa valmiiden käsitteiden olemassaolevia merkityksiä -- on tarkoitus hajottaa sitä "käsitekiinteyttä" joka arkipäivän ajatteluumme niin olennaisesti kuuluu. Se on tietysti hyvin hämmennystä herättävää. Emme ole tottuneet siihen että käsitteet pitäisi jo lähtökohdissaan kyseenalaistaa.
Ajattelijan rooli on minusta lähinnä juuri sellainen käsiteanarkistin rooli -- on ensin hahmoteltava kokonaisuuksia ja etsittävä sellaisia kohtia joissa on maaperää ja tukirakennetta vaikka jonkin käsitteen siitä irrottaisikin ja alkaisi rakentaa siihen ympärille uutta todellisuutta.
Todellisuuden- ja suhteellisuudentaju siinä on aina koetuksella. Tässä blogissa tunsin tarvetta jopa kirjoittaa kokonaisen luvun siitä aiheesta. Sitähän tämä elämämme nimenomaan on -- joka päivä on hämmästystä täynnä, kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.
------------------------------------
